Eihän kirkkoherroja voi kouluttaa!?

Olen aikaisemmissa blogeissani mainostanut kirkkohallituksen ja piispainkokouksen yhdessä laatimaa raporttia missiologian tuntemuksesta ja osaamisesta kirkon työssä viime vuodelta (http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/F359F1ED9F897DD0C225770E0034026E/$FILE/Missiologian_tuntemus_ja_osaaminen_kirkon_tyossa.pdf). Se pyrki selvittämään sitä mikä kirkon missio on ja millaista missiologian osaamista sen toteuttamiseksi tarvitaan. Taustalla oli pari vuotta aikaisemmin tehty kirkolliskokouksen edustaja-aloite, jossa peräänkuulutettiin kirkon virkaan valmistuvien riittävää missiologian tuntemusta.

Jo kirkolliskokouskäsittely osoitti, että ”missionaarinen osaaminen nähtiin kaikkea seurakunnan työtä ja kaikkia työntekijöitä koskevana asiana”. Siksi valmistunut raportti kaikkein ensimmäiseksi kaivaa esille sen mitä tämän päivän missiologia sanoo kirkon missiosta eli tehtävästä. Se ei siis ota alkuperäisen aloitteen mainitsemaa missiologian osaamista itsestään selvänä ja kaikkien tuntemana asiana. Yllättäen se ei puhu juuri mitään maailmanlaajoista näköaloista eikä mitään kirkon lähetysjärjestöjen työstä. Sen sijaan se puhuu paljon mission kokonaisvaltaisuudesta ja sen uudesta suunnasta (kaikkialta kaikkialle). Erityisen paljon raportti puhuu suomalaisesta todellisuudesta kirkon toimintaympäristönä, millä tarkoitetaan radikaalisti sitä että oman kirkkomme missio – nykymissiologian mukaan – on omassa maassamme Suomessa kohdattava maailma.

Raportissa analysoidaan suomalaista yhteiskuntaa tästä so. kirkon mission näkökulmasta. Kirkon toimintaympäristössä nähdään kolme keskeistä katsomuksellista tekijää: maallistuminen, vaihtoehtoinen uskonnollisuus ja maahanmuuton myötä kasvanut uskonnollinen moninaisuus. Lisäksi nähdään tärkeäksi tiedostaa, että kirkko toimii kasvavan osattomuuden ja köyhyyden Suomessa, jossa hyväosaiset eivät tunne vähävaraisten arkea. Raportin mukaan tämä vaatii kirkon sanoman ja toiminnan suhteuttamista ihmisten elämistodellisuuteen. Raportin mukaan kirkon työntekijän tarvitsema missiologinen osaaminen muodostuu seuraavista taidoista:

1. Sitoutuminen kirkon hengelliseen perustaan ja kirkon perustehtävän ymmärtäminen

2. Halu edistää kristinuskon todeksi elämistä

3. Taito toimia eri yhteisöissä ja vahvistaa osallisuutta

4. Kyky missionaariseen kommunikaatioon ja

5. Teologiset valmiudet uskontojen ja kulttuurien kohtaamiseen

Joissakin saattaa herätä epäilys siitä, meneekö raportti perusteellisuudessaan liian pitkälle. Olisiko ollut parempi että tyydyttäisiin varmistamaan kirkon työntekijöille kunnollinen opetus maailmanlähetyksen nykytilasta ja -haasteista, siitä missä suomalaista lähetystyötä kipeimmin tarvitaan ja miten kumppanuuksia rakennetaan, sekä tietenkin perehdyttämään kirkon nykyiset ja tulevat työntekijät kirkon lähetysjärjestöjen erilaisuuksiin ja samankaltaisuuksiin, ja niiden seurakunnille tarjoamiin erinomaisiin mahdollisuuksiin lähetystehtävänsä suorittamiseksi? Minun mielestäni ei. Kyllä raportti on näiltä osin oikein hyvä.

Siinä on mielestäni kuitenkin pari pientä heikkoutta. Se esittelee johtopäätöksinä ison joukon toimenpide-ehdotuksia, joiden päämääränä on seuraavien tavoitteiden toteutuminen:

- Suomen evankelis-luterilainen kirkko näkee toimintansa osana Jumalan missiota (Missio Dei) ja toteuttaa tehtäväänsä suuntaviittana uusin ekumeeninen teologia.

- Kirkon työntekijöiden keskuudessa vallitsee myönteinen asenne ja innostus kirkon mission toteuttamiseksi.

- Kirkon työtekijöiden ja myös seurakuntalaisten missiologiset tiedot ja taidot ovat riittäviä ja ajanmukaisia

Heikkoudella en tarkoita sitä että kirkon toiminnan suuntaviitaksi suositellaan uusinta ekumeenista teologiaa, ei esim. vanhaa ja hyväksi havaittua luterilaista teologiaa. Luterilaisten ja muiden kristillisten kirkkojen yhteinen teologinenkin työskentely tuo kipeästi kaivattua uutta verta omiin kuivuneisiin kuvioihimme. Sen sijaan kun toimenpide-ehdotukset etenevät seurakuntien tasolle, näen kaksi heikkoutta. Siellä todetaan että ”seurakuntien toimintatapoja on kehitettävä tietoisen missionaarisiksi.-> hiippakuntien tuomiokapitulit yhdessä seurakuntien kanssa”, ja ensimmäiseksi esitetään että

Erityisesti kirkkoherroja on koulutettava ja innostettava kehittämään seurakunnan työn missionaarisuutta.”

Eihän se ole mahdollista! Ei kirkkoherroja voi kouluttaa! Sitä paitsi selvittäessään nykyistä koulutustarjontaa missiologian osalta raportti toteaa että ”pyrkimys missonaarisen työotteen vahvistamiseen ei ratkea vain koulutuksella, vaan se asettaa vaatimuksia myös rekrytoinnille...”. Ja sitten sanotaan kuitenkin että juuri kirkkoherroja on koulutettava. Kaiken sen jälkeen mitä he jo osaavat! Tarkemmin ajatellessani minun on tässä kyllä lievennettävä kantaani ja sanoa, että pappeja yleensäkin on vaikea kouluttaa, koska he jo ovat niin viisaita. Sen jälkeen kun he ovat suorittaneet monta vuotta vaatineen maisterin tutkinnon yliopistossa, heitä on koulutettu kirkon työhön ordinaatiokoulutuksesssa, monet ovat suorittaneet tarkkaan harkitun pastoraalitutkinnon pätevöityäkseen vakinaiseen seurakunnan virkaan, ja kirkkoherrat kaiken lisäksi käyneet läpi seurakuntetyön johtamisen koulutuksen, mikä antaa valmiudet kaikkeen mitä kirkkoherran työssä tulee eteen. Ja vielä, vuosittaisen henkilöstökoulutusmäärärahansa puitteissa papit osallistuvat juuri siihen koulutukseen mikä heitä kiinnostaa! Eihän heiltä enää voi vaatia lisää koulutusta. Kaiken lisäksi kun puhelin erään hiippakunnan työntekijän kanssa asiasta, tuli sellainen tuntu, että ei tällaiselle koulutukselle ole edes käytännön mahdollisuuksia. Kirkkoherrojen kokoukset ovat yksinkertaisesti niin kiireisiä ja täyteen buukattuja, että ei siinä ehtisi millään mitään koulutusta.

Lopuksi haluan sanoa kuitenkin, että JOS kirkkoherroja voisi kouluttaa, minäkin haluaisin opettaa heille yhden asian. Puheena oleva raportti jatkaa seurakuntatason toimenpide-ehdotuksia puhumalla ”ammattialojen välisen yhteistyön tiivistämisestä”, ja uskaltaa todeta jopa että ”toimintaympäristön muutos haastaa kirkon ymmärtämään kaiken toimintansa missonaariseksi, mikä vaatii työalaperusteisen toiminnan perinpohjaista uudelleenarvioimista”. Siis uudelleenarvioimista. Tämä liioiteltu hienotunteisuus (josta ei näy jälkeäkään siinä kohtaa kun esitetään kirkkoherrojen kouluttamista!) on juuri se toinen raportin heikkous. Minä en enää uudelleenarvioisi, vaan koulutttaisin – tai oikesastaan koulutan tässä ja nyt - kirkkoherrat siihen että heidän tulee asettaa koko sanan työala (tai työmuoto) ehdottomaan täydelliseen käyttökieltoon. Että sitä sanaa ei yksinkertaisesti saisi enää mainita ääneen, se vaiettakoon kuoliaaksi. Silloin kun tehdään talousarviota ja toimintasuunnitelmaa, voidaan tarvittaessa puhua suunnittelulomakkeen käyttämästä tehtäväalueesta. Saman tien tapahtumien ilmoittelussa järjestäjäksi merkitään AINA seurakunta, ei koskaan mikään tehtäväalue! Kaikki mitä tapahtuu on seurakunnan toimintaa. Se on seurakunnan työtä, se on seurakunnan tehtävä. Ja se on yksi, ei monta!

Sitten kun tämä asia tulee selväksi, voidaan kysyä mikä se yksi aioa seurakunnan tehtävä on, jota kaikki seurakunnan työ toteuttaa. Mutta ei välttämättä vielä seuraavaassa blogissa.

16 kommenttia

  • Markku Hirn sanoo:

    Kiitos yllä olevasta teemasta ja viittauksesta tuhon paperiin. Tästä pitäisi keskustelua syntyä. Luin yhteenvetoa tiettyyn pisteeseen missä olin saada vakavan aviohalvauksen eli suutahdin ja jatkossa aion estottomasti käyttää affektiivista kieltä.

    Tuossa kohden todettiin että kirkon(?) toiminnan ei enään tulisi keskittyä kokoamaan ihmisiä vaan olisi oltava moderneja tiedoitusvälineitä käyttävä yhteisö.

    Siis “kirkko” on heittänyt rukkaset pöytään ja aivan oikein , se aikoo sopeutua ihmisten (?) maailmaan tarjoten heille jotakin jota ihmisten luullaan tarvitsevan. Joudun ehkä muuttamaan kantaani kun olen lukenut koko tekeleen. Tuo “jokin” perustuu analyysiin maailman tilasta. Metodina missionäärinen näky.

    Entä seurakunnat, nehän ne ovat se “kirkko” jonka tulisi toteuttaa tämä uusi näky. Suunniletelman laatijat tuntuvat olevan enemmän perillä maailman tilasata verrattuna seurakuntien elämän todellisuuteen. Niin, sieltä löytyy suurijoukko jopa ylikoulutettuja työntekijöitä ja sitten n vajaa prosentti paikallisesta väestöstä jotka ovat aktiivisesti mukana . Lojalisteja on ehkä’ 10-14% mutta niitä ei voi laskea talkoiden tekijöiksi. Noiden aktivistien keski-ikä on lähellä yleistä eläkeläis-ikää.

    Siis ketkä ovat ne “kirkon” edustajat jotka menevät maailman hätään, ihmisten syrjäytymiseen, köyhyyteen ja mikä on se podkastien välittämä sanoma joka auttaa leipäjonossa seisovaa?

    Mitä vikaa on jumalanpalveluksien vietossa, seurakuntatilaisuuksissa, nuortenilloissa ja kirkkokonserteissa? Seurakunnilla on täysi työ hoitaa omiansa jos ne tekevät tehtävänsä kunnolla.

    Maailmaa on meissä tarpeeksi itse kussakin. Sen me jaamme mietiskellessämme olemisemme olemusta ja kääntyessämme toinen toisemme puoleen löytääksemme lepopaikan jossa voimme tilapäisesti viihtyä. Seurakuntien ulkopuolella on koko joukko ihmisiä jotka pohtivat näitä kysymyksiä. Jollei seurakunta enään kokoonnu niin mihin he menisivät? Tietokoneensa ääreenkö? Sen he tekevät joka tapauksessa , mutta missä ovat ne ihmiset jotka voisivat olla dialogiassa heidän kanssaan.

    Luen lisää yllä mainittua paperiaa . Saa nähdä jos sieltä löytyy joitakin realistisia ja tosiasioita kunnioittavia kohtia jotka pakottavat minut perumaan pyhät sanani. Pelkään pahinta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Hyvä Markku ja kiitos. En lähde puolustamaan mainitsemaani raporttia, mutta toivon sinulta tässä asiassa malttia ja kärsivällisyyttä ja rauhallisuutta. Kun sanot että kirkko on heittänyt rukkaset pöytään kun lähtee “tarjoamaan ihmisille jotain sellaista mitä luulee heidän tarvitsevan”, niin minä puolestani ajattelen että silloin seurakunta nostaa kädet pystyyn jos se tyytyy elämään vain itsensä kanssa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Markku Hirn sanoo:

      Tarkennus .Kirkko voi lähteä tarjoamaan ihmisille mitä he tarvitsevat. Ongelma on siinä että valtaosa ihmisistä eivät tunne tarvitsevansa sitä mitä kirkolla on tarjottavana. Se tarve ,mistä raportintekijät todennäköisesti puhuvat ,on useimmille alitajuinen . Tietoisuus ei halua tietää kaikkea itsestään ja siksi minä yrittää estää puolustusmekanismien avulla sitä existentialisten tarpeiden vaatimaa ravinnon tarvetta pääsemästä tietoisuuteen. Siis Adamin tapaan , ihminen piiloutuu häntä etsivältä Jumalalta ja niin kuin näyttää, tällä kertaa onnistuneesti.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tapio Tuomaala sanoo:

      Hirn: “Ongelma on siinä että valtaosa ihmisistä eivät tunne tarvitsevansa sitä mitä kirkolla on tarjottavana.”

      Mitä kirkolla on sellaista tarjottavaa, jota ihmisen pitäisi tarvita? Muslimi voi esittää saman asian: “Ongelma on siinä että valtaosa ihmisistä eivät tunne tarvitsevansa sitä mitä islamilla on tarjottavana.” Tai mitä mormonilla on tarjottavana jne. Siksi kaikki tekevät lähetystyötä tarjotakseen parasta, mitä tietävät. Muslimit käännyttävät kristittyjä ja kristityt muslimeja. Katolilaiset kutsuvat luterilaisia takaisin pelastaakseen nämä, koska vain The Kirkon kautta voi pelastua. Äiti Amman kannattajat myyvät omaisuutensa Suomessa, muuttavat Intiaan ja tulevat Suomeen tekemään lähetystyötä.

      Ongelma lienee osittain siinä, että nykykristillisyydessä pelastus ymmärretään toisin kuin apostolit. Kysyn siksi, mitä luterilaisella tai katolisella kirkolla on tekemistä pelastuksen kanssa? Jos ei ole mitään tekemistä, niin mikä sitten on kirkon missio? Raportti, jota blogisti käsittelee, antaa paremmat eväät kirkon mission avaamiseen.

      Kun Jeesus puhui, niin kuulijat ymmärsivät hänen sanomansa toteutuvan heidän elinaikanaan:

      “Ja ellei Herra lyhentäisi niitä päiviä, ei mikään liha pelastuisi; mutta valittujen tähden, jotka hän on valinnut, hän on lyhentänyt ne päivät.”

      Valinnalla on tietty tarkoitus ja koska Jeesuksen sanat eivät ole totetuneet, ne tulevat toteutumaan. Kirkon tehtävä on auttaa maailmaa selviytymään niistä kärsimyksistä, jotka johtuvat uuden maailman synnytystuskista. Levittää sanomaa tulevasta maailmasta, jossa oikeudenmukaisuus asuu. Sanoma on uskottava silloin, kun kirkossa asuu oikeudenmukaisuus eli kirkkoslangin mukaan vanhurskaus. Oikeudenmukainen kirkko puhuttelee ihmisiä, kun vääryys polkee hyvyyttä ojan pohjalle.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Kirkkoherroille tärkeätä on hoitaa asiaa kirkon järjestyksen ja Tunnustuksen mukaan. Esittelylistat talouspäällikön kanssa ova myös tärkeätä asiaa tuoda asiaa hyvässä muodossa päättävälle johtokunnille.

    Kirkkoherran virkojen eläkelähtöisyys vie terän kaikesta uudistumiseen tähtäävästä työstä. Viran hoitamisen kaikinpuolinen moitteettomuus on turva elämän loppuun asti kestävästä uskomisen aina tuovasta turvasta. Ei siihen tarvita riskien ottoa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tapio Tuomaala sanoo:

    Kiitos Hannu Paavolalle linkistä raporttiin. Kun aloin lukea, niin olin ennakkoasenteellisesti enemmän kuin skeptinen. Mutta mitä enemmän luin, sitä enemmän innostuin. Samoja teemoja olen itse pyöritellyt päässäni ja päätynyt samankaltaiseen näkyyn kirkon missiosta. Aivan loistavia huomioita, kuten:

    “Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on yhä käytössään merkittävät resurssit ja lisäksi ihmisten asenne kirkkoon on tutkimusten valossa perin myönteinen. Avainkysymykseksi muodostuu, pystyvätkö kirkon työntekijät ja kirkollinen toimintakulttuuri uudistumaan ympäristön vaatimusten mukaisesti. Teologisen pohdinnan tasolla pitää käydä rohkeaa vuoropuhelua ajan ilmiöiden kanssa.”

    “Erityisesti on tuotava esiin profeetallisen diakonian ja vapautuksen teologian näkökulmia, jotka nousevat kirkon uskon keskiöstä ja joita ei voi odottaa muilta yhteiskunnallisilta toimijoilta.”

    Jotta ei menisi pelkäksi kehumiseksi, niin nostan esiin huvittavan lapsuksen:

    “Tärkeä teologinen kysymys liittyy kirkon käyttämään kieleen: miten viestitään kristillistä sanomaa ymmärrettävästi ja merkityksellisesti sellaiselle, jolle valaistuminen on tutumpi käsite kuin vanhurskauttaminen?”

    Raportissa ei kuitenkaan uskalleta käydä rohkeaa teologista vuoropuhelua , johon kuuluisi vanhurskauden sijasta käyttää oikeamielisyyttä. Kannattaisi näiltä osin tutustua King James -käännökseen, jos ei pysty meikäläisen sanomisiin uskomaan. Mielestäni ihminen, joka ymmärtää valaistumisen, ymmärtää oikeamielisyyden. Kirkkoslangia vanhurskauttamisineen en ole 40 vuoden aikana pystynyt ymmärtämään. Mutta kun olen alkutekstejä tutkinut, niin apostolien oppi oikeamielistämisestä on alkanut avautua.

    Miksi kirkko ei uudista kieltään niin, että nykyihminen sen ymmärtäisi? Siihen ei edes tarvita kirjoitusten kieroon vääntämistä. Mutta kun kirkko on sanoittanut Raamatun sisäpiirinsä kieliopilla ja sisäpiirin teologialla, niin se on joutunut vääntämään kirjoituksia kieroon, jotta kokonaisilmoitus täsmäisi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Luettelen tässä muutamia asioita, joita kirkon olisi aivan hyvin mahdollista järjestää. Jos vain halua siihen jostain löytyisi. Työntekijäkeskeisessä kirkossamme nämä asiat eivät toteudu. Sillä monet tehtävät edellyttäisivät sitä, että vapaehtoiset hoitaisivat tehtäviä omaehtoisesti, eikä työntekijöiden tiukassa kontrollissa.

    -Yksi syrjäytymisen syy on siinä, että aikuisilla ei ole lapsille riittävästi aikaa.. Varsinkin moni yksihuoltajaäiti kaipaisi pojalleen miestä kaveriksi. Monen naapurista löytyy pieni poika, joka kaipaa miestä kaverikseen.

    – Moni nuori perhe tarvitsee lastenhoitoapua. Jos sellaista olisi tarjolla, niin parit saisivat aikaa oman suhteensa hoitamiseen. Nyt monet heistä eroavat toisen lapsen jälkeen. Koska aikaa ei jää lainkaan puolisolle. Sellaisen palvelun organisoiminen törmää moniin Byrokratian rattaisiin ja jää jumiin niihin. Sen sijaan vapaaehtoinen voi kertoa naapurilleen: “voisinko tulla hoitamaan lapsiasi. Meillä kun on sellainen Pappi, joka on rohkaissut meitä toimimaan näin”.

    – Yksinäisiä vanhuksia on paljon. Heille voisi merkitä tosi paljon, jos joku naapuri ottaisi heidät huomioon. Vaikkapa samaan tapaan , kuin omat isovanhemmat.

    – Aika loppuisi kesken, jos jatkaisin luetteloa. Tekemistä ja auttamista on paljon. Mahdollisuuksia rajattomasti. esteenä näiden toetutumiselle on vain se, että kirkossa työntekijät tahtovat itse kontrolloida kaikkea tekemistä. Niinpä vapaaehtoisten tehtävät ovat sellaisia, jotka eivät millään tavalla kosketa lähipiiriä. Palvellaan messussa tehtävissä, joita muuten työntekijät hoitaisivat. Joten silloinkaan vapaaehtoinen ei tuo kirkon toimintaan mitään lisää.

    Nyt kun seurakuntalaisten aika menee “turhissa ” tehtävissä, niin heidän silmänsä ei avaudu sille tarpeelle, joka olisi aivan lähellä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Kiitos tähänastisesta. Tässähän on jo keskustelun tuntua.

    Tapio Tuomaala: “Ongelma lienee osittain siinä, että nykykristillisyydessä pelastus ymmärretään toisin kuin apostolit. Kysyn siksi, mitä luterilaisella tai katolisella kirkolla on tekemistä pelastuksen kanssa? Jos ei ole mitään tekemistä, niin mikä sitten on kirkon missio? Raportti, jota blogisti käsittelee, antaa paremmat eväät kirkon mission avaamiseen.” Tästä toivoisin Tapiolta vähän selvennystä. Millä tavalla raportti antaa paremmat eväät, ja paremmat kuin mikä, eli mihin vertaat?

    Kyllä minä rohkenen ajatella että kirkossa, virallisesti ainakin, pelastus ymmärretään koko lailla apostolien lailla. “Nykykristillisyys” on tietenkin toinen asia… mitä sillä tarkoitetaankin.

    Hyvä Markku Hirn kun tarkensit. Ei siis isompaa ongelmaa. Puheen ihmisten tarpeista koen vieraaksi. Mielestäni kirkon tehtävä ei välttämättä lähde ihmisten tarpeista tai niiden täyttämisestä. Enkä osaisi edellyttää että ihmisten tulisi “tiedostaa” joku tietty “oikea tarve”. Aavistelen että seurakunnan tehtävä on enemmän Jumalalähtöinen kuin tarvelähtöinen. Tarkoitan että se on Jumalan työ ja toiminta, johon seurakunnan ja meidän sen jäseninä tulisi osallistua – noin ajatuksellisesti. Ajattelen että Jumala tekee koko ajan työtään tässä maailmassa, molemmilla käsillään. Siinä mukana oleminen lienee seurakunnan tehtävä. – Tästä pitänee kirjoittaa ehkä jo seuraavaksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tapio Tuomaala sanoo:

      “Tästä toivoisin Tapiolta vähän selvennystä.”

      Koska apostolit, pois lukien Pietari, odottivat Jeesuksen palaavan elinaikanaan, niin pelastus tarkoitti heille Herran päivää. Jeesus pelastaa omansa vainojen keskeltä pilviin. Koska Jeesus pelastaa, niin apostolien aikana ei seurakunnalla eikä apostoleilla ollut valtaa eikä oikeutta pelastuvien määrittelyyn, saati lupauksiin.

      Kun kirkkolaitos syntyi, se ryhtyi määrittelemään omista lähtökohdistaan pelastuksen. Entä mistä kirkkolaitos syntyi, kun Paavali kertoo hänen jäljissään tulevista susista. Samoin hän mainitsee, miten koko Aasia luopui apostolien opetuksesta. Miksi luopui? Varmaan perässä kulkevien susien toimesta. Samasta vainosta kertoo apostoli Johannes. Kun kerran apostolien oppi painettiin alas, niin mitä tuli tilalle. Onko se sitä, mitä kutsutaan katoliseksi teologiaksi, joka on myös luterilaisen pelastusopin ydin, kuten vapaiden suuntien.

      Kun Ut:n kirjoitukset kanonisoitiin, niin silloin paluu apostolien oppiin oli liian myöhäistä.

      “ja tulevat esiin, ne, jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen, mutta ne, jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen.”

      Hyvät teot ratkaisevat. Kirkon tehtävä on painottaa hyvän tekemistä, oikeamielisyyttä. Kirkko pettää, kun se antaa ymmärtää, että sillä itsellään on jotain tekemistä pelastuksen kanssa. Mutta kirkolla on silloin tekemistä “pelastuksen” kanssa, kun se toimii oikeudenmukaisesti ja painottaa seurakuntalaisille oikeamielisyyttä. Raportti pureutuu juuri oikeisiin asioihin. Jos se otetaan tosissaan, niin kirkko tekee paluuta apostolien oppiin. Toki apostolit voittanut teologia kamppailee uutta tulkintaa vastaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouko Kukkonen sanoo:

    Nyt taidetaan olla tämänhetkisen seurakuntien toimintakulttuurin keskuksessa, kirkkoherrassa. Jos seurakunnan tulee muuttua, se tarkoittaa kirkkoherran muuttumista, koulutusta ja osaamista. Näin se nähdään siellä hallinnossa ja näin se on todennäköisesti suurimmasa osassa seurakuntia, ainakin minun kokemuksieni ja myös yhteyksieni ympäri Suomea perusteella. Näin se on myös kirjoitettu kirkkojärjestykseen sen 5. luku ja 13. pykälä. Kysymys kuuluukin: onko kaikki kohdallaan? Voiko seurakunnan missionaarisuus tai muukaan hengellisyys olla yhden ihmisen harteilla?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Onhan tuo Jouko tosiaan hyvin suuri paino kirkkoherrojen harteille lastattu (oliskohan se kirkkojärjestyksen 6. luku). Onko kaikki kohdallaan? Onko? Jos on niin ei hyvä, jos ei ole niin mitä pitäisi tehdä? Tuskin lähtisin ensimmäisenä yrittämään kirkkojärjestyksen muuttamista. Osaisko seurakunta mennä kirkkoherran avuksi – sielläkin missä ei apua pyydetä?

    Ymmärrän niitä jotka panostavat “uusiin yhteisöihin”, mutta kun se on seurakunnan tehtävä.

    Ehkäpä nyt tiedän mistä seuraavaksi kirjoitan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Voiko missinäärisyys toteutua, ilman sitä, että seurakuntalaiset kohtaavat ulkopuolisia näiden omissa ympyröissään ja ongelmissa? Jos kohtaamiset on vain oman piirin sisällä, niin missä siinä on missiota?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Ei voi Pekka, mielestäni olet aivan oikeassa. Se on aivan elinehto. Ja että kohdataan monella tavalla. ja ystävällisesti ja vieraanvaraisesti.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Niinpä surakuntalaist tulisi kouluttaa elämään todeksi Efe 2:10. Nyt vallitsee sellainen kummallinen käsitys, että hyvät teot tehdään vain kirkossa ja sen ohjauksessa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Nainen pyysi naapuriltaan apua, kun oli kaatunut rapussa ja murtanut jalkansa. Tämä vastasi, ettei ehdi kun pitää kiirehtiä seurakunnan tilaisuuteen. Siinä todellisuuteen perustuva kuva monen käsityksestä niistä hyvistä teoista..

    Ilmoita asiaton kommentti