Ei puolalainen, vaan suomalaine optimismi

Tiedättehän, mikä on puolalaista optimismia?
Se on sitä, että vaikka asiat ovat nyt päin ahteria, ne ovat kuitenkin paljon paremmin kuin huomenna saati ylihuomenna.
Minua nyppii, kun kirkon tulevaisuutta pohtivat ovat tuohon samaan sortuneet.
On sellaista vielä-optimismia. Vielä pystymme nippa nappa tämän ja tämän tekemään, iloitaan siitä, kun huomisesta ei tiedä.
Sen yhden nasaretilaisen näkyvät resurssit käsittivät pienen joukon miehiä ja naisia, joille hän antoi tehtäväksi maailman valloituksen. Tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.
Tässä valossa tulevaisuus voi olla paljon valoisampi kuin ammattivoihkijoiden hokemat.
Työssä kun on mukana ja primus motorina tehtävän antaja itse.

3 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Miksi ei. Kun kirkossahan toimitaan juuri noin. Suuria muutoksia ei haluta tehdä ja jos tehdään, niin vasta pakon sanelemana. Niissäkin kyse on toiminnan alasajosta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouni Parviainen sanoo:

    Marja-Sisko: “Sen yhden nasaretilaisen näkyvät resurssit käsittivät pienen joukon miehiä ja naisia, joille hän antoi tehtäväksi maailman valloituksen.”

    Olen samaa mieltä. Ei ole syytä lannistua.

    Minua rohkaisee koskettava muisto. Olin kerran pitämässä messua. Kirkkoon tuli hiukan myöhässä perhe. Perheen isä polvistui ryhdikkäänä kirkon sivukäytävälle ja nähtävästi rukoili siinä koko palveluksen ajan. Minä iloitsin sisäisesti yhtä kauan.

    Niin kauan kuin on yksikin rukoileva seurakuntalainen, Jumalalla on varaa antaa armon ajan jatkua. Rukous merkitsee nimittäin sitä, että uskoa on yhä olemassa. Kristuksen paluun aika on sitten kun toteutuvat Herramme sanat, joilla hän opetti lannistumattoman rukouksen tärkeyttä. Vertauksen tuomarista ja leskivaimosta hän päätti sanoihin: “Mutta kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?” (Luuk. 18:1-8)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Tammisalo sanoo:

    Ymmärrän kyllä varsin hyvin pessimistejä, jotka eivät näe kirkolla tulevaisuutta. Kristinuskolla on kyllä tulevaisuus. Kun vertaa esimerkiksi kirkon julistusta 1960 -luvulla ja 2000 -luvulla, niin voi huomata merkittäviäkin eroja sen sisällössä. Julkistus on muuttunut sielunhoidollisempaan suuntaan ja kohtikäyvä puhe synnistä on jäänyt taka-alalle. Monet saavat kirkosta lohdutusta, mutta entä he, jotka pikemminkin tarvitsisivat ohjausta maailman teiltä kohti Kristusta? Tuntuu, että viimeksi mainittu on jäänyt yhä enemmän herätysliikkeiden tehtäväksi. Toisaalta on hakalaa muuttaa osin politisoitunutta päätöksentekoa, jossa seurakuntalaiset harjoittavat seurakunnan avulla kunnan sisäistä aluepolitiikkaa eivätkä osaa aina irrottautua tunnepitoisesta päätöksenteosta. Tämä estää järkevän henkilöstö- tai kiinteistöpolitiikan, jossa seurakunnan toimintaa tehostetaan yhdintehtävään keskittymistä varten. Omalla kirkon työurallani sain valitettavan usein nähdä, kuinka esimerkiksi perheneuvonta, diakoniatyö tai esimerkiksi sairaalasielunhoito oli hengellisyydeltään kovin laihaa. Minua ilahduttaa edelleen taannoisilla Ilkon vankilalähetyspäivillä romanimiehen sana laulettuamme päätökseksi virren 555. Hän totesi minulle, että “tässä oli tämän tilaisuuden vahvin evankeliumi”. Olin samaa mieltä. Puhuttiin enemmän terapeuttisista menetelmistä, kuin esimerkiksi siitä, miten voimme julistuksen, rukouksen tai armonvälineiden kautta auttaa ihmisiä. Mielestäni kirkon ongelma on siinä, että olemme unohtaneet sen, miksi olemme olleet olemassa. Puuhastellaan ilman, että ihmisiä kyetään tavoittamaan ja ohjaamaan Kristuksen luokse. Kirkon toiminta on lähinnä jäsenistönsä mielenkiintoa ylläpitävää, jotta jäsenmäärän lasku olisi jotakuinkin hallittavissa. Toisinaan tuntui, että maineenhallinta oli kirkolle kaikki kaikessa. Lutherkaan ei aikanaan ollut hovikelpoinen. Hän ymmärsi, että niin olemalla ei milloinkaan voi uudistaa kirkkoa siihen suuntaan, kuin tarvitsisi. Aikamme kaipaa uusia Luthereita ja menneiden vuosikymmenien hengellisyyden uudistajia, joista osa vaikutti kirkkoon sen ulkopuoleltakin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Marja-Sisko Aalto
    Marja-Sisko Aalto

    Pappi, rovasti, kirjailija, entinen kirkkoherra Imatralla ja sitten tuomiokapitulin notaari Kuopiossa, nyt eläkemuorina. Ihmisen ja uskon puolesta. Sattuneesta syystä sydämellä monet asiat, vaikkapa eri tavoin siipeensä saaneet ihmiset. Vapauteen Kristus vapautti meidät!