Eksistentiaalisesta ahdistuksesta armolliseen kuolemaan

Nuorena pappina jouduin kerran siunaamaan Sigmund Freudin. Tai ainakin ihan samannäköisen psykoanalyytikon. Silloisella iällä ja järjellä varustettuna koin tehtävän hyvin haasteellisena, suorastaan jopa ylivoimaisen vaikeana. Kai siinä oli havaittavissa jonkinlaisia psykologisia estoja ja komplekseja.

Oli pakko tsempata. En ole koskaan ennen tuota keissiä enkä milloinkaan sen jälkeenkään joutunut siunauspuheessa turvautumaan eksistentiaaliteologi Paul Tillichiin ja hänen määritelmäänsä eksistentiaalisesta ahdistuksesta:

”Ahdistus on äärellisen tiedostamista. Ihminen on aina, tietäen tai tietämättään, ahdistunut siksi, että hänen on kuoltava. Ei-oleminen on joka hetki läsnä hänen olemassaolossaan. Olemassaolon epävarmuus uhkaa häntä joka puolelta. Kärsimys, onnettomuudet, sairaus, yhteyden katkeaminen luontoon ja ihmisiin, yksinäisyys, turvattomuus, heikkous ja erehtyminen ovat aina lähellä. Lopulta kuoleman pelko muuttuu kuoleman todellisuudeksi. Kaikki tämä ihmisen on kestettävä ja hän jaksaa vain jumalallisen voiman avulla, joka on voittanut ei-olemisen ikuisiksi ajoiksi.”

Toivoin, että tämä omasta mielestäni hieno siteeraus olisi tehnyt vaikutuksen arvovaltaiseen kuulijakuntaan, mutta kun nyt eläkeläisenä pysähdyn pohtimaan asiaa uudelleen, niin en mitenkään voi välttää alitajuista hämmennystä, joka kertoo minulle, että ehkä kuulijakunta oli tuolloin vain kiusaantunut tai ainakin huvittunut nuoren papinplantun briljeerausyrityksestä.

Muistotilaisuudessa meinasin saada sätkyn. Omaiset eivät pyytäneetkään minua omaan pöytäänsä istumaan vaan leski istutti  minut vainajan työtovereitten pöytään. Pöydässä istui tutun näköistä porukkaa: Jokaisen daamin vieressä istui Sigmund Freud, kaikkiaan 12 kappaletta kuuluisia pyöreitä silmälaseja ja pukinpartoja.

Minut oli heitetty leijonien eteen! Mistä ihmeestä minä tällaisen kallonkutistajajengin kanssa oikein puhun? Taas pitää varmasti yrittää puhua suulla suuremmalla. Kokeilin kepillä jäätä: Tekisiköhän suuresti arvostamani teologi ja eetikko Martti Lindqvist näihin mitään vaikutusta?

Alle aikayksikön jouduin toteamaan, että ei! Suvaitsivat Freudit ylimielisesti hymähtää pappiparalle. Sitten he pyytämättä ja yllättäen siinä pöydän ääressä ihan miehissä analysoivat Lindqvistin niin maan perusteellisesti, ettei hänestä jäänyt kuin luut leijonain luolan suulle. Hotkaisivat noin vain kollektiiviseen kitaansa hyvän miehen, kertoivat, mikä miehessä heidän mielestään oli vikana. Onneksi olen autuaasti unohtanut kyseiset sepustukset.

Tuon kokemuksen jälkeen päätin kätkeytyä vaitiolovelvollisuuteni taakse enkä puhunut Freud-imitaattoreille enää mitään. Mykkänä kuin kala näykin vain ruokaani.

Äkkiä paikalla olleista Sigmundeista suurikokoisin ja iäkkäin (muuta eroa heillä ei ollutkaan kuin koko ja ikä) nousi pystyyn, kaivoi povitaskustaan puoli tusinaa aanelosta, rykäisi ja valmistautui puhumaan.

Ajattelin, että OK, mielenkiintoista kuulla, millaisia muistoja työtoveri kertoo analyytikkokollegastaan. Ei hän kuitenkaan muistelemaan ryhtynyt vaan otti ja  analysoi työtoverinsa siihen paikkaan. Kun yleensä muistopuheissa pyritään pitäytymään myönteisissä asioissa, niin tässä analyysissa vuodatettiin armotta ilmoille vainajan raadollinenkin puoli.

Myös Lindqvistin raatelu oli mielestäni brutaalia. En ollut siihen valmistautunut ollenkaan. Siksi jätin kertomatta pöytäseurueelleni esimerkiksi Lindqvistin armo-käsityksestä. Mutta nyt tahdon kertoa siitä lukijoille, sillä aihe on tärkeä meille kaikille, joiden osana on kuolla kerran:

Lindqvistin teologisessa ajattelussa Yksin armosta-teema on keskeinen. Jumalan ja ihmisen välinen kysymys on armo- ja luottamuskysymys. Jumala rakastaa, armahtaa ja auttaa. Ihmisen tehtävä on uskoa se ja luottaa.

Lindqvistin mukaan koko elämä on armoa, joka on syntynyt Jumalan rakkaudesta ja pysyy voimassa sen varassa. Kun elämä kerran loppuu, armo jää silloinkin jäljelle. Pohjimmiltaan armo onkin paradoksi: Armon ansiosta arvoton tulee merkitykselliseksi ja kuolema syntymäksi.

Armoa on niin ikään myös se, ettei kenenkään tarvitse elää ikuisesti. Katoavaisuudessa itsessään on jotakin hyvin armollista.  Kenenkään ei tarvitse olla ikuinen. Kenenkään ei ole pakko pysähtyä muuttumattomuuteen, vaan saa olla matkalla. Nekin elämänosaset, joiden merkitystä ei ennen ymmärtänyt, asettuvat näköalan muuttuessa ja laajentuessa kohdalleen. Aika ei vain kulu, se myös täyttyy.

Lindqvist ajattelee, että armo jää käsittämättömäksi, ellei ymmärretä sitä, mitä on elämä ilman sitä eli Jumalan läsnäoloa. Silloin paljastuu, että armo on ihmisen ainut todellinen mahdollisuus. Armo voi toteutua vain siellä, missä ihminen on luopumisen pakon edessä, sillä luopuminen on antautumista sen varaan, mitä ei voi ymmärtää eikä hallita.

Luopuminen ei kuitenkaan ole luovuttamista. Rakkaudessa ja kuolemassa luopumisen kuva on kirkkaimmillaan, koska molemmat ovat oman haavoittuvuutensa lahjoittamista toiselle siinä luottamuksessa, että tulee vastaanotetuksi eikä tuhotuksi.

Lindqvist näkee elämän ja kuoleman  hyvin samannäköisinä. Kuolemassaan ihminen pelkää sitä mitä elämässäänkin. Jos toivoo elämässään uusia asioita, muutoksia ja ratkaisuja, on paras ryhtyä niihin tänään. Kuolema on kiusallisen tarkka peili, jonka kautta näkee selvemmin, mitä tänään tarvitsisi elämässään eniten.

Mitä sinun peilissäsi mahtaa tänään näkyä, lukijani?

 

Kuvateksti: Sigmund Freud, blogissa mainittu vainaja ja hänen 12 työtoveriaan yhteiskuvassa.

  • Lindqvistin näkemyksistä enemmän: Maarit Hytönen: Maaksi sinun pitää jälleen tulla.                                    (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja nro 121 / 2015)
  • Suomen psykoanalyyttinen yhdistys kertoo nettisivullaan:

”Freud näki ihmisen ensi­si­jai­sesti haluavana, tyydy­tys­ko­ke­muksia ja mieli­hyvää tavoit­te­levana olentona, joka joutuu sopeu­tumaan todel­li­suuden vaati­muksiin. Sopeu­tuessaan elämän reali­teet­teihin ihminen Freudin mukaan joutuu varhai­sesta lapsuu­desta alkaen torjumaan ja muuten sulkemaan tietoi­suu­tensa ulko­puo­lelle toiveitaan, petty­myk­siään, koke­muk­siaan, ajatuk­siaan, fant­asioitaan. Näistä hänen mieleensä muodostuu tiedos­ta­maton alue, joka on läsnä ja vaikuttaa hänen tavoissaan, havaita, mieltää, tuntea, kokea, ajatella asioita ja erityi­sesti toisia ihmisiä sekä itseään. Psykoa­na­lyy­sissä tätä mielen tiedos­ta­ma­tonta aluetta tutkitaan tietoi­suuden piirissä olevien ilmiöiden kautta. Tarkoitus on laajentaa tietoi­suutta ja itse­tie­toi­suutta, purkaa ja lieventää torjuntoja, kaik­kiaan edistää mielen vapaampaa liik­ku­mista. Tämä mahdol­listaa psyyk­kisen muutoksen ja edesauttaa juut­tuneen kehi­tyksen uudelleen käynnistymistä.”

  1. Jahas, kukaan ei ole kommentoinut mitään. On siis syytä tehdä lukijatutkimus. Vastatkaa seuraaviin kysymyksiin niin rehellisesti kuin kehtaatte:

    EN OLE KOMMENTOINUT, KOSKA

    a) En lukenut blogia ollenkaan

    b) En osaa lukea ollenkaan

    c) Teksti on miespuolisen näkövammaisen eläkeläispapin hapattama

    d) Teksti on täydellinen

    MIELESTÄNI BLOGIN AIHE OLI

    a) Pelottava

    b) Kuvottava

    c) Ärsyttävä

    d) Loukkaava

    e) Rasistinen

    f) Kuolettavan tylsä

    g) Transsendenttinen

    h) Epäanalyyttinen

    AIHE EI KOSKETA MINUA, SILLÄ

    a) En usko psykoanalyysiin

    b) En usko pappeihin

    c) En usko Martti Lindqvistiin

    d) En usko eksistenssin olemassaoloon: kaikki on vain unta…

    e) Koska en elä, en myöskään usko kuolevani

    • Täällä on Hannu kymmeniä ellei satoja blogeja joita kukaan ei kommentoi. Komentointeja aiheuttavat lähin homoteemat ja vauvakaste. Kertoo paljon palstalle kirjoittavien mielenmaisemasta.

    • Se on kyllä totta, Seppo, mutta kun en ole moiseen tottunut. Ymmärrän toki, että tässä tapauksessa on vaikea laittaa lusikkaansa soppaan, kun on kyse omakohtaisesti koetun tapahtuman kerronnasta ja toisaalta ammattiteologien aivoituksista.

      Tausta tälle bloggaukselle on hauskassa heiluriliikkeessä koomisen ja haudanvakavan välillä. Olin koko viime viikonlopun opiskelemassa Stand up-komiikan alkeita. Sen sijaan, että olisin blogannut siitä mitään, innostuinkin kirjoittamaan yllä olevaa tekstiä.

      Tulevana viikonloppuna vielä toiset 12 tuntia Stand upia, hähää!

  2. Minusta Tillichin siteeraaminen oli hieno ratkaisu. Samoin viittaus Martti Lindqvistiin. Psykoanalyytikkojen puheet ovat tyypillisiä analyyttisen tiedeyhteisön kannanottoja. Totuin aikoinaan 70-luvulla niihin jopa oman tieteenalani kriittis-analyyttisissa keskusteluissa (kirjallisuustiede ja estetiikka). Aihe ruodittiin niin pirstaleiksi, ettei jäljelle jäänyt hiukkaakaan inhimillistä ymmärtämystä.

    • Päivi, osaatko kertoa, mikä juju tuossa pirstaleiksi ruotimisessa oikein on? Jouduin itse 1990-luvulla tuollaiseen ryhmämyllytykseen, kun opiskelin sairaalasielunhoitoa. Vetäjä otti meiltä ryhmäläisiltä tehokkaasti luulot pois. Hän oli mm. sitä mieltä, että mitään kutsumusta ei ole oikeasti olemassa, sellainen on vain oman vilkkaan mielikuvituksemme tuotetta.

      No, seurakunnassa ainakin sain toteuttaa ”kuvittelemaani” kutsumusta. Puolitoista vuotta kestäneen koulutuksen jälkeen en enää päivääkään kuvitellut sopivani sairaalapapiksi.

    • Hahaa, Pekka. Ei se, että ei ole lukenut blogia, ole koskaan ennenkään toiminut syynä olla kommentoimatta. Niin usein kommentit ovat osuneet aiheen viereen…! 😉

      Tästä blogista olisi kannattanut lukea eka lause. Olen siitä jotenkin ylpeä: NUORENA PAPPINA JOUDUIN KERRAN SIUNAAMAAN SIGMUND FREUDIN.

      Voisi olla jatkossa viisautta alleviivata tai paksuntaa kiireiselle lukijalle ne lauseet, jotka edes olisi syytä lukea? Tässä tapauksessa tuo Tillich on rautaa!

  3. Hannu: karkeasti jaoteltuna analyyttisyys luetaan tieteellisemmäksi kuin ymmärtävä ja tulkitseva lähestymistapa (analyyttinen filosofia vs. hermeneuttinen filosofia). Rakentavaa ylianalyyttinen lähestymistapa ei juuri ole. Itse lankesin aikoinaan lisensiaatintyössäni saamani ohjauksen mukaisesti ylianalysoimaan kohteeni. Myöhemmin aloin ymmärtää toisin, joten kirjoitin tekstin uusiksi ymmärtävällä otteella, joka sopi kohteen hermeneuttiseen luonteeseen paremmin ja antoisammin.

    Kokemuksesi sielunhoidon kolutuksesta muistuttaa jotenkin sitä, mitä soveltavan psykologian professorini aikoinaan peruskurssin alkajaiseksi laukoi: Salista ulos ne, jotka henkilökohtaisista syistä ovat tulleet lukemaan psykologiaa.

  4. Nuorena ja kokemattomana pojan kloppina, istuin linja-autossa yhden neitosen vieressä. Hän oli käynyt kaupungissa ostamassa mieleisensä puseron. Kävin analysoimaan puseron värejä ja kuvioita. hetken päästä tajusin analyysilläni aiheuttaneeni sen, että puserosta katosi tytön mielessä, se jokin, jonka tähden hän oli kaupunkiin sitä tullut hankkimaan. Pysyvänä muistona mielessäni näen vieläkin hänen happaman ilmeensä.
    …………..
    Avioparitoiminnassa joskus tulee vastaan pareja, jotka kovin innokkaasti yrittävän analysoida suhdettaan. Analyysit saattavat olla täysin oikeita, mutta elämä avioliitossa ei perustu analyyseihin vaan suhteeseen. Joten analysoiminen voi viedä pareja vain entistä edemmäksi heidän todellisesta tavoitteestaan.
    …………………

    Voihan analyysin tekeminen tuottaa suurta iloa sille, joka sen tekee. Ainakin voi kokea nousseensa asian ja toistenkin yläpuolelle. Hyötyä siitä ei useinkaan itse kohteelle tule. Teoria voi ohjata käytäntöä, mutta siinä ei saa unohtaa sitä, ettei teoria ole elämää.
    ………………………
    Olisiko näistä kommenteiksi?

    • On kommenteiksi, kiitos, Pekka.

      Tulee mieleen tarina kinkunleikkuusta. Appiukko ja vävypoika ottivat yhteen siitä, kumpi saa leikata jouluisen kinkun. Koska oltiin isovanhempien luona, appi valitsi itsensä lihanleikkaajaksi. Vävy, joka sattui olemaan ammatiltaan kirurgi, jupisi partaansa:”Voi olla, että osaat leikata lihan viipaleiksi, mutta osaatko myös kursia sen uudestaan kasaan? Minäpä muuten osaan!”

      Jos se vävy sen sijaan olisikin ollut psykoanalyytikko, niin…?

  5. Kerran analysoin tunnetua valokuvaa Freudista. Löysin siitä suhteellisen helposti symboleina psykoanalyysin seksuaalisuuden kehitysvaiheet. Sikaari edustaa oraalista, takin liepeen alle sujahtanut käsi anaalista ja sikaarin muoto fallista vaihetta. Keksinpä piruuttani sikaaria kuvaamaan sanankin: kikkelitissi. Komiikka taitaa usein perustua viistosti tehtyyn analyysiin.

    https://fi.wikipedia.org/wiki/Sigmund_Freud

Kirjoittaja

Kiuru Hannu rovasti Ruttopuiston
Kiuru Hannu rovasti Ruttopuistonhttp://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121
Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (67 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121