Enkeli taivaan uusi tulkinta

Enkeli taivaan on suomalainen luomus

Enkeli taivaan on Lutherin vuonna 1534 tekemä jouluvirsi. Minusta se on jopa alkuperäistä parempi. Luther aloittaa pelottavasti: Vom Himmel hoch, da komm ich her. Ich bring’ euch gute neue Mär, Tulen tänne taivan korkeuksista ja tuon teille uuden, hyvän sanoman. Mutta me saamme aloittaa riemullisesti: Enkeli taivaan lausui näin. Miks´hämmästyitte säikähtäin. - Tällä perusteella olen toista mieltä kuin virrestä kirjan nimellä „Enkeli taivaan: rakas jouluvirsi“tehnyt piispa Eero Huovinen ja häneen uskova kirkkomme.

Siihen aikaan ei virsikirjoissa ollut numerointia, mikä helpotti myöhemmin kirjan käyttöä. Siksi Hemminki otsikoi virsiä. Tämä virsi lukuisten jouluvirsien joukossa sai otsikoksi Concio Angli, minkä voisi suomentaa ehkä sanoilla Enkelin tervehdys.

Enkeli on ollut Suomesa jo alusta lähtien, ja Maskun Hemminki aloitti 1605: ENgel Paimenill puhui sanoill näill : Sangen hywän sanoman sanon teill / Ilon teill ihanan ilmoitan / Cuin Jumalald julki teill suodan. Vuonna 1886 ensi säkeistö muuttui meillä muotoon: Ma suuren ilon ilmoitan maan kansoille nyt tulevan. Hyvä muutos ja vastaa hyvin jouluevankeliumin sanomaa. Ruotsalainen käännös, myöskin Suomen kirkon ruotsinkielisten käyttämä, on paljon lähempänä alkuperäistä Luthrin tekstiä. Alussa ei puhuta enkeleistä mitään, vaan virsi alkaa nykymyodossa sanoilla: „ Av himlens höjd jag kommen är, gott budskap jag till eder bär. Stor glädje skall ni höra få. Det bör ni noggrant akta på.“ Tuotu sanoma on sekä hyvä että iloinen, Ja se teidän tulee tarkkaan kuunnella. Hyvä ettei sanota, että tulen kuulustelemaan sen!

Lutherilla ei ole alussa mitään enkelistä, vasta viimeisen eli 15. säkeistön lopuksi Luther ilmoittaa: Des freuen sich der Engel Schar Und singen uns solch neues Jahr. Siitä enkeljoukko iloitsee ja laulaa meille tästä uudesta vuodesta, ajasta.

Toinen säkeistö kertoo ilon syyn: Yx pilti piscu nuorucainen / Kyll caunucainen lapsucainen / On teill syndyn Neitzest nuorest / Teill ilox ijät sangen suurex . Lapsukaisesta laulaminen vastaa Luthrin teksiä, mutta 1886 meillä tuotiin Herruus esiin: Herramme Kristus teille nyt on tänään tänne syntynyt, ja tää on teille merkiksi: seimessä lapsi makaapi.

Toki Lutherillakin käy ilmi, etä kysy on Luukkaan jouluevankeliumin kertomisesta virren muodossa. Mutta Hemminki ei ollut päinvastoin kuin ruotsintaja Olaus Magnus sidottu Lutheriin. Alun jälkeen kolmas säkeistö yhdistää Lutherin kolmannen ja seitsemännen: Hän on Herra Kristus Jumal' ja mies, Se luvatt', ikävöit', toivott' myös, Teidän armias ainoo auttajann', Voipa, vahva Vapahtajann'. 1886 virsikirja tuo tähän jouluevankeliumin mukaisesti dynamiikkaa, osallistumista. Paimenet lähtevät katsomaan, eivätkä vain ihaile paikallaan: Jo mene, katso, sieluni, Seimessä kuka makaapi: Se on sun Herras, Kristukses, Jumalan Poika, Jeesukses.

Meitäkin kehoitetaan nyt: „Jo riennä, katso, sieluni, ken seimessä nyt makaapi.“ Mutta oli ajatus jos Hemmingillä, 5. säkeistössä: „Tai teille tähän merkki lienee, Seimess' löydätt' lapsen pienen, Käy kristitt' kaunis katsomaan, Mitkä lahjat Jumal' sinne on pann'.“ Mutta kuten sanottu Lutherilla ei tällaista ole: katsellaan ja ihaillaan vain paikalla monen säkeistön ajan.

Kolmessa viime säkeistössä hehkuttelee Luther vielä uudesta ilosta. Luther aloittaa tämän jakson, 13. säkeistön, näin: Ach, mein herzliebes Jesulein, Mach dir ein rein, sanft Bettelein, Zu ruhen in meins Herzens Schrein, Daß ich nimmer vergesse dein. Luther käyttää 13. säkeistössään hyvittelymuotoa Jesulein, mihin Huovinen on kovin tykästynyt. Mutta kyllä suomeksi osataan pikkuista puhutella. Nyt me laulamme kahdeksannessa: Ah, Herrani, mun Jeesuksein, tee asunnokses' sydämein! Ajatushan on mm. Vexi Salmen laulussa: Nyt sydämeeni joulun teen. Mutta me emme tyydy tähän, vaan lisäämme Lutherin ajatukseen toisen: Mua älä hylkää tuskissa, vaan vahvista ain' uskossa. Ilonkin keskellä pitää muistaa Sana ja sen sisältö. Eikä tämä ole vain uudemman ajan teologinen lisäys, vaan ajatus oli jo Maskun Hemmingillä: ”Ah Jesuinen, minun Herraisen'! Tule minun sydämmen' karsinaiseen, Älä erkane minust' murheess', tuskass', Anna minun olla oikiass' uskoss'.” Hemmingillä on loppuosassa vain kaksi säkeistöä ja ne eivät ole ylistyslaulua vaan opillista selitystä. Ehkä tämä oli merkki alkavasta puhdasoppisuuden ajasta.

Toiseksi viimeinen säkeistö on Huovisen mukaan Lutherilla eräänlainen ilon huipentuma: ”Davon ich  allzeit fröhlich sei, Zu springen, singen immer frei Das rechte Susaninne schon, Mit Herzenslust den süßen Ton.“ Hän panee paljon painoa Susannille, vaikkei enää oikein tiedetä, kuka tai mikä Susanne oli. Minä olen saanut sen käsityksen, että se oli osa renkutuslaulua ja tohtisin jopa esittää ajatuksen, että tämän takia Luther luopui suositusta kansansävelmästä ja teki omansa, jonka me nyt tunnemme! Ainakaan Hemminki ei tuntenut sanaa tai tahtonut sitä käyttää. Hän päättä virren niin, että jouluvirrestäkin tulee kolminaisuusvirsi! Täst' sangen suurest' ihastun, Etts' tänne tykön' olet astun', Tain edest' sinua kiitän Kriste! Ynn' Isää, Pyhää Henkee ylistän. Tämä on virsikirjanuuodtajien perusvika: kaikki pannaan samaan virteen, jolloin kaiksita virsiostä tulee samantapaiset!                                                                                                                                                                               

 Nyt me laulamme jouluisesti: Ah, iloni, jos sinuss' ois, enk' unhoittaa sua koskaan vois! Suo siihen apus' armosta, niin kiitän aina riemulla. - mutta suomalaisen uskonnollisuuden ydin: armo piti tähänkin saada. Tämä muutos tehtiin jo 1886 virsikirjaan ja vahvistettiin lopun huutomerkillä. Viimeisessä eli 15. säkeistössä Luthr toi siis enkelit: Lob, Ehr sei Gott im höchsten Thron, Der uns schenkt seinen ein’gen Sohn. Des freuen sich der Engel Schar Und singen uns solch neues Jahr. Me nousemme ylös veisatesamme viimeisen 10. säkeistön: Nyt Jumalalle kunnia, kun antoi ainoon Poikansa! Siit' enkelitkin riemuiten veisaavat hälle kiitoksen. Mutta kuten huomaamme. Laulun kohteessa on eroa. Lutherilla enkelit laulavat meille uudesta ajasta, mutta meillä myös enkelit veisaavat kanssamme Jumalalle.                                                                                                                     

Tämä Hemmingiltä puuttunut säkeistö tuli virsikirjaan1886: Nyt Jumalalle kunnia, Kun antoi ainoon Poikansa, Siit' enkelitkin riemuiten Veisatkoon taivaan Herrallen! Eli käytännössä Enkeli taivaamme tuli valmiiksi 1886 Julius Krohnin viimeistelemä. Kaksi säkesitöä on säilynyt sellaisenaa, mutta 1938 tehtiin pieniä viilauksia. Viimeistellyn muodon täydentää se, että parilla viime kerralla numerokin eli 21 on visikirjassa säilynyt. Viime aikoina on kyllä yritetty tehdä suurremontti koko virteen. Tämä tapahtui vuoden 1984 virsikirjaehdotuksessa. Komitea laittoi jäsenensä rovasti Niilo Rauhalan tekemään uuden suomennoksen. Se tulikin komiteasa hyväksytyksi, mutta kirkolliskokouksesessa nousi maallikkojäsenten taholta muutosvastarinta perinteen muuttamista vastaan. Pyhyyden poistamisestakin taidettiin puhua.                                                                                                   

Piispa Eero Huovinen on liputtanut voimakkassti Rauhalan käännöksen puollesta. Tunnetuin virsitutkijamme Tauno Väinölä on kirjoittanut virsikirjaan: „ Tutun tekstin muutokset tuntuivat suorastaan säikähdyttäneen kirkkokansaa, ja kirkolliskokous päättikin säilyttää virren entisellään. - Minunkin mielestäni onneksi.

Seppo Väisänen

 

7 kommenttia

  • Liisa Laurila sanoo:

    Hieno artikkeli, kiitos siitä!

    Olen miettinyt – ja hiukan etsinyt tietoakin – mistä suomalaiset virsien suomentajat saivat sanansa. Osattiinko esimerkiksi saksaa niin hyvin, että suomentaminen sujui tuosta vaan? Sanakirjoja oli harvassa ja ne olivat arvokkaita, ei voitu lennähtää Saksanmaalle tapaamaan kollegoita, ei voinut kilauttaa kaverille, vaikka kavereita oli, esimerkiksi Lönnrotilla Grimmin veljekset, posti kulki hitaasti. ;Mistä ne saivat sanat? Miten ne osasivat? Kun suomennokset ovat kuitenkin niin tarkkoja ja hyviä?

    Kysyy aikaisemmin itsekin suomennoksien kanssa tuskaillut.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouni Parviainen sanoo:

    Seppo Väisänen: “…Das rechte Susaninne schon, Mit Herzenslust den süßen Ton.“ Hän [Luther] panee paljon painoa Susannille, vaikkei enää oikein tiedetä, kuka tai mikä Susanne oli. Minä olen saanut sen käsityksen, että se oli osa renkutuslaulua…”

    Arvelen, että Luther viittaa hänelle teologina tuttuun apokryfiseen Danielin kirjan lisäykseen, jossa kerrotaan hurskaalle Susannalle viritetystä ansasta. (https://www.digimarkus.fi/raamattu/KR92/Dan-lis-1)

    Susanna tuomittiin ahdistelijoidensa väärän todistuksen tähden avionrikkojana kuolemaan, mutta oikeamielisyytensä tähden pelastui Daniel-nimisen nuorukaisen uudessa oikeudenkäynnissä osoittaman neuvokkuuden ansiosta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Matias Roto sanoo:

      Jouni

      Viittaat apokryfiseen Danielin kirjan lisäykseen.

      Mielestäni on todella harmillista että kirkkomme keskuudessa deuterokanonisten eli apokryfisten kirjojen tuntemus on jäänyt liian pienelle. Valitettavan usein kuulee tai saa lukea sellaista etteivät ne muka olisi osa meidän kirkkomme Raamattua. Valitettavan moni tuo esille reformoidun kirkon kaanonia luullen sitä luterilaiseksi.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Matias Roto sanoo:

    Seppo

    Kiitos mielenkiintoisesta tekstistäsi! Olet todella hyvin paneutunut virren suomalaisen muotoilun kehitykseen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Väisänen sanoo:

    Kiitos Susaninne tiedoista, mutta tämä ei sulje pois havaintoani siitä, että tästä oli liikkeellä monia renkutuksia.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jouni Parviainen sanoo:

      Löytyi uutta tietoa.

      Saksalainen wikipediateksti ampuu Susannaan, Hilkian tyttäreen, viittaavan olettamukseni tylysti alas (https://de.m.wikipedia.org/wiki/Vom_Himmel_hoch,_o_Engel,_kommt). Sen mukaan “susaninne” on kehtolaulun synonyymi. Käsite olisi kehittynyt kahden keskiyläsaksan sanan yhteenlittymästä. Sanan alkuperä olisi siis ‘sûse ninne’, jossa ‘ninne’ = “kehto” ja ‘sûse’ = “suhista”.

      Sanan ‘Susaninne’ 14. sisältävän säkeistön ajatus voisi siis oikeastaan kulkea vaikkapa tähän tapaan:

      Sen tähden aina iloiten / riemua sydän pulputen / nyt kehtolaulu laulakaa. / Se lempeästi kajahtaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Seppo Väisänen
    Seppo Väisänen

    Olen historian maisteri ja eläköitynyt YLE:n toimittaja. Kirjoittelen yhteiskunnasta, historiasta, kirkosta ja uskonnosta syrjäisen ja sivuun pannun asemasta. Kannatan kansankirkkoa, kirkollisesti olen vapaamielinen traditionalisti, joka määrittyy blogiensa kautta. Tutkimuksellisia kohteitani ovat virret ja Luther sekä tietenkin vuosi 1917.