Evankeliointia äärimmillään?

Tein tässä äskettäin pienen tutkimusmatkan kerran karismaattiseen / helluntailaiseen maailmaan... erääseen evankeliointitilaisuuteen, vaikka luterilainen olenkin. Ajattelin, että eihän luterilaisilta löydy tällaista niin paljon, että menenpä katsomaan helluntaipuolen toimintaa, kun on tullut joskus ahkeraankin joissakin tilaisuuksissa käytyä.

Evankeliointitilaisuus ajoittui myöhäisillalle. Milloinkas sitä muuten tavoittaa paremmin kadunkulkijoita kuin illalla. Tuttuja siellä ei näkynyt, mutta meninpä mukaan kuitenkin. Havainnot lähtevät omasta perspektiivistäni toki aina ja olin kyseisessä tilaisuudessa ensimmäistä kertaa... Ilmeisesti tilaisuuteen olivat muutkin kuin pelkästään helluntailaiset ihan tervetulleita, muuten. Ainakin jotenkin näin tapahtumaa mainostettiin minulle.

Toiminnan idea vaikutti oikein hyvälle paitsi että puitteet olivat ehkä hieman kolkot.  Tilaisuus oli siis siellä, missä oli enemmänkin ihmisiä, ei syrjäkylillä. Aika kylmä oli. Ennen on ollut kuulemma vielä paljon kylmempää. Hrr. Toisaalta siellä puolella tilaa, missä oli lämmitin, oli niin kuuma, että vesi alkoi valua silmistä. Mietin jo parin minuutin päästä, kun olin tilanteen nähnyt, että tuleekohan tästä mitään, mutta jäin paikalle...

Joka tapauksessa paikalle alkoi "evankelioitavaksi" ja ilmeisesti "evankelioimaankin" saapua varsin kirjavaa porukkaa Raamatun kanssa. Mukana oli myös jonkun verran nuoria.

Osa kääntyi "ovella".

Hieman kolkkoahan ja hämyistähän siellä oli omastakin mielestänikin, vaikka mukavasti kahvia/teetä/ pullaa tarjolla. En ehkä kymmentä vuotta nuorempana olisi kuitenkaan vapaaehtoisesti tullut hengailemaan paikalle, vaikka miten "uskossa" olisinkin ollut - saati sitten , jos en olisi ollut. Varmasti paikalla oli mukavia ihmisiä ja helluntailaisia (ehkä muitakin?), mutta se ei varmaankaan tullut heti ovella ilmi. Myös osallistujat olivat ajoittain aika elämää nähneen oloisia, jos nyt kauniisti voi sanoa,  iältään vanhempia ilmeisesti melko vakikävijöitä puheidensa perusteella.

Islaminuskoonkin päästiin. Ääriliikkeitä -ihan melkein yksittäisiin henkilöihin mentiin, vaikka ne minulta ohi menivätkin, huh-, Illuminatia ja islamin uskoa. Mitä Koraani sanoo ihmisten surmaamisesta ja mitä ei. Aika hardcoreksi menee nuorten poikien ilta, jos tällaiset on puheenaiheet. Melko kiihtynyttäkin paikalla ollut vähäinen nuoriso oli mielestäni. Jonkun isä kävi katsomassa, että millaisissa oloissa hänen tyttärensä on ollut hengailemassa...? Onko se sitten hassua ilmeisen keskustelukykyisiä ja älykkäitä nuoria ihmisiä luterilaisten nuorten hartauksiinkaan istuttaa, jos osa heistä kokee sen liian lällykkänä tai muuten ei-kiinnostavana, mutta ei tämäkään meno ENSINÄKEMÄLTÄ erityisen hyvältä vaikuttanut. Yksikin kerta voi olla liikaa. Jos uskonsiemen tarttuu ihmiseen yhdessä illassa, niin kyllä se takuulla voi poiskin valua samassa ajassa, vaikka takaisin tulisikin.

Tietysti aina voi saada yhden tapauksen perusteella väärän kuvan asioista, mutta ihmettelen kyllä miten tällaistakin toimintaa tapahtui avoimesti tällaisenaan. Varmasti paljon hyvää voidaan saada aikaan myös kadulta ihmisiä tavoittavalla evankeliointityöllä, mutta mikä menee liian pitkälle... ??? Turvallisuusjärjestelyjen varmuus häiriötekijöitä ajatellen, osallistujien nuori ikä ja vapaaehtoisten koulutus tehtäviin jäi myös hieman epäselväksi.

Olen kuullut, että jotkut luterilaiset saavat ideoita omaan työhönsä helluntailaisilta joillakin paikkakunnilla. Helluntailaiset kyllä osaavat tempaista mukaansa tosi hyvin ja mistä ne kaikki materiaalit, videot sun muut edes tulevat... Mutta sitten tulee vastaan tämmöisiä vähän hankalampiakin ilmiöitä...

 

Missä on luterilaisten katupartiot sun muut vastaavasti?

Miksi helluntailaiset pitävät yllä tällaista toimintaa vuosia ja ehkä vuosikymmeniäkin (???) vaikka heillä muuten onkin mielestäni myös oikein hienoa toimintaa - myös nuorten ja nuorten aikuisten parissa.

Pitäisikö helluntailaisilta ottaa oppia evankelioimistilaisuuksien sun muiden järjestämisessä vai miten päin tämä menee?

*huolestunutkin*

8 kommenttia

  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    “Katos suotanoo, kun lahtoo kansoo,” sanoi Paavo, kun näki ensi kertaa Niilo Kustaa Malmbergin saarnaamassa Nivalan kirkossa.

    Malmbergia minäkin olisin mennyt kuulemaan. Sanalle “evankeliointi” olen allerginen. Luterilaisuuteen aika huonosti sopii tahdonratkaisu, lavalle astuminen ja elämän antaminen Jeesukselle. Valitettavasti/onneksi ihminen ei pysty itseään pelastamaan, ei tekemään sen suhteen pienintäkään aloitetta eikä edes ottamaan pelastusta vastaan. Kaikki on puhdasta armoa.

    Karismaattisuutta, hengellistä hampurilaiskulttuuria, pikaruokaa on kirkossa jo ihan riittävästi kirkossa, liikaakin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Kirkossa lopetetaan nuorteniltojen pitoa, kun ketään ei tule ja seinän takana Helluntaiseurakunnassa on samaan aikaan satoja nuoria. Kummassakohan se vika oikeasti on?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Milla Hillberg sanoo:

    Tää ei ollut kyllä nuorten ilta…aika kaukana siitä. En mä ainakaan toivo, että kukaan mun tuntema yläaste-ikäinen tai lukio-ikäinen olisi haisevassa, epämääräisessä evankeliointi-jutussa muiden kadulta raahautuneiden sekalaisten ihmisten seassa ahtaassa tilassa evankelioitavana ja sille kerrottais “juttuja” siellä – mitä nyt kuka vaan random helluntailainen keksii Raamatusta tai mistä vaan.

    Nuorten illat onkin sitten varmaan erikseen. Eihän niihin kuka vaan pääse edes puhumaan…

    Ja mahtaako helluntai-nuorten illoissa ne sadat nuoret olla ihan helluntaiperheistä suurin osa…eikä muuten vain seurakuntiin eksyneitä???

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Milla Hillberg sanoo:

    Tosin täytyy sanoa, että tämänkin tilaisuuden/toistuvan tapahtuman vastuuhenkilö vaikutti ihan järkevältä henkilöltä ja ei niissä muissakaan helluntailaisissa itsessään mitään vikaa ollut… vaikka eri mieltä siinä olisi kyllä ollut varmaan kuka vaan luterilainen, että miten muslimeille tai kelle tahansa tulee puhua uskonasioista.

    Ja se ympäristö “asiakkaineen” oli ihan puistattava… ja sinne lapset vaan sekaan – huh!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouni Turtiainen sanoo:

    Kari-Matti Laaksonen: “Sanalle “evankeliointi” olen allerginen. Luterilaisuuteen aika huonosti sopii tahdonratkaisu, lavalle astuminen ja elämän antaminen Jeesukselle.”

    Aika moni muukin luppakorvaluterilainen on allerginen sanalle “evankelioiminen” / “evankeliointi”. Johtunee samasta syystä kuin Kari-Matin allergia: käsite on ymmärretty väärin, koska sitä on käytetty (ainakin luterilaisesta kontekstista nähtynä) väärin.

    Olen ollut Suomen ev.lut, kirkon “evankelioimistyön toimikunnassa” kutakuinkin kaksi vuosikymmentä. Ne ovat olleet antoisia vuosia. Puhetta on aina johtanut virassa oleva kirkkoneuvos. Niin nytkin.

    Evankelioimisen asia on siis ainakin kirkon virallisella agendalla. Muut toimikunnan jäsenten nimet löytynevät kirkon nettisivuilta (sakastista?).

    Toimikuntaan kuuluu todistetusti minun lisäkseni muitakin täysipäisiä. Miehiä ja naisia. Kaikki eri herätysliikkeistä tai hengellisistä taustoista. Enimmäkseen luppakorvaluterilaisia. No, olkoon: mukana mahtuu myös pystykorvaluterilaisia. Moniäänisessä kirkossa kun ollaan.

    Mutta kaikki olemme hyvin yksimielisiä ainakin yhdestä asiasta: evankelioiminen ei ole sitä, millaiseksi Kari-Matti sen kuvaa.

    Luterilaisen evankelioimisen teologian perustalla on kaste. Jokainen kastettu tarvitsee evankeliumia yhtä varmasti kuin kukka tarvitsee ravintoa, jotta se ei kuole. Ja jos henkihieveriin on jouduttu, siihen on vain yksi lääke: evankeliumi ja sen julistaminen sekä tarjolla pitäminen.

    Evankeliuminkin saa julistaa niin, että tuntuu. Muttei ole pakko. Kuitenkin mieluusti niin, että hengellisen kuoleman partaalla hoippuva kastettu ihminen sen ymmärtää ja havahtuu tarvitsemaan evankeliumissa julistettua Kristusta ja elpyy Hengen antamaan elämään.

    Ei se tämän ihmeellisempää ole. Mitään käsien tai tunnelman nostatusta ei tarvita, mutta onko niistä suurta haittaakaan?

    Kun kutsu käy, niin lähdemmehän me liikkeelle ehtoollispöytäänkin emmekä jää nillittämään penkkiin, että “meikäläinenhän ei varmaan lähde, kun tuolla tavalla alttarilta manipuloidaan – ihan kutsumalla “tulkaa, kaikki on valmista.. ja siellä ehtoollispöydässä pitäisi vielä käsikin ojentaa, kun eivät enää suoraan suuhun öylättiä anna (ja silloinkin pitäisi muka ihan itse suunsa avata).. Pöh”!

    Vai kuinka suuresti eroaa “tuleminen Jeesuksen” luo ehtoollispöytään (näkyvän sanan hoitoon) siitä, että ihminen tulee Jeesuksen luo synninpäästöä ja esirukousta varten (kuullun sanan hoitoon)..? Ja eikös se usko kuitenkin tule kuulemisesta? Ja tietääkseni messussa jokainen lektio alkaa esilukijan sanoilla: “kulkaamme Jumalan sanaa..”

    Kun olen tällainen yksinkertainen luppakorvaluterilainen ja hengellisesti melko kaikkiruokainen, en aina oikein ymmärrä näitä finessejä ja allergioita.

    Minua saa evankelioida ihan vapaasti. Kunhan ei pakoteta eikä manipuloida mihinkään sellaiseen, mihin Henki ei ole antanut valmiuksia.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Salme Kaikusalo sanoo:

    Eikös evankeliointi ole ilosanoman kertomista, ei sen eriskummallisempaa? Raamatussa mainitaan evankelistat, joten ajattelen heillä olevan jokin osuus seurakuntien toiminnassa. Kalevi Lehtinen sanoi usein, että “evankelistat ovat katoava luonnonvara”.

    “Ja hän antoi muutama apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi, tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen.” Ef. 4:11-12

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    En tiedä mitään, mikä voisi tuottaa enemmän iloa elämääni, kuin evankeliumin julistaminen kuuleville korville. Ehkä se johtuu kutsumuksestani evankelistana. Ainakin kunnioitettu rovasti Risto Santala minua sellaiseksi nimitti. Ehkä sentään evankeliumin salaisuuden yhä syvempi ymmärtäminen voi kuitenkin viedä voiton tuosta toisesta suuresta ilosta. Ensi sunnutain saarna saattaa luoda mahdollisuuksia noihin molempiin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Milla Hillberg
    Milla Hillberg

    Teologian maisteri, jonka kiinnostuksenkohteita ovat kulttuurintutkimus, lähetystyö, hermeneutiikka ja uskontodialogi.