Ei ollut hyvä ratkaisu ryhtyä kyselemättä vihkimään eronneita

Kotimaan toimittaja Emilia Karhu kirjoitti blogikirjoituksen, jossa hän käsitteli eroneiden uudelleen vihkimistä. Kirjoitus pyöri sellaisten asioiden ympärillä, joita olen pohtinut paljon viimeaikoina. Otsikoksi oli valittu sitaatti Erkki Kurki-Suoniolta kirkolliskokouksessa vuonna 1940: "Eronneen uudelleen avioon vihkivä työntää myrkytetyn puukon lapsen sydämeen.". En tiedä millä tavoin Kurki-Suonio on tähän päätelmään tullut, mutta se on ilmeisen oikea.

 
En halua nostaa tikun nokkaan yhtä blogikirjoitusta vaan niitä tausta-ajatuksia, joita tällainen nykyajattelua hyvin mukaileva kirjoitus sisältää.

 
Kirkon arvokonservatiivit usein laskevat kirkon luopumuksen alkaneeksi vuodesta 1986, kun naispappeus hyväksyttiin. Liberaalit nostavat keskustelussa homoliittojen hyväksymisestä usein esimerkiksi tämän eronneiden uudelleen vihkimisen, jota kirkossa brutaalisti vastustettiin samoin argumentein kuin nyt homoliittoja. Tämä on ollut ilmeisen tehokas tapa lyödä jauhoja arvokonservatiivien suuhun, sillä monella heistä on oma lehmä ojassa uudelleen avioitumisen kohdalla. Jos katsotaan teknisiä naispappeuteen verrattavia seikkoja, joita arvokonservatiivit ja liberaalit usein tuijottavat, sopii kirkon luopumuksen syntymävuodeksi paremmin 1978, jolloin eronneiden uudelleen vihkiminen tuli piispainkokouksen suosituksen myötä yleisesti hyväksytyksi.

 
Avioliitto ei ole vain kahden kauppa. Sillä on merkityksensä, että vihkipari lupaa toisillensa Jumalan ja seurakunnan edessä pysyä yhdessä myös vaikeina aikoina. Lupaus kuulutetaan kirkossa ja merkitään tiedoksi kirjoihin ja kansiin. Jos hyvä Jumala siunaa liittoa lapsilla, lupaus koskee ehdottomasti myös heitä. Tuon lupauksen varassa elää koko paria ympäröivä yhteisö. Kun lupaus rikotaan, se sattuu tavalla tai toisella kaikkeen ja kaikkiin, joita lupaus on koskenut. Eniten suojattomiin lapsiin!

 
Nykyaika neuvoo meitä etsimään ajallista onnea, olemaan ylpeitä ja puolustamaan omia oikeuksiamme. On unohdettu velvollisuuksien täyttämisen, vastuunkannon ja lähimmäisten eteen uhrautumisen myötä seuraava aito merkitys, turvallisuus ja vakaus. Avioliittoon mentäessä tehdään usein avioehtosopimus ja siinä elettäessä pidetään rahat ja muitakin asioita erillään. Tämäntapaiset pikkuseikat ovat merkkejä siitä, etteivät liiton osapuolet ole lähtökohtaisestikaan valmiita uhraamaan kaikkeaan liiton onnistumisen eteen. Kun vaikeat ja raskaat ajat kohtaavat, on alitajuisen pakotien ovi helpompi avata, kun sellainen on ollut alusta asti olemassa. Mielestäni olisi parempi, ettei tällaiseen liittoon syntyisi lapsia. Jos et lähtökohtaisesti usko pystyväsi pitämään parisuhdettasi ehjänä, kuinka luulet pystyväsi kasvattamaan lapsia?

 
Jos Jumala siunaa liittoa lapsilla, pitäisi heistä tulla tärkeämpiä kuin aikuiset. Vanhemman tehtävä ei ole ensisijaisesti elää mahdollisimman ihana elämä mahdollisimman ihanan kumppanin kanssa ja pitää takaporttia uuteen suhteeseen auki, jos vanha alkaa tuntua ikävältä. Vanhemman tehtävä on ottaa täysi vastuu omista valinnoistaan ja lupauksistaan, joiden varassa lapset joutuvat kohtalonomaisesti kasvamaan. Heidän tulee kasvattaa lapsistaan uusia vahvoja vastuunkantajia yhteiskuntaan. Yksi tärkeimpiä tehtäviä on pitää avioliitto rikkomattomana ja sitä kautta varmistaa lapsen turvallisuus. Nykyajan meno, jossa avioliiton koko arvoa ja pyhyyttä ei nähdä, tuottaa suuria ongelmia yhteiskunnan monilla alueilla. Maassamme on yhä enemmän nautintoa etsiviä ja omien oikeuksiensa puolesta taistelevia aikuisia lapsia, jotka eivät pysty ottamaan vastuuta omista valinnoistaan ja jotka lisäännyttyään näyttävät lapsilleen aivan väärää aikuisen mallia. Nämä väärät mallit sitten periytyvät sukupolvesta toiseen ja yhden avioeron huonot vaikutukset voivat kantaa sukupolvien päähän. Ja usein niin tapahtuukin.

 
Syntyy reppulapsia, jotka vanhempiensa syystä joutuvat kulkemaan kahden kodin väliä ja elämään rikkonaisen ja turvattoman lapsuuden ilman tervettä mallia omaan tulevaisuuteensa. Toisten kohtalona on joutua valitsemaan kummasta vanhemmastaan luopuu. Toiset vain huomaavat jotuneensa eroon isästään tai äidistään. Tragedioita on yhtä monta kuin on erolapsiakin.

 
En pidä tavasta, jolla edellisiä sukupolvia katsotaan alaspäin. Luulen, että Erkki Kurki-Suonio oli kärsimysten kautta kasvanut viisaammaksi kuin monet meistä puhuessaan kirkolliskokouksessa vuonna 1940.

9 kommenttia

  • ismo malinen sanoo:

    Suomessa ei enää uskalleta puhua asioista oikeilla argumenteilla, kun puhutaan avioeroista ja avioliiton merkityksestä koko yhteiskunnalle. Syntyvyyden lasku ja avioerojen lisääntyminen korreloivat toisiaan ja aikoinaan tehdyt päätökset eivät olleet hyviä, näin voidaan jo varmalta kädeltä sanoa, kuten kirjoitit.

    Suomessa on Kristillinen yhtenäiskulttuuri jo hiipunut sille tasolle, että sillä saralla voi tapahtua mitä tahansa. Yhteiskuntaa on hiljalleen maallistettu ja Kirkkoa viedään samaan suohon. Avioliitto ja perhe politiikka koskee koko yhteiskuntaa ja suhtautuminen siihen ei saisi olla nykyisellä tasolla, jossa siihen suhtaudutaan kaikilla tasoilla perinteisiä ja Kristillisiä arvoja vähätellen. Yhteiskunnassa tehtiin aikoinaan väärä päätös ja Kirkko teki sen myös. Asioita voidaan tehdä myös toisin, kuten Virossa on tehty. (Linkki ei koske niinkään avioliittoa, vaan enemmänkin perhettä… Oli ilo lukea kyseinen Hesarin juttu, toivoisi Suomessa samanlaista yhtenäistä ajattelua)

    https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005917699.html

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Eronneita alettiin vihkiä yhdenlaisen pakon edessä kuin ennen pitkää samansukupuolisen konsensuksen vahvistamista pyytäviä eikä naispappeuskaan voi kovasti enää ketään harmittaa.

    Mikä sitten on kehitystä ja mikä kehityksen vastaista.

    Eikös kirkko vielä 1960-luvun lopulle asti kieltäytynyt vihkimästä kuuroa vihkiparia ellei toinen ollut steriloitu.

    Homojen kohdalla asia on kirkolle nyt helpompi kun sterilointia ei tarvitse vaatia toiselta osapuolelta. Toki uskaltaisiko olla varma.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Vesa Hirvonen sanoo:

    Hyvä Joni Toivonen, kiitos kiinnostuksestasi aihetta kohtaan. Erkki Kurki-Suonion puheenvuoro on sota-ajan kirkolliskokouksesta vuodelta 1943, tuolloin kirkossa vallitsi lähes paniikki erojen lisääntyessä nopeasti. Kurki-Suonio lievensi myöhemmin ehdottoman kielteistä kantaansa eronneiden uudelleenvihkimiseen. Jos haluat ja ehdit perehtyä esitelmääni laajemmin, se on katsottavissa striimauksena Herättäjä-yhdistyksen fb-sivuilta https://www.facebook.com/herattaja/videos/vl.710656992691487/2453861201319600/?type=1 Vanhempi ja lyhyempi versio esitelmästä on luettavissa Karjalan teologisen seuran sivuilta https://www.karjalanteologinenseura.fi/@Bin/131274/Vesa+Hirvonen.pdf

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Joni Toivonen sanoo:

      Kiitoksia, Vesa Hirvonen. En tosiaan tiedä Kurki-Suonion ajattelusta mitään.

      Luulen, että lähes paniikille kirkossa oli tuolloin hyvät raamatulliset, yhteiskunnalliset, moraaliset, biologiset ja traditionaaliset syynsä. Rikkinäiset perheet ovat yksi merkittävä ongelmien tuottaja yhteiskunnassamme tänään. Joten on syytä ottaa vakavasti tutkintoon missä on vika, eikä kuvitella naiivisti, että kurki-suoniot olivat hieman hupsuja ja me erityisen fiksuja. Käskeehän Jumala meitä kunnioittamaan isiä ja äitejä, että menestyisimme ja eläisimme kauan maailmassa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Ari Pasanen sanoo:

      Jokaisen pitää omalla kohdalla “tutkia” antaako luterilaisuus ne eväät joita se lupaa, siis kun elämä romahtaa niin jos silloin Jumala kutsuu niin silloin on tehtävä parannus eli käännyttävä pois siitä vanhasta elämästä ja lähteä seuraamaan Jeesusta.

      Tämä on totaalinen uuden alku eli uudestisyntyminen Jumalan hengestä, ei siihen voi liittää MITÄÄN vanhasta.

      Jos siis oma entinen usko ei toiminut niin miksi se uudelleen lämmitettynä olisi parempi?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Sama ihminen se uudestisyntynytkin on. Tuntee nälkää ja janoa, väsyy ja palelee, nauraa ja itkee…

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Ari Pasanen sanoo:

      Martti Pentti voiko “sokea” ymmärtää miltä maailma näyttää tai “kuuro” kuulla mitä Jumala Sanoo?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      Pasanen: “tai “kuuro” kuulla mitä Jumala Sanoo?”

      Tuskinpa vain. Eihän niitä Jumalan sanomisia kuule edes kuuleva, paitsi korkeintaan skitsofrenikot.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Paavalin käyttämän kielikuvan mukaan me näemme nyt kuin kuvastimessa – himmeässä peilissä – ja vasta iäisyydessä kasvotusten. Sama vajavaisuus pätee kuulemiseen. Niinpä meidän tulee hyväksyä se, että toiselle on selvinnyt eri asia kuin itselle. Siksi tällainen keskustelukin on hyödyksi, kun maltamme kuunnella toisiamme. Se, minkä sinä, Ari Pasanen, olet kuullut ja nähnyt, ei saa turhentaa sitä, mikä on kirkastunut vaikkapa Ismo Maliselle.

      Ilmoita asiaton kommentti