Espoosta jyrähtää: Nyt ei kaihdeta puhetta Jumalasta ja Perkeleestä

Nyt ei ole laimeaa. Jos kaipaat väkevää aatteen paloa ja jylisevää puhetta Jumalasta ja Perkeleestä, mene teatteriin.

Kirjailija-ohjaaja Juha Hurmeen Espoon kaupunginteatteriin dramatisoima ja ohjaama Harhama on näytelmä, jossa ei kaihdeta puhua Jumalasta eikä turhaan lausuta hänen nimeään. Mutta ei säästellä myöskään puhetta Perkeleestä, tuosta kaiken pahan ilmentymästä. Siis kaikesta siitä, mikä kirkossa tuntuu olevan hukassa.

Harhama on teatteriesityksenä jo saavutus ja pieni ihme. Teksti perustuu Algoth Untolan käyttämällä nimimerkillä Irmari Rantamala vuonna 1909 julkaistuun 1200 sivuiseen ja alun perin 6000 sivuiseksi suunniteltuun samannimiseen esikoisteokseen – romaaniin romaanin kirjoittamisesta.

Vaikka Harhamaa on kehuttu Untolan pääteokseksi, harva sitä on lukenut. Romaani on yhtä monipolvinen, särmikäs ja monitahoinen kuin kirjoittajansa: alun perin hänen nimensä oli Algoth Tietäväinen, sittemmin Untola. Harhaman hän kirjoitti nimellä Irmari Rantamala, mutta suurelle yleisölle hän on tutumpi nimellä Maiju Lassila – siis Tulitikkuja lainaamassa ja yli 20 muun teoksen kirjoittaja. Eri nimimerkkejä hänellä oli vähintäänkin kuusi.

Yhtä värikäs oli 50-vuotiaan kuolleen Untolan koko elämä. Alun perin hän oli kansakoulunopettaja, teki välillä hyvää bisnestä puutavarakauppiaana, ryhtyi sitten toimittajaksi ja kirjailijaksi sekä poliittiseksi kansankiihottajaksi, välillä bolsevikkien hämyisissä joukoissa Pietarissa, välillä konservatiivisen Suomalaisen puolueen agitaattorina Satakunnasssa. Ja ehti kaikissa mahdollisissa väleissä sotkea perusteellisesti asiansa kiimaisilla naisseikkailuillaan erityisesti leskirouvien kanssa.

Jos oli Untolan elämä särmikästä, sitä oli myös hänen kuolemansa sisällissodan loppukahinoissa. Työmies-lehden toimittaja ja punakaartien pahimmaksi kiihottajaksi syytetty Untola vangittiin Helsingin valtauksessa ja valkoiset teloittivat hänen epäselvissä olosuhteissa Suomenlinnassa 12.5.1918.

Tämä pitkä esipuhe tarvitaan, jos vähänkin haluaa ymmärtää, mihin Juha Hurmeen dramatisoima Harhama perustuu. Kuten sanottu, harva tätä Untolan omaelämäkerrallista järkälettä on edes lukenut, vaikka viime aikoina se on noussut jonkinlaiseen kulttimaineeseen: kirjallisuuden hifistelijät kisaavat nyt Facebookissa, kuka on teoksen jaksanut lukea. En halua briljeerata, siis myönnän, että tietoni Harhamasta ei perustu lukemiseen vaan pohjaavat Googleen ja kirjallisuudentutkijoihin.

Harhaman vieroksunta alkoi heti sen ilmestyttyä 1909: aikansa johtava kirjallisuuskriitikko Eino Leino tyrmäsi teoksen ivallisessa arviossaan ja aloitti suoranaisen poliittisen kirjasodan.

Kirjallisuudentutkijat ovat kiteyttäneet, että Harhama on suuruudenhullu pyrkimys sanoa kaikesta kaikki – ei sen enempää tai vähempää. Ja Hurmeen Harhamasta voisi sanoa, että se on pyrkimys tehdä mahdottomasta mahdollinen.

Ja sen hän myös tekee ja osoittaa, mihin kaikkeen teatteri pystyy.

 

[caption id="attachment_143690" align="aligncenter" width="400"] Kuusi näyttelijää, yli 30 roolia. Kaiken pitävät kasassa Eetu Känkänen, Roosa Söderholm, Tomi Alatalo, Antti Laukkarinen, Cécile Orbin ja Enni Ojutkangas. Kuvat Espoon kaupunginteatteri.[/caption]

Syvimmillään Harhamassa on heti alusta asti kysymys yhdestä suuresta asiasta: voittaako kuoleman hetkellä tylyn ateisti-isän Perkele vai rakastavan äidin tuonpuoleisuuteen kurottava Jumala.

Voi sen sanoa myös niin, että tässä kamppailevat Jumala on kuollut -nihilismiä julistava yli-ihmisen nietzscheläisyys ja toisena ääripäänä Jeesuksen vuorisaarnaan ja kaiken väkivallan vastustamiseen perustuva tolstoilaisuus.

Ääripäistä tässä näytelmässä on todella kysymys. Ja kaikesta sen välissä. Todella yrityksestä sanoa kaikesta kaikki. Siksi se istuukin niin hyvin tähän someraivon aikaan, jossa jokaisella on kaikesta mielipide ja Twitterin besserwisserit kiivailevat oikeassa olemisen loputtoman räävittömässä taistelussa. Samalla se kertoo siitä, että ei ole vihapuhe mikään uusi ilmiö.

Ja mitä syvemmälle mennään, sitä epäselvemmäksi kaikki muuttuu - teemalla joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Jäädään siis kuin populismin välitilaan: historia on mennyttä, tulevaisuutta ei vielä ole, kaikki jää kesken, kuin ilmaan.

Eli ei mitään uutta auringon alla. Elämän syvin olemus on edelleen selittämättä. Jos sen selittämistä kukaan enää kaipaakaan.

[caption id="attachment_143691" align="aligncenter" width="381"] Roosa Söderholmin Perkele taipuu moneen. Pahuuden enkelikuoro säestää.[/caption]

Harhaman sanasto on historian virrasta tuttua. Siellä vilisevät tutut poliittiset kliseet: niin kiduttajat, kapitalistiriistäjät, luokkaviha, riisto kuin munkki Pietarin lempeä väsymättä oikealle tielle ohjaavan paimenen kristillinen nuhteettomuus.

Samalla Harhama on kuin karnevalistinen runsaudensarvi, sekä tekstinä että näyttämökuvina. Primitiivisen vangitseva sanatulva vyöryttää esiin niin porvariston elostelevat öykkärit, aatteestaan humaltuvat agitaattorit, kaikkia heitä viihdyttävät bordellinpitäjät, viinanhuuruiset kapakat, hartaat uskovaiset, rahoissaan kylpevät pelurit. Välillä meno on kuin työväentalon näyttämön kännisessä puskafarssissa riekkumista, joka hetkessä leikkautuu tyttärensä kuolemaa surevan Harhaman herkkään itkunsumentamaan katumukseen.

Jumala ja Perkele. Ja missä Jumala, siellä Perkele. Siitä tässä on kysymys – sellaisella vimmalla että en kyllä ole aikaisemmin kuullut Jumalaa niin tiheästi toistettavan edes liikutuksiin vaipuvassa lestadiolaissaarnassa. Ja niin, ettei yksikään Jumalan nimi ole turhaan lausuttu.

Kaikesta jää jotenkin päällimmäiseksi tolstoilainen ajatus siitä, että ei Jumala oleile missään tuonpuoleisessa, pilven reunalla. Hän on täällä, tässä maailmassa, meidän jokaisen sisällä. Mutta Harhama ei olisi Harhama, jollei siitäkin jää epäilys, kuka lopultakin voittaa.

Eli kaiken aatteen palon ja mielen myllerryksen jälkeen jää kaihertamaan yksinkertainen kysymys: onko maailma sittenkään tullut yhtään paremmaksi, kaikista aatteista huolimatta. Tai pikemminkin niiden takia.

[caption id="attachment_143692" align="aligncenter" width="354"] Eetu Känkäsen lempeä munkki Pietari yrittää paimentaa Tomi Alatalon herra Harhamaa. Ei mene ihan putkeen.[/caption]

Esityksestä sen verran, että Tomi Alatalon näyttelijäsuoritus herra Harhaman hahmona on huikea. Pitkänhuiskea älykkö hujoppi, joka ei ole kotona missään, jota viedään aatteesta, naisesta ja ystävästä toiseen kuin litran mittaa: hetkessä sosialismin agitaattori ja sen uhri, toisessa hetkessä kapitalismin ihanuuden julistaja ja pyramidihuijauksen uhri. Hyödyllinen idiootti, sanoisi V.I.Lenin.

Roosa Söderholmin Perkele luo näyttämölle vähintäänkin yhtä huikean vastapoolin, jonka riekkumista täydentää kaikkien viettelysten ilmentymänä akrobaattinen tanssiryhmä.

Jotain näytelmän kaoottisuudesta kertoo se, että roolihahmoja on yli 30, mutta näyttelijöitä vain kuusi. Vaihdot ovat nopeita ja niitä vauhdittaa Petra Poutasen iskevän moni-ilmeinen musiikki, josta ei puutu harrasta uskon poljentoa eikä köyhälistön taistelulaulujen uhoa.

Eli nyt on kyllä tarjolla sellaista tunteiden myrskyä ja perimmäisiä kysymyksiä, että kaikkien koronariskien uhallakin kannattaa suunnata maskit kasvoilla Espoon kaupunginteatteriin.

2 kommenttia

  • Timo Juntunen sanoo:

    Kiitos, mukava vaihteeksi lukea blogisivustolta inspiroitunutta ja fiksua tekstiä näyttämötaiteesta.

    Juha Hurme on käynyt täällä Hailuodossa joukkoineen vetämässä kesäiset teatterifestarit jo toistakymmentä vuotta, korona vain harmillisesti pakotti perumaan viime kesän. Maiju Lassilan monet alter egot esittäytyivät täällä jo 2019 ja Hurme on jatkanut edelleenkin tämän hienon kirjailijan teosten parissa hänelle ominaisella tavalla: täysillä. Kuulen korvissani hänen sanovan: “Tämä on kuulkaas kovaa kamaa”. Ja kun hän niin sanoo, on syytä uskoa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kuosmanen sanoo:

      Timo, täytyy myöntää, että olin inspiroitunut. Suhtauduin aika varauksellisesti Harhamaan: miten tuollaisesta järjettömän kokoisesta järkäleestä saa mitään järjellistä teatterin lavalla. Juha Hurmeen lopputulos yllätti, jopa niin, että inspiroiduin tutkimaan Harhamaa ja Algoth Untolaa enemmänkin. Todella kovaa kamaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Kuosmanen
    Hannu Kuosmanen

    Olen eläkkeellä oleva sitoutumaton toimittaja ja tiedotuspäällikkö, aikoinaan Kotimaan uutispäällikkö ja Uuden Suomen kirkollisista vastaava toimittaja. Toisenlaista näkökulmaa tarjosi tiedotuspäällikön työ suomalaisen kuljetusvälineteollisuuden palveluksessa. Nykyisin katselen maailman menoa kaikkien kuplien ulkopuolelta Kehä III:n tuntumasta, josta näkee hyvin joka suuntaan. Kirkon menoja seuraan julkisuuden ja median muodostaman mielikuvan kautta.