Ei oppi ojaan kaada

Antti Kylliäinen, Olli Valtonen ja Mikko Salmi pitävät dogmeja mielipiteinä. Ortodokseille oppi, sen soveltaminen ja tulkinta on koko kristinuskon ydin. Suomalaispappien mielipiteet dogmeista vievät luterilaista kirkkoa uhkaavasti pois globaalista kristillisestä perinteestä.

 

Pääsiäisen alla Antti Kylliäinen kirjoitti: ”opillinen ajattelu ei näytä joitakuita dogmatiikkaan hurahtaneita lukuun ottamatta kiinnostavan enää ketään”. Olli Valtonen totesi: ”uskon kohde ei ole uskontunnustus” ja Mikko Salmi teesitti, että ”oppi ei ketään pelasta, sen sijaan toivoon sidottu usko vie perille”.

 

Ortodokseille oppi eli dogmit ovat kristinuskon ydin. Koko ortodoksisen kirkon pedagogiikka rakentuu dogmeihin, joita jumalanpalveluksissa meditoidaan keskiajan kirkkoisien Johannes Krysostomoksen, Basileios Suuren, Gregorios Nyssalaisen, Johannes Damaskolaisen ja Andreas Kreetalaisen Raamatun inspiraatiossa kirjoittamien hymnien välityksellä.

 

Kylliäisen, Valtosen ja Salmen kristillisyys vaikuttaa enemmän ideologialta kuin historialliselta uskonnolta. Sellaista kristinuskoa voi verrata hyvin muihin filosofisiin maailmankuviin, mutta vaarana on, että Jumalasta muovautuu näin vain ideoita ja arvoja. Pian ollaankin jo lähellä platonismia. 

 

Dogmeista arvokkain on humanismin ydin eli ihmiskuva. Ortodoksinen ihmiskuva rakentuu näkemykseen, jossa jumaluuden keskeisin elementti on näkymättömän tuleminen näkyväksi. Ortodoksille inkarnaatio teki mahdolliseksi sen, että ihminen ei ole armoa aneleva maan matonen, vaan Luojansa kuva ja kumppani. Tämä dogmi on inspiroinut 2 000 vuotta miljoonia taiteilijoita ja tiedemiehiä.

 

Ei oppi ojaan kaada, eikä tieto tieltä työnnä! Jos kirkko luopuu historiasta ja sen viisaista dogmeista, se ei ole enää kirkko, vaan suomalainen ideologinen yhdistys.

  1. Minusta ongelma on siinä, että luterilaisen kirkon jäsenille ei anneta työvälineitä ja lupaa kristillisen perinteen makustelemiseen. Paavalin teologia yhdistyneenä Lutherin ajatuksiin, on kristitylle ihmiselle sopivaa harrastamista, mutta pappimme eivät tykkää, että oppimme perusteista keskusteltaisiin. Katumuksen heikko huomioiminen vanhurskauttamisopis-samme on suuri vahinko, mikä pitäisi korjata.

  2. On hyvä muistaa, että sana ”usko” tarkottaa kahta asiaa: sitä uskoa, johon uskotaan (esim. Juud. 1:3) ja sitä uskoa, jolla uskotaan. Molemmat ovat Jumalan lahjaa meille. Toinen on annettu kirkolle Raamatussa ja kiteytetty uskontunnustuksissa, toisen Jumala synnyttää yksityisessä ihmisessä armonvälineiden avulla (Usko tulee kuulemisesta jne, Room. 10:17). Se usko, jolla uskotaan, kohdistuu siihen uskoon, johon uskotaan. Sellainen usko, joka ei kohdistu Jumalan Raamatussa antamaan uskon sisältöön ei ole kristillistä uskoa vaan jotain muuta.

  3. Opilla on [varsinkin liberaalissa] nykyluterilaisuudessa huono kaiku, koska opinesitys muotoutui luterilaisessa puhdasoppisuudessa locus -metodiin sovitetuksi malliksi eritellä ja esittää uskonasioita tarkasti. Mutta jo Luther oli hyvinkin ”opillinen”. Locus -metodin tapaa esittää ilmoituksen sisältö kai mielletään konservatiiviseksi (mitä ei nykyilmapiirissä laajalti ajatella eduksi), kun taas eksegetiikka mielletään ”fiksummaksi”.

    Yhtä kaikki, Raamatun selittämisestä kaikessa on kyse.

Kirjoittaja

Jyrki Härkönen
Jyrki Härkönen
Olen ortodoksisen kirkon ylidiakoni, slavisti ja kulttuurimatkaopas.