EUANGELIUM BENEDICTUM - katolisuudesta, luterilaisuudesta ja evankeliumista

Tämä on neljäs osa Euangelium Benedictum -kirjan arvostelua. Nyt vuorossa on kokoelman "luterilaisin" artikkeli, Raimo Mäkelän "Lain ja evankeliumin suhde roomalaiskatolisesti ja luterilaisesti ymmärrettynä".

Raimo Mäkelän esitys katolisesta käsityksestä

Mäkelän artikkeli aiheutti minussa eniten turhautumista kaikista kokoelmakirjan artikkeleissa. Sen sisältö olisi voinut paremmin vastata otsikkoaan. Katolisen ymmärryksen esittely saa osakseen kuusi sivua, luterilainen kanta 24 sivua! Ok, lain ja evankeliumin välinen suhde ei ole yhtä lailla keskeinen katolisessa ajattelussa kuin luterilaisessa, mutta kyllä aiheeseen olisi löytynyt paljon mielenkiintoista vaikkapa Ratzingerin teologisista kirjoituksista. Tämä olisi myös vastannut kirjan julkaisukontekstia eli keskustelua Ratzingerin kanssa. Esimerkiksi Pilgrim Fellowship of Faith -kirjassa Ratzinger toteaa luterilaisuutta vastaan, että laki on lupaus (aivan oikein: mietitään uhreja, jotka UT:n mukaan ennakoivat/lupasivat Kristuksen uhria). Kolmannessa Jeesus-kirjassaan Benedictus XVI selittää Joosefin vanhurskautta niin, että "laki oli hänelle evankeliumia". Tämä olisi tietysti kauhistuttanut Mäkelää, mutta ainakin siitä olisi saanut mielenkiintoisen keskustelun. Nyt on ikävän ilmeistä, ettei Mäkelä ole lukenut paljoakaan katolista teologiaa. Hän viittaa lyhyesti Gottlieb Söhngeniin (häneenkin evankelisen Edmund Schlinkin kautta) ja pidemmin Walter Kasperiin (häneenkin luterilaisen Tomas Nygrenin kautta). Sitten hän tekee saman kuin Timo Junkkaala myöhemmin omassa artikkelissaan: valikoituja sanoja Johannes Paavali II:n satunnaisesta teoksesta ja KKK-sitaatti ilman sen syvempää analyysiä.

Kasper-osiota on vaikea kommentoida, kun siinä ei ole suoraa Kasperin tekstin analyysiä. Välikäsien ja terminologisten selvennysten puutteen takia (mitä Kasper tai katolilaiset tarkoittavat lailla ja evankeliumilla) asia ei voikaan muuta kuin jäädä "vähintäänkin epäselväksi" (s. 184). Sen sijaan Johannes Paavali II:n suhteen on sen verran myönnettävä, että minullekin tulee joskus hänen tekstejään lukiessani vaikutelma, että "toisella kädellä otetaan pois se, mitä toisella kädellä annetaan" (s. 186). Toisaalta katolisen opetusviran teksteissä on vain sama ilmiö kuin Raamatussakin: toisaalla puhutaan pelastuksesta armosta, toisaalla vaaditaan tekoja ikuisen elämän saavuttamiseksi. Tätä voi sitten yrittää harmonisoida eri tavoin tai olla harmonisoimatta. Luterilaiset tietysti ratkaisevat tämän jännitteen laki-evankeliumi-teologiallaan, mutta tässä tullaankin asian ytimeen. Vaikka Mäkelän sanoin laki ja evankeliumi ovatkin "erityisesti raamatullisia käsitteitä" (s. 178), ne tarkoittavat Raamatussa jotain aivan muuta kuin luterilaisuudessa.

Raamatun vs. luterilaisuuden laki ja evankeliumi

Ongelma tunnetaan aidan toisellakin puolen: esimerkiksi luterilaisen eksegetiikan professorin Lauri Thurénin kirjassa Raamatun käyttöohje Paavalin kielenkäytön kerrotaan aiheuttavan "päänsärkyä kunnon luterilaisille" (s. 136-140). Pääasiassa "laki" tarkoittaa Paavalille Tooraa, "evankeliumi" sanomaa Kristuksesta. Luterilaisille "laki" taas on abstrakti "mikä tahansa vaatimus/käsky", niin kuin Mäkelä määrittelee: "Jos olet tällainen ja tällainen ja teet näin ja näin, saat tämän ja tämän hyvän." (s. 196) Mäkelän/luterilaisuuden "evankeliumi" taas on abstrakti "mikä tahansa ehdoton lupaus": "Sinä saat tämän hyvän sellaisena kuin se on ja sellaisena kuin sinä olet." (s. 196). Tämä on Lutherin keksintö, niin kuin Mäkeä toisaalta myöntää (s. 188-189), vaikka toisaalta hän yrittää palauttaa ajatuksen Augustinukseen (s. 181). Augustinus kuitenkin puhuu täysin Paavalin tavoin laista ja armosta, ei laista ja evankeliumista, eikä varsinkaan evankeliumista luterilaisessa merkityksessä.

Lutherille lain ja evankeliumin erottelu oli peruslöytö, josta tuli kaiken Raamatun ymmärtämisen avain. Sekä Luther että Melanchton kirjoittivat koko Raamatun jakautuvan kahteen pääosaan, lakiin ja lupauksiin (s. 189-192). Ainoa vain, että Raamattu sisältää paljon muutakin kuin lakia ja lupausta, kuten vaikkapa historiakirjoitusta ja runollista viisauskirjallisuutta. Mitäs niille tapahtuu tässä jaossa? Paljon parempi kahtiajako on Raamatussa jo valmiina oleva: Vanha ja Uusi testamentti (kr. diatheke, testamentti/liitto). Tämä jako kattaa koko Raamatun ja nousee siitä itsestään: VT:n profeetat ennustivat uutta liittoa, Jeesus puhuu uudesta liitosta/testamentista asettaessaan eukaristian, ja Paavali asettaa vastakkain vanhan ja uuden liiton (2. Kor. 3), samoin Heprealaiskirje (7-10). Raamatullisen liittoteologian korvaava luterilainen laki-evankeliumi-erottelu tuhoaa pelastushistorian, sillä historiaa ei voida sen mukaan jakaa, kaikki aika on Melanchtonin sanoin "sekä lain että evankeliumin aikaa" (s. 193). 

Luterilainen teologia teroittaa lain ja evankeliumin erottelua ja kammoksuu niiden sekoittumista. Paradoksaalisesti se kuitenkin itse tekee evankeliumista lakia. Tulkinta-avaimen käytännön sovellus Raamattuun paljastaa sen heti totaalisen kelvottomaksi. Otetaan vain muutama esimerkki Paavalilta. Apostolien teoissa (16:31) hän julistaa: "Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut". Onko tämä lakia vai evankeliumia? Tietysti evankeliumia, mutta luterilainen "tulkinta-avain" tekee tästä lakia, sillä siinä on käsky ("Usko!"), tai ainakin Paavali syyllistyy lain (käskyn) ja evankeliumin (lupauksen - "niin pelastut") sekoittamiseen. Toinen esimerkki: 1. Kor. 15:1-2, jossa Paavali muistuttaa korinttilaisia evankeliumistaan ja sanoo heidän pelastuvan, jos he säilyttävät sen sellaisenaan. Mikä ihmeen "jos"? Taasko Paavali sekoittaa ehtoja ehdottomaan evankeliumiin? Vielä viimeinen esimerkki Jeesukselta. Hän julisti: "kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!" (Mark. 1:15). Tämä on käskyä, joten luterilaiset sanovat tämän olevan lain saarnaa. Evankelista Markus taas kommentoi Jeesuksen julistaneen "Jumalan evankeliumia" (Mark. 1:14). Esimerkit voisi moninkertaistaa lähes loputtomiin. Luterilaisuudessa on paljon hyvää, mutta tämä metodi on mätä.

Mäkelä, metodi ja Maria

Luterilaisen käsityksen esiteltyään Mäkelä jatkaa 14 sivun verran oman väitöskirjansa esittelyllä ilman, että hänen tarvitsee viitata yksittäisiin raamatunkohtiin tai muuhunkaan kirjallisuuteen (s. 196). Mäkelä kehittelee laki-evankeliumi-erottelua 1900-lukulaisen norjalaisen luterilaisen teologin Olav Valen-Sendstadin inspiroimana. Luterilainen filosofointi ja teologisointi huipentuu uskomattomaan toteamukseen: "Vimeisellä tuomiolla ikuisuudessa ratkaisevana perusteena on, miten ihmiset ovat ajassa suhtautuneet lakiin ja evankeliumiin." (s. 210-211). Siis anteeksi mitä? Tässä koetellaan jo ekumeenisen hyväntahtoisuuden rajoja. Kun Jeesus tulee takaisin, hän katsoo omien sanojensa mukaan rakkauden tekoja (Matt. 16:27, 25:31-46) eikä kysele allekirjoituksia Lutherin ja Mäkelän ajatuksiin.

Lopuksi on vielä pakko kommentoida Mäkelän harharetkeä sivulla 187. Kun pitäisi käsitellä katolista laki-evankeliumi-teologiaa, Mäkelä käyttää yli sivun katolisen traditiokäsityksen ja mariologian kritisoimiseen. Kun Johannes Paavali II yleisen tavan mukaan lopettaa kiertokirjeensä muutamalla hurskaalla sanalla Mariasta omistaen hänen suojelukseensa teologien tutkimukset ja sanoen hänen hankkivan meille Jumalan laupeuden, Mäkelä huudahtaa: "ei siis Jumalalle eikä Kristukselle" ja "Tätä ei saakaan siis aikaan Kristus!" No huh huh. Eikö TT Mäkelä tosiaan ymmärrä, ettei sen tarvitse olla joko-tai?

Tämä kohta tuli mieleeni, kun Timo Junkkaala luennoi keskiviikkona vanhurskauttamisoppiartikkelistaan Helsingin yliopistolla. Junkkaala aloitti kertomalla 105-vuotiaasta isotädistään, joka kuolinvuoteellaan pyysi Timolta esirukousta: "Rukoile, että pääsisin pian pois ja että saisin syntini anteeksi." Junkkaala esitti tämän tietysti positiivisena esimerkkinä, mutta Mäkelän logiikkaa seuraten tähän pitäisi reagoida: "Eikö välimies olekaan Kristus!?" Jos Timo Junkkaalan rukous voi hurskaan luterilaisen tädin toiveiden mukaan "hankkia" hänelle syntien anteeksiannon ilman että Kristuksen kunniaa loukataan, eikö saman voisi sallia Jeesuksen äidille?

Mäkelä toivoo artikkelinsa lopuksi, että hänen esittämänsä synteesi laista ja evankeliumista mullistaisi "kirkon julistuksen ja opetuksen", kristittyjen elämän "ja jopa yhteiskunnan". Lopputuloksena "olisi paljon iloa ja kunniaa Jumalalle ja paljon iloa ja rakkautta ihmisille" (s. 212). Kaikella kunnioituksella Mäkelää kohtaan (jonka kanssa olen saanut olla tekemisissä ja jota ihan oikeasti arvostan kristittynä), mutta ihmiset saavat ilon ja rakkauden ihan sillä alkuperäisellä Jeesuksen ja Paavalin evankeliumilla, ja Jumala saa kunnian, kun kirkko häntä jatkuvasti liturgiassa ylistää. Emme tarvitse "toista evankeliumia" (Gal. 1:8) emmekä sen koommin "toista lakia ja evankeliumia".

2 kommenttia

  • Jari Niemelä sanoo:

    Kiitos mielenkiintoisesta artikkelista!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Outi Väisänen sanoo:

    Hieno sarja, mutta mitäpä maallikko tähän osaisi lisätä!

    Ilmoita asiaton kommentti