Ettei yksikään hukkuisi…

Pienenä pyhäkoulupoikana ihmettelin kovasti sitä, miksi hukkumista pidettiin jotenkin niin poikkeuksellisena tapana kuolla, että se piti Raamatussakin erikseen mainita.  Olin kuullut ns. Pienoisevankeliumista, jossa sanottiin jotenkin siihen suuntaan, että jos uskoo Jumalaan, niin voisi säästyä kauhealta hukkumiskuolemalta ja sen sijaan saisikin elää aina ja aina ja aina.

Vasta koulun ussantunnilla minulle kirkastui, että hukkuminen tässä yhteydessä merkitseekin hukkaan eli kadoksiin eli Jumalasta eroon joutumista. Rippikoululaisena ihmettelin Joh. 3:16:n käännöksen jossittelevaa luonnetta: Ettei yksikään, joka häneen (siis Jumalaan) uskoo, hukkuisi… Höh. Halusin paremman varmuuden. Sellaisen sainkin, kun pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Uusi testamentti nykysuomeksi (UTN) ilmaisi asian jämptimmin: Niin paljon Jumala rakasti maailmaa, että hän antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään joka häneen uskoo, kuole, vaan saa elää ikuisesti.

Hyvä näin.

Kaikesta huolimatta minua on joka kesä kouraissut syvältä lukiessani Suomen hukkumistilastoja. Katoaahan niissäkin noilta äkisti keskeltämme poistuneilta kerta heitolla tulevaisuus ja toivo. Nykyään hukkumisia tapahtuu vuodessa noin sata, mutta esimerkiksi UTN:n lanseerausvuonna 1972 uhrien määrä oli 330.

Pitkään jatkui trendi, jonka mukaan hukkumiskuolemissa alkoholilla oli osuutta asiaan, suoranainen päärooli. Tyypillisiä tapauksia olivat känniset miehet, jotka ilman pelastusliivejä nousivat veneessä seisomaan pissatakseen laidan yli. Sepalus oli auki, kun heidät naarattiin ylös järven pohjasta. Toinen tyypillinen tapaus oli suoraan saunan löylyistä uimaan lähteminen, sairauskohtaus ja nopea pinnan alle vajoaminen. Humala, helle ja huolimattomuus on sellainen paha kolminaisuus, että se tekee Viikatemiehen hommat turhankin helpoiksi.

Tämän vuoden tilastoissa minua on hätkähdyttänyt erityisesti uimataidottomuuttaan hukkuneitten suuri määrä täällä Tuhansien Järvien Maassa.

Suomessa toki tunnetaan sananlasku, jossa epätoivoiseen tilanteeseen joutunut henkilö Tarttuu kuin hukkuva oljenkorteen. Kun on kyse muista kuin vertauskuvallisista tapauksista, niin noita oljenkorsia ei vain useinkaan näytä löytyvän. Haaksirikkoutuneen purjelaivan veden varaan joutunut miehistö toki tarrautuu kaikkiin niihin mäsäksi menneen aluksensa ympärillä pinnalla kelluviin puuosiin, joita käsien ulottuville osuu, mutta luontevin varuste eli pelastusliivit ovat usein unohtuneet veneturmissa.

Sellaiset uimataidottomat, jotka ovat yllättäen joutuneet äkkisyvään veteen vaikkapa suuren ihmisjoukon keskellä uimarannalla, tulevat ilmeisesti niin nopeasti yllätetyiksi, että avunhuudot tai epätoivosta sätkivät käsien liikkeet eivät ehdi tulla kyseeseenkään, kun syvyys jo vie nämä onnettomat mennessään. Kukaan ei tietenkään ole heille kertonut, että ylöspäin pääsee, kun älyää nostaa kätensä ylös. Uimarenkaan läpikin tällaiset ihmiset ovat voineet humpsahtaa kohti vääjäämätöntä kuolemaa.

Joskus olen ajatellut, että voisi olla hienoa saada pelastaa edes yksi ihmishenki hukkumiskuolemalta. Sitten heti iskee realiteettien taju: Ei se välttämättä olisi mikään helppo homma. Riittäisikö oma uimataitoni, joutuisinko itse paniikkiin, jos pinnan alle joutunutta pitäisi sukeltamalla etsiä? Toisaalta: Eikö joka tapauksessa kannata edes yrittää pelastaa?

Taitaapa meriittilistani rajoittua vain yhteen veden varaan joutuneeseen ja henkensä hädässä räpiköivään isoon koiraan, jonka opiskeluaikoinani onnistuin laiturilla maaten kiskomaan kaulapannasta ylös surman suusta. Ihmettelin, kun kukaan muu läsnä olevista ei tehnyt elettäkään auttaakseen, kaikki vain tuijottivat kuin elokuvaa. Minä jouduin jossakin päin Saimaata (Valamoon olimme Tapiolan seurakuntanuorten kanssa tuolloin menossa) juoksemaan savonlinnalaisesta  sisävesialuksestamme äkkipikakiireellä laiturille tuota onnetonta luontokappaletta pelastamaan, vaikka lähempänäkin olisi ollut paljon ihmisiä, jotka vain mykkinä seurasivat, että tuohonko tuo koira nyt sitten hukkuu.

Koira oli pudonnut laiturilta päistikkaa kanavaan ja penkereet olivat sen verran jyrkät, ettei koiralla olisi omin avuin ollut mitään mahdollisuutta päästä maihin. Me odottelimme vasta pääsyä sulkuporteille, kun…

Koira tajusi heti, että tahdoin auttaa sitä. Useampaan kertaan se tuli laiturin juurelle, mutta en onnistunut saamaan hyvää otetta pannasta. Lopulta tärppäsi ja sitten alkoi kiskominen ja sen varominen, etten itse putoa veteen.

Kovan kamppailun jälkeen lepäsimme hetken aikaa läpimärän ja huohottavan koiran kanssa hiljaa vierekkäin laiturilla, kun äkkiä alkoi ympäriltä kuulua voimakasta aplodeerausta. En ollut osannut odottaa suosionosoituksia, kun olin vain keskittynyt siihen, että rinnassani pamppaileva sydämeni rauhoittuisi.

Pappina toimiessani tuo ihmisten pelastamisen asia kulki tietysti koko työurani ajan mukanani. Mitään sankaritekoja ei kohdalleni koskaan ilmaantunut, ellei sitten puhuta sielujen voittamisesta Herralle. Ja ennen muuta noitten sielujen hoitamisesta, niin ettei Sielunvihollinen pääse Jumalan ja ihmisen väliin. Eksyttämään. Hukuttamaan.

Upeinta papin virassa on mielestäni ollut se, että on saanut olla todistamassa, miten ihmeellisellä tavalla Jumala on kaikesta maailman vastustuksesta huolimatta päässyt tuomaan iloa, valoa ja toivon paremmasta tulevaisuudesta  monien sellaisten ihmisten elämään, jotka olivat jo antamaisillaan periksi liian suurten taakkojensa alla. Elämä voitti!

 

Hesari hukkumiskuolemista v. 2020:

https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006576823.html

Miltä hukkuva näyttää?

https://www.viisaastivesilla.fi/etusivu/pelastu_ja_pelasta/tunnista_ja_pelasta_hukkuva

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Jatkan vielä aiheesta jossa sanot minusta:

    ””Hannu Kiuru toteat:””Hoksaatko, miten ristiriitaista on samanaikaisesti etsiä, hakea apua ja paikkaansa kirkossa JA samanaikaisesti paasata toisille, miten näitten pitäisi muuttua?””””

    Siis kun olin ko seurakunnassa en todellakaan ”paasannut” toisille vaan olin mukana siinä valheellisessa ”ilossa ja riemussa” joka kyllä näytti ulospäin niiiin vanhurskaalta mutta sisimmässään oli kyllä pimeyttä.

    Kyllähän on hyvä että opetetaan esim ”kunnioita isääsi ja äitiäsi” mutta kun ei nähdä ettei omat lapset tee niin eli ollaan sokeita omalle arkielämälle. Siis puhuin meidän pastorin kanssa ja hän totesi ettei pysty puhumaan tyttärensä kanssa kun tämä hermostuu heti häneen, siis silti tämä oli ns ”hengellinen johtaja/opettaja”.

    • Vanhempiinsa hermostuva murrosikäinen ei ole esimerkki käskyn rikkomisesta. Isän ja äidin kunnioittaminen ei ole heidän kilttiä myötäilemistään. Nuoren kapinoinninkin voi hyvin ymmärtää vanhempien kunnioittamiseksi. Kukapa viitsisi väittää vastaan joutaville mitättömyyksille?

    • Kyse ei ollut”murrosikäisestä” nuoresta vaan kahden lapsen äidistä joka teki hengellistä työtä.

    • Ihan aikuisen oikeesti, siis tehän opetatte laittomuutta selkeääkin selkeämmin, siis lapset/nuoret voivat olla kunnioittamatta vanhempiaan, ilmankos nuorten ongelmat ovat niinkin näkyvissä, sokeat taluttavat sokeita.

  2. Murrosikäiset kapinoivat vanhempiansa vastaan. Heidän irrottautumisensa vanhempien vääristä toimintatavoista ei ole mahdollista, jollei kapinaan ryhdytä.
    Niinpä monet käytöshäiriöt periytyvät sukupolvelta toiselle. Suomalaisessa kasvatuskulttuurissa näkyy vieläkin se , ettei jalkaa poljeta. Eli omaa tahtoa ei saa tiukasti ilmaista. On sitten miten paha olo tahansa. Uskonnollisessa keskustelussa tuo sama kuvio näkyy liian usein ja selkeästi. Noustaan vanhemman asemaan ja vastaväitteitä ei edes huomioida.

  3. Nyt en ymmärrä kuinka pappi voi sieluja hoitaa kun puhuu näin :””Jep, kapinointi murrosiässä on välttämätön vaihe kohti itsenäistymistä.””

    Siis eikö jos otetaan Jeesuksen kaste käsky tosissaan eli:

    19 Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen

    Kuinka voidaan opettaa:

    20 ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää

    Kun ei lapsille ja nuorille opeteta vanhempien kunnioittamista?

    Miksi lapsi voi hukkua, kun ei tottele isän käskyä olla menemättä heikoille jäille.

Kirjoittaja

Kiuru Hannu rovasti Ruttopuiston
Kiuru Hannu rovasti Ruttopuistonhttp://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121
Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (67 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121