Entisen ja nykyisen ajan apostolit eli nykyajan Imitatio Christi

Muistelen, että joskus rippikoulussa opetettiin ja opimme määritelmän apostolista. Yksinkertaisesti ilmaistuna apostolilla tarkoitetaan tuon määritelmän mukaan henkilöä, joka tunsi Jeesuksen ja jonka Jeesus kutsui seuraajakseen. Apostolisilla kirjoituksilla taas tarkoitetaan vastaavan määritelmän mukaan kirjoitusta, jolla ja jonka kirjoittajalla on yhteys historialliseen Jeesukseen.

Paavali kirjoittaa, kuinka häntä ei pitäisi kutsua apostoliksi koska hän on kuin ”kesken syntynyt”. Paavali viittaa siihen, että hän sai kutsun tehtäväänsä Damaskon tiellä näyssä Ylösnousseelta. Paavali oli myös Jeesuksen seuraajien vainooja, mutta hänestä tuli ”pakanoiden apostoli”. Kahdentoista kutsumansa opetuslapsen lisäksi Jeesus lähetti myös 70 oppilastaan julistamaan evankeliumia. Heitäkin voitaisiin kutsua apostoleiksi. Joskus apostoleiksi on haluttu kutsua myös Jeesusta seuranneita naisia. Suppein ja samalla ongelmattomin tapa on määritellä apostoleiksi Jeesuksen kutsumat 12 (tai 13) opetuslasta.

Jeesuksen tapa kutsua seuraajia ei ollut suinkaan ainutlaatuinen. Vastaavaa tapaa oli toteutettu ennenkin ja sitä on toteutettu sen jälkeen. Erilaiset gurut ja opettajat ovat kutsuneet itselleen seuraajien joukon. Politiikassa ja viihdemaailmassa on kannattajien ja fanien joukot.

Ensimmäiset apostolit olivat Jeesuksen lähimmät seuraajat. Heidän lukumääränsä nousee Israelin kahdentoista sukukunnan määrän pohjalta. Apostoleiksi ja seuraajikseen Jeesus kutsui erilaisia ja tavallisia ihmisiä. Tunnetuimmiksi heistä ovat jääneet Pietari, Johannes, Tuomas ja Juudas Iskariot. Pietarista tuli opetuslapsijoukon keulahahmo ja johtaja joidenkin evankeliumeiden kohtien perusteella. Hänestä tuli Rooman alkuseurakunnan johtaja, josta läntinen kristikunta tai katolinen kirkko katsoo paavien ketjun alkaneen. Vapaammissa mielikuvissa Pietari on avainten vallan nojalla taivaan portin ovimies, joka avaa portin tai on avaamatta.

Oikeastaan on hämmästyttävää, että nuo ensimmäiset apostolit lähtivät seuraamaan Jeesusta. Liekö koskaan kysytty, jättikö kukaan Jeesuksen kutsuma lähtemättä Jeesuksen seuraajaksi tuossa mielessä. Jeesuksessa oli siis jotakin erityistä, joka sai nuo miehet jättämään työnsä ja omat asiansa ja lähtemään Jeesuksen seuraan. Jossakin vaiheessa pari opetuslasta alkoi jo jakamaan taivasten valtakunnan parhaita paikkoja. Sen Jeesus kuitenkin torjui. Viimeisellä aterialla hän teki palvelijan tehtävän ja pesi oppilaittensa jalat ja antoi heille myös sellaisen esikuvan opetustensa lisäksi.

Jeesuksen vangitseminen, tuomio ja teloitus veivät pohjan opetuslasten elämältä ja siltä näyltä, josta Jeesus oli heille puhunut. Heille taivaan valtakunnan toteutuminen oli kaiketi konkreettinen lähiajan tulevaisuuden näkymä. Ylösnousemus muutti heidät ja heistä tuli Ylösnousseen todistajia. Vaikka Raamatun tutkijat ovat esittäneet lähetyskäskyn olevan mahdollisesti myöhempi lisäys evankeliumiin eikä historiallisen Jeesuksen sanoma, jokin sai opetuslapset toimimaan. Kirkossa lähetyskäsky on tässä mielessä olennainen ja olennaista on se, että ylösnousemus ja Jeesuksen kohtaaminen muutti Jeesuksen kuoleman lamauttamat opetuslapset.

Apostoleille oli siis ominaista Jeesuksen seuraan lähteminen ilman epäröintiä. Toiseksi he ottivat tosissaan sen, mitä Jeesus opetti ja uskoivat siihen. Vielä he halusivat kertoa oman henkensäkin uhalla sanomaa Jeesuksesta ja siitä, mitä he olivat hänen kanssaan kokeneet ja häneltä kuulleet. Seurakuntien syntyminen, ensimmäinen helluntai ja alkukirkon järjestäytyminen loivat kristillisen uskon ja kirkon, joka toki alkuaikoinaan oli toisenlainen kuin nyt tuntemamme kirkko.

Nykyisin opetamme ja ajattelemme, että kasteessa jokainen kastettu kutsutaan Jeesuksen opetuslapseksi ja seuraajaksi. Kaste tuo yhteisen ja yleisen pappeuden ja lisäksi kirkossa on erityinen paimenvirka, joka voidaan nähdä kolmisäikeisenä virkana: pastorin, diakonin ja piispan virkana.

Kova kysymys kuuluu, miten nykypäivän Jeesuksen seuraajiksi kutsun saaneet toteuttavat tuota kutsua. Ja miten me virkaan kutsutut ja vihityt toteutamme tuota kutsua? Mikä meissä, toiminnassamme ja elämässämme on samanlaista kuin apostolien elämässä? Erilaiset luostarit ja sääntökunnat ovat halunneet toteuttaa Jeesuksen seuraamista jotenkin ”imitoimalla” Jeesuksen ja apostolien elämää tai ainakin pyrkimällä siihen.

Talvella Jyväskylän jumalanpalveluspäivillä TT Patrik Hagman puhui siitä, että olemme kansankirkossa tehneet Jeesuksen seuraamisesta ja kirkon jäsenyydestä ”minimistandardin”, jotta mahdollisimman monen olisi helppo täyttää se. Hagman jatkoi puhumalla, että tavoite pitäisi olla toisenlainen. Pitäisi etsiä jonkinlaista nykyajan kristityn maksimia tai ainakin ihannetta ja kutsua ihmisiä toteuttamaan sitä. Se voisi olla kiinnostavampaa kuin minimin seuraaminen ja ainakin kirkon kannalta se voisi antaa enemmän.

Ehkäpä apostolien perinnön oikea vaaliminen olisi juuri etsiä yhdessä nykyajan ja tulevan kristityn maksimi-ihanne ja kutsua ihmisiä sellaista toteuttavaan yhteisöön. Siinä olisi 2000-luvun alun Imitatio Christi liike ja siinä voisi olla pohjaa kirkon tiestä iltaruskon liikkeestä aamuruskon liikkeeksi. Aihe alkoi kiehtoa siten, että tästä löytynee ajatusta toisellekin kirjoitukselle eli perästä kuulunee.

Toivo Loikkanen

28 kommenttia

  • Heikki Palmu sanoo:

    PEKKA,

    kun Sinä kerrot halustasi saarnata, kerron vähän omasta papin tiestäni. Aloitin teologian opinnot Helsingissä syksyllä 1968. Olin kiinnostunut teologiasta ja samalla vakuuttunut siitä, etten koskaan ryhtyisi papiksi. Perusteluni liittyi siihen, että olin lapsuuteni ja nuoruuteni elänyt papin perheessä. Ajattelin lehtimiehen uraa tai jotakin sen suuntaista, olihan Paavalikin teltantekijä!?

    Opiskeluvuodet ja työ SKY:ssä osoittivat, kuinka tärkeä rooli papilla on Suomen ev.lut. kirkossa. Kypsyin ryhtymään papin virkaan, vaikka se minua toisaalta hiukan arvelutti. Lopulta hain papin töihin Oulun hiippakuntaan ja Oulun kapituli 9 kuukautta pohti asiaa, voisiko se vihkiä vasemmistolaisena tunnetun papin kirkon virkaan.

    Niiden 9 kuukauden aikana kimpussani oli tuomiokapitulin lisäksi yksi siltä saarnaluvan saanut oululainen maallikko, rakennusmestari. Hän oli hyvin innokas järjestämään julkisen väittelytilaisuuden, jossa hän olisi osoittanut opillisen arveluttavuuteni.

    Pekka, paitsi pappi,olen myös papin poika. Voin ehkä ymmärtää halusi julistaa ja saarnata, mutta samalla, tuskin saarnaajalle on sen kovempaa kriitikkoa, kuin hänen lapsensa ja puolisonsa. Mihin blogin kirjoittaja Toivokin viittasi, saarnaa väkevämpi todistus on se, jonka annamme elämällämme. Helpompi on julistaa ja saarnata sanoilla. Uskomme tiukempi kriteeri on meidän elämämme.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Objektiivien muuttuu näin herkästi subjektiiviseksi. ei tarvita muuta, kuin ottaa esimerkki omasta elämästä. Kyllä minulla puuhaa kirkonpiirissäkin on. Eikä saarnaamisen mahdollisuudet ole se, varsinainen asiani. Haluaisin nostaa keskusteluun, niitä mahdollisuuksia mitä meikäläisten mukaantulo kirko hengelliseen toimintaan voisi antaa. Vaikeutena keskustelun avauksissa jatkuvasti on tietty kirkkoa puolusteleva asenne, johon jatkuvasti törmää. Liekkö syynä oma liian hyökkäävä asenteeni?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Heikki, vastasin tuolla edellä aikaisempaan kommenttiisi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Heikki Palmu sanoo:

    Hyvät ystävät, Pekka ja Toivo. Ehkä edellä vastaan Pekka sinun ohitsesi, ts. en ole kuullut, mitä sanot. Ja kuitenkin haluaisin vielä hiukan jatkaa muiden kuin pappien vaikutusmahdollisuuksista kirkossa.

    Ev.lut. kirkossa luottamushenkilöillä on merkittävä vaikutusmahdollisuus. Viimeisen trendin, vapaaehtoistyön merkitys tulee varmasti ja väistämättä kasvamaan. Kirkon varallisuus on ohjannut sitä harhaan, rahan puute tulee lähivuosina, lähitulevaisuudessa toimimaan tärkeänä, positiivisena konsulttina.

    Mutta sitten siitä puheitten ja saarnojen pitämisestä. Siinä asiassa kirkossa on menty kovasti taaksepäin. Ei ole monta sukupolvea siitä, kun seuroissa = kristittyjen kokoontuessa puhuivat maallikot eli tavalliset ihmiset. Tänä päivänä enimmäkseen papit tai muut kirkon työntekijät. Tämä on kovasti köyhdyttänyt kirkon julistusta, myös tähän pitäisi saada muutos.

    Toivo, ehkä on parempi ottaa se puheenvuoro aina kronologisesti, vaikka viittaisikin toisen aiempaan repliikkiin?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Heikki: Tämä ajatuksesi on olennaisen tärkeä:”Yksi tienviitta seuraamisen sisällöstä on Bonhoefferin ajatus siitä, että kirkko ja me sen jäsenet olemme – ei itseämme, vaan muita varten. Toisia varten ja erityisesti niitä varten, joilta kaikki puuttuu.” Tärkeää on myös se, mitä muistutat vapaaehtoistyön merkityksen korostumisesta. Itse puhun mielelläni osallisuuden vahvistamisesta eri tavoin. Oikeastaan vapaaehtoistyökin jollakin tavalla lokeroi mutta laajempi idea osallisuudesta ja sen toteuttamisesta menee vielä pitemmälle. Vapaaehtoisuuden kohdalla siis tulee se tilanne tai ongelma, että ovat vapaaehtoiset ja ei-vapaaehtoiset. Vapaaehtoisena oleminen on yksi osallisuuden muoto.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Työurallani publikaanina, sain olla vuosia johdon ja alaisten neuvonatajana. Joskus jopa molemmat osapuolet tulivat kysymään:”mitäs nyt tehdään”. Vieläpä ihan samasta asista. Kummallekkaan en voinut paljastaa tilannetta.

    Sen kuitenkn pääsin näkemään miten molemmilla on aivan erilainen näkökulma. Tämän tähden heidän on hyvin vaikea ymmärtää toisiaan. Joskus ymmärtäminen voi olla täysin mahdotonta. Oma työ sokeuttaa. Sillekään ei voi mitään.Tätä näköalaa peilaan tässä kirkon tilanteeseen. Kirkon työntekijät näkevät asioita omasta näkökulmastaan. Seurakuntalaiset taas omastaan. Kumpikaan puoli ei täysin käsitä toisen osapuolen näköalaa. Uskoo kyllä käsittävänsä, mutta ei kuitenkaan.

    Kirkon työyhteisön ulkopuolinen ei voi mitenkään tajuta kaikkia niitä sisäisiä pelisääntöjä, joihin sisällä olevien on pakko sitoutua. Asia jota ulkopuoleta katsoen voisi helposti olla muutettavissa, voi sisäpuolela olevalle olla täysi mahdoton ajatus.

    Näen kirkon toiminnassa sellaisia ongelmakohtia, joihin toivoisin lisää valaistusta niiltä, jotka ovat sisäpuolella ja kykenevät näkemään sen, mitä itse en ehkä näe. Yksi sellainen asia on rippikoulutyö. Vuosittain tulee uudet nuoret mukaan ja toisesta päästä porukka valuu pois. Kirkko voisi toisin toimien hyvin yksinkertaisin muutoksin muuttaa tämän asiantilan aivan toiseksi. Toimintaan sitoutuneista rippikoulunuorista voisi kasvaa kirkon parempi tulevaisuus. Mikäli tällä menolla jatketaan, niin pian ei ole enää rippikouluja, eikä kirkolla tulevaisuutta maassamme.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Aarnio sanoo:

    Hyvä kirjoitus Pekka Pesoselta. Muitakin hyviä juttuja myös tämän aiheen tiimoilta.

    Maallikko on yleensä varsin ulkona kirkon toiminnasta, Tuntuvat puuhaavan jotain omiaan jossain virastossa ja hoitavat kyllä sinänsä ihan moitteettomasti kirkolliset toimitukset. Muita ei siihen kaivata eivätkä tietty varmaan ole päteviäkään. Vaikka viimeisimmän lööppikohun tiimoilta taitaa olla tuossa asiassa muutamilla papeillakin vaikeuksia.

    Itse pääsin mukaan edes vaalihommiin ja yhteisvastuukeräykseen ihan omasta aloitteestani, kun satuin samaan bussiin yhden valtuutetun kanssa ja päästiin keskustelemaan. Kirkko ei koskaan ennen sitä ole kutsunut minua minkäänlaisiin tehtäviin enkä tunne muitakaan, jotka mitään paikkaa siellä olisivat löytäneet ilman omaa aktiivisuutta.

    Kauniita puheita yhteisestä seurakunnasta ja oman paikan löytämisestä siellä kyllä riittää. Taitaa olla Tuomas-yhteisö ainoa, jossa se todella myös toteutuu?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tarja, Kiitos avoimesta kommentista ja hyvistä ajatuksistasi. Kyllä tarkoitus on, että “nämä kauniit ajatukset” myös toteutetaan käytännössä. Kritiikkisi asiassa on varmasti paikallaan, mutta ajat ja tavat voivat muuttua. Siinä teillä “maallikoilla” on tärkeä rooli olla kumppaneina meille ja samalla myös ravistelijoina uuteen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Kiitos Tarja rohkaisusta.

    “Totuuden puhujalla pittää olla nopeat kamelit” : Arabialainen sanaparsi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Avoimuus on kaiken rakentamisen perusta. Miten me saisimme kirkon penkit täyteen ja ihmiset tulvimaan paikalle? Miten me saisimme ihmiset osallistumaan sellaiseen mihin heillä ei ole mitään kosketuspintaa? Kiire ja maailman murheet pitävät ihmiset omissa askareissaan ja rakkaissa harrastuksissaan, niihin riittää kyllä aikaa, mutta kun ihmisiltä kysyy heidän uskomuksistaan kirkkoon ja tuonpuoleisiin, niin olankohautus ja komentit: “Ei juuri kiinnosta”, ovat penseän suhteen osoitus ja näiden ihmisten elämä on kuitenkin usein sidottu kirkkoon kasteen ja kirkollisten toimitusten kautta.

    Tämä meni vähän ohi aiheen, mutta Kristinuskon koruttomuus ja palveluluonteen korostaminen ei näytä kiinnostavan enää yksilökeskeistä Suomalaista, jolle oman kilpailuetunsa ylläpitäminen on tullut elämäntehtäväksi. Perheissä tärkeimmät arvot ovat koulutus ja hyvä yhteiskunnallinen asema, raha ja sen suomat mahdollisuudet toteuttaa itseään.

    Yhteisöllisyyden kuolema on laajempi yhteiskunnallinen trendi Suomessa ja koko läntisessä maailmassa. Kirkko on etsimässä seuraajia ja opetuslapsia tämän tilanteen keskellä ja vanhat eväät eivät enää kelpaa, vai olisko kuitenkin niin, että juuri ne vanhat eväät ovat unohtuneet? Totuus ihmisestä? Luottamus Luojan ja kaikkivaltiaan Sanaan? Jos kirkko mukautuu maailmaan joka sanoo: “Emme tiedä onko Jumalaa olemassa” niin voimmeko sillä voittaa maailman? Eikö Raamatussa sanota, että uskomme voittaa maailman?

    Pyhän kadottaminen on aikamme suuria onnettomuuksia, mikään ei ole enää pyhää ja koskematonta, häpeämättömyyden nousu ja siitä seuraavat laittomuudet johtava lopulta sellaiseen Baabelin sekoitukseen, ettei kukaan enää tiedä mikä on valhetta ja totta.

    Kirkon tulisi mielstäni olla myös Totuus yhteisö, uskonsa mukaan. Totuus jos Jeesus puhui, on nimenomaan Pyhä Totuus. Jumalan ilmoitus on ilmestynyt ihmisille Kristuksessa, kuulkaa Häntä, sanoi ääni Taivaasta. Filosofiat ja ihmiskeskeiset opetukset voisi nyt hylätä ja palata takaisin siihen, mistä ensimmäiset opetuslapset olivat niin hämmästyneitä. Jeesus nousi ylös kuolleista kuten kirjoitusten mukaan oli ennustettu ja ilmestyi ihmisille, julistaen Jumalan valtakuntaa, jonka jokainen ihminen joutuu kohtaamaan kuolemansa jälkeen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Voidaanhan me syyttää Suomalisia, sittä ettei heille hyvä kelpaa. Entäpä jos syy onkin kirkossa, joka ei enää osaa tarjota hienoa tuotettaan tälle kansalle sopivalla tavalla.

    Pikkupojalle ruoka menee hyvin suuhun kun, silmien eteen työnnetään puhelimen näyttö.

    Vähän samaa toivoisin kirkolta. Vanha sanoma uppoaa nuoriin aikuisiin aivan yhtä hyvin kuin ennenkin. Kunhan se tarjoillaan tälle ajalle sopivassa muodossa. Tampereella Timo Pöyhösen vetämissä nuorten-aikuisten messuissa on tämä oivallettu hienosti. Pulaa on vain istumapaikoista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Toivo Loikkanen
    Toivo Loikkanen

    Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana.