En kadu mitään, siispä kaikki on hyvin?

Katumus on käynyt  nykyään harvinaiseksi, varsinkin julkinen katumus. Aikamme tunnuslause kuuluu: en kadu mitään, korkeintaan hieman puolustelen. Jos teen virheitä, se on minun oma asiani.

Teen jo alkuun selväksi, etten kaipaa mitään julkista rippituolia, johon meidät vuoron perään istutetaan, ja siihen saa jokainen ohikulkija sitten heittää kiviä. Ihmettelen vain sitä, miten armo ja syyllisyys sullotaan julkisessa keskustelussa merkillisellä tavalla yhteen. Armoa tarjotaan silloin, kun sitä ei kukaan ole vielä edes pyytänyt. Ja syyllisyys hoituu yhteisellä somelynkkauksella, 'hän kärsi niin paljon julkisuudesta, että se riittää rangaistukseksi..." Mutta varsinaista katumusta ei kukaan vaadi. Riittää, kun selitellään, että 'tein joitakin virheitä'. Ja kaikkihan me olemme erehtyväisiä. Varo siis heittämästä ensimmäistä kiveä.

Varsinainen synti ei ole katumuksen puute, vaan 'uhriutuminen'.  Sen vastakohta, synneistä vielä suurempi on 'syyllistäminen'. Syyllistäminen on pahinta, mitä tiedetään. Tämä on itse asiassa hämmästyttävää. Maailmassa, jossa moraaliset tabut ovat yksi toisensa jälkeen murtuneet, pelätään hysteerisesti syyllistämistä - siis syyllisyyttä.

Syyllistämiselle herkistyminen on kuin jokin ohjuksentorjuntajärjestelmä olisi käynyt tarpeettomaksi ja turhautuneena se oikeiden kohteiden puuttuessa reagoisi lintuparviin. Meidät on vapautettu syyllisyydestä, mutta se vaanii  meitä jokaisen nurkan takana. Ei ole siis syytä minkäänlaiseen kevytmielisyyteen.

Syyllistäminen ja uhriutuminen pyyhkivät päivän uutistapahtumien yli säännöllisesti kuin vuorovesi. Ja sitten tulee mukaan kolmas ilmiö, armon nettihuutokauppa. Kuka meistä on armollisin? Kuka tekee parhaimman tarjouksen? Ethän vain ole tiukkapipoinen? Kuuluthan sinäkin avarakatseisiin? "Kyselyn tulos: seitsemänkymmentä prosenttia...kansa on valmis antamaan anteeksi."

Hämmästyttävintä on, että anteeksi annetaan, ennen kuin kukaan edes ymmärtänyt pyytää. Armollisuus on hyveistä tavoiteltavin, ja joukolla annamme ilmi niitä, joilta se puuttuu.

Syyllisyys ja sen puute ovat ongelma myös kirkolle. Ruotsin kirkossa on synnintunnustus poistettu joistakin jumalanpalveluskaavoista - tarpeettomana. Puhe synnistä loukkaa nykyihmistä. Emmehän me ole syntisiä, erehdymme vain joskus aloittamaan maailmansodan, räjäyttämään ydinpommin tai aiheuttamaan toimillamme nälkäkatastrofin.

Tulee pakostakin mieleen valistuksen aika ja 1700-luku. Optimistiseen ihmiskäsitykseen ei tuolloin sopinut ajatus perisynnistä.  August Strindberg mainitsee eräässä kirjassaan, että piispa Johan Olof Wallin, aikakauden merkkihenkilö saattoi saarnata tunninkin mainitsematta kertaakaan Kristusta. Tätä voisi muunnellen soveltaa nykyaikaan. Menestyksekkäästi virkansa hoitava pappi voi saarnata vuosikaudet mainitsematta kertaakaan sanaa 'synti'.

Kuitenkin vanhojen kirkkojen moraaliopetuksessa katumus on keskeisellä sijalla. Kirkkoisien mukaan katumus ja parannus ovat kristillisen elämän perusta. Ja ortodoksisessa liturgiassa pyydämme saada viettää elämämme jäljellä olevat päivät rauhassa ja synnin katumuksessa.

Se, että saamme katua, on siis armoa. Vastaavasti katumattomuus on suurin rangaistus, joka ihmistä voi kohdata. Oikeuspsykiatrit tietävät tämä. Kun sattuu traaginen veriteko, yhtä kauhistavaa kuin teko sinänsä, on se, että tekijä suhtautuu siihen kuin ulkopuolinen, osoittamatta syyllisyyttä, katumusta, inhimillistä tunnetta.

Olisiko aika ryhtyä puhumaan peräti syyllisyyden siunauksesta? Katumuksen armolahjan  vastakohta on se elämäntapa, jota kuvataan Sibeliuksen laulussa Ristilukista. "Ja ihmiset sielutta harhailevat, vain tuntien tiet avarat..."

21 kommenttia

  • ismo malinen sanoo:

    Olet Tapio varmasti kuullut Apostolin kirjoittaneen: Lain kautta tulee synnin tunto ja vielä sanat: Missä synti on tullut suureksi, siellä Armon tullut ylenpalttiseksi. (Merkitys = ylitsevuotavaksi astiaksi) Room.5:20 Puhuu tuossa luvussa myös lain merkityksestä ihmiselle.

    Siis Laki ja Armo kuuluvat erottamattomasti yhteen, mutta niitä ei saa sekoittaa. Ne ovat kuin Jumalan oikea ja vasen käsi. Toisella tuomitsee ja toisella armahtaa.

    Lain kautta me ajauduimme Kristuksen jalkojen juureen, eikä niin, kuten jotkut opettavat, että Kristus ohjaa ihmisen Lain luokse ja sen noudattajaksi. Kristuksessa laki on jo täytetty kokonaan, mutta ei se silti ole merkityksetöntä, sillä lain kautta me näemme rikkomustemme paljouden. Sanoohan Paavalikin saaneensa saatanan enkelin syytämään itseään ja rukoili, että Jumala ottaisi pois tuon piikittelijän, mutta Herra sanoi: ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” 2.Kor.12:9

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Heikki Hakamies
    Heikki Hakamies

    Olen vanheneva pappismies, jolla on takana miltei kolmekymmentä vuotta kirkkoherrana. Kaikesta huolimatta olen edelleen järjissäni. Tarkkailen epätoivoisesti elämänmenoa toivoen joskus siitä jotain ymmärtäväni.

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit