Eikö vaihtoehtoja ole?

Unkarilaisen kirjailija Ferenc Santan novellissa: "Jumala vaunuissa" kuvataan  koko kristillisen uskon syvin paradoksi. Kertoja ajaa hevosvankkureilla ja hämmästyksekseen havaitsee takanaa istumassa vanhan miehen. Vanhus kuvataan niin tyypilliseksi vanhukseksi, että kuka tahansa meistä saataisi joskus olla juuri hänen kaltaisensa. Vähän kerrassaan ajajalle paljastuu henkilön todellinen olemus. Hän onkin Isä Jumala. Asian ensi kertaa kuulessaan arvelee vanhuksen olevan kajahtanut, tai sitten olevan sitä itse. Ajaja laittaa miehen kokeeseen, jolla asian selviäsisi varmasti. Eteen piti avautua hirveä kuilu ja sitten silta kuilun yli. Näin tapahtui ja asia tuli selväksi. Ei enää mitään epäilystä siitä kuka kyydissä oli. Sitten vanhus pyytää päästä ajajan kotiin yhdeksi yöksi. perillä vaimo ilahtuu miehensä paluusta. Kysyy sitten:"kuka tuo mies on, jonka toit tullessasi." "Hän on Isä Jumala":vastaa mies ja vaimo purskahtaa nauruun.

Tuo vanha mies vaunuissa kuvaa niin osuvasti kaikka sitä minkä eteen jokainen hengellisentyön tekijä jotuu aina ponnistelemaan. Jumalan astuminen alas taivaasta ja tuleminen täysin meidän kaltaiseksemme on ainakin omalle käsityskyvylleni täysin mahdoton tehtävä. Saatikka sitten noille raukoille rippikoululaisille.

Tätä mieletöntä paradoksia pohdin kesällä riparitunteja valmistassa ja niitä pitäessä.

Säälittää aina katsella nuoria jumalanpalveluksissa nuokkumassa. Ainoana tavoittenaan saada merkintä kirkkokäynnistä. Siinä he oppivat jatkossa välttämään visusti enää myöhemmin samaan tilanteeseen joutumista.Ympärillään he näkevät vain vanhoja ihimisä. Tuskin edes ketään työikäisiä. Miksi ihmeessä kukaan heistä enää tulisi. Laulun sanoistakaan ei saa mitään selvää, penkit on kovat ja epämukavat. Äänentoisto on heikko. Niinkuin hyvin monissa suomen kirkoissa on.

Sitten opetamme heille ulkoläksyt: isämeidän, käskyt ja uskontunnustuksen. Ensimmäisen ja viimeinen ehkä jää mieleen. Joku käskyistäkin, ehkä. Tuskin paljoakaan muuta. Ne sitten osataan lausua oikein, kun sen aika on konfirmaatiossa. Näin opetamme heille vain ulkonaisen kuoren. Riittää kun osataan muodollisuudet oikein hoitaa. Mikään muu ei merkitse mitään.

No onhan käskyt sentään hyvä osata. Sen he mieltävät elämän ohjeeksi jota tulisi noudattaa. Valitettavasti huomaavat pian senkin mahdottomuuden.

Minkähän tähden Jumala on kätkenyt kaiken tämän näin syvälle? Sitä ihmettelen vielä enemmän, että miksi kirkko rippikoultyöllään pyrkii auttamaan Jumalaa kätkeytymään vielä paremmin.

Kesän rippikouluprosessissani evakeliumista on tullut yhä kiinostavampi ja kiinostavampi. Mitä enemmän siiihen paneutuu, niin sitä suuremmat salaisuudet se takaa avautuu.Valatava ilo alkaa pulputa sydämestä, kun tajuaa tämän salaisuuden ihmeellistä mekanismia edes hiukankin. Hirveän surullista on samalla nähdä miten nuoret kulkevat tämän kaiken ohi. Korkeintain naurahtaen, aivankuin tuon kertomuksen vaimo.

1 kommentti

  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Hyvä ja sattuva kirjoitus. Sopii jopa omaan rippikouluuni, josta on aikaa.

    Parasta, mitä tiedän, on “salaisuuden mekanismin” väläyksellinen tavoittaminen jajakaminen toisille. Kuin tuulahduksena, ailahduksena – ei koskaan ulkolukuna. Nuoret ovat riparissa herkässä iässä. Taju siitä, että kirkon työntekijä välittää uskonsa oivalluksia, joita ei oikein edes saata puhua julki, herättää kiinnostuksen asiaa kohtaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Veli Pesonen
    Pekka Veli Pesonen

    En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit