En saanut jaettavaa, mutta tuli jakaja

Eilen illalla olin vetovastuussa ilosanomaillasta “syrjäkylällä”. Kurkussa on nyt jotain häikkää ja ääni ei oikein kestä. Vaimo onneksi lupasi ottaa juontamisen. Se kävi häneltä taidolla. Etukäteen rukoilin paljon sitä, että saisin jotain hengellistä ruokaa jaettavaksi. Huokailin sitä moneen kertaan, että anna jotain jaettavaa. Mitään ei kuitenkaan tullut. Sitä ihmettelin kovasti. Sitten päätin, että kukin saisi kertoa miten on tullut uskoon, tai usko häneen. Näin välttyisin liiasta puhumisesta ja muut voisivat jakaa omasta kokemusmaailmastaan.

Illassa meitä oli vain yhdeksän, joten kaikilla oli mahdollisuus jakamiseen ja siitä syntyikin oikein kotoinen ilta. Yksi mies tuntui jotenkin tutulle ja pian selvisikin, että nuorina olimme olleet samassa “poikien piirissä, jota veti diakoniaopiskelijaksi paikkakunnalle tullut Tapani M.

Tällä tutulla miehellä oli jaettavana se illan ravitsevin anti, jota olin itselleni pyydellyt. Hän kertoi käyvänsä kodeissa tekemässä uskonnollisuus haastatteluja.
Ovella hän esittelee itsensä erään järjestön vapaaehtoistyöntekijäksi ja näyttää henkilökorttinsa.
Jos kodissa on joku uskova, niin hän keskeyttää haastattelun ja kertoo haluavansa mennä vain niiden luo jotka eivät evankeliumia vielä tunne.

On kovin mukavaa keskustella toisten uskovien kanssa ja pohdiskella uskon kysymyksiä, mutta samalla monet ovat ulkona, kuin postilaatikot, tai lumiukot. Olen pohdiskellut viimeaikoina paljonkin tätä: miten paljon käytämme aikaa seurakuntapiireissä, nauttien hyvästä seurasta. Eikä meillä jää aikaa, eikä voimavaroja muiden kohtaamiseen.
Jospa olisi enemmän näitä haastattelijoita ja vähemmän meitä, joille riittää seurakuntaillan vetäminen.

Kirjoittaja

Pekka Pesonen
Pekka Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.