Ex-papin kovaa peliä Bostonissa

James Carroll toimi katolisena pappina Bostonissa vuosina 1969-1974. Hän kuunteli yliopistotyössä nuoria miehiä, jotka halusivat kieltäytyä aseista. Hänelle tuli kuva instituutiosta, joka sittenkin oli hyvin konservatiivinen. Myöhemmin Carroll ”senttaili” Boston Globe -lehteen, joka tuli tunnetuksi vuoden 2002 Spotlight-pedofiilipaljastuksista ja samannimisestä elokuvasta. Nyt senttailu jatkuu muualla, eikä myrkky-sana ole näissä katolisen maailman sisätöissä vieras.

Carroll kertoo The Atlantic -lehden Abolish the Priesthood [‘Lakkauttakaa pappeus’] -artikkelissaan siitä, miten hän 1992 kirjoitti kolumnissaan Massachusettsin osavaltiossa toimineen papin James Porterin seksirikoksista. Arkkipiispa-kardinaali Bernard Law manasi Jumalan rangaistusta ”medialle ja varsinkin Globelle” mutta pilkka sattuikin omaan nilkkaan kymmenen vuotta myöhemmin, muistuttaa Carroll.

Vuonna 2018 irlantilaistaustaista Carrollia alkoi vaivata uskonpuute, vielä yli neljäkymmentä vuotta pappeuden jättämisen jälkeen. Paavi oli matkallaan Irlannissa sanonut, ettei hän ollut tajunnut Magdalene Laundries -pesulatoiminnasta mitään. Tämä sai ”kireän kielen sisälläni katkeamaan”, sanoo Carroll muutenkin hyvin synkässä ja henkilökohtaisessa tilityksessään. Hän kertoo jättäneensä messuissa käymisen jo monta kuukautta sitten – ilman tietoista päätöstä ja ensimmäistä kertaa elämässään. ”Sydämessäni on valtamerellinen surua”, hän kuvaa.

Carrollin kirjoituksen tekee mielenkiintoiseksi sen reseptio eli kuinka muut tiedotusvälineet ovat siihen suhtautuneet. Merkillepantavaa on, että kirkon kriisissä tiukkaa analyysiä tarjonneet NCR (=National Catholic Reporter – ei äärikonservatiivinen NC Register) ja America Magazine eivät ensinnäkään ota kantaa Carrollin omaan uskonkriisiin. Hänen sanomisensa kuitataan virallisen viileästi entisen papin katkeruutena, vaikkakin tyylikkäästi. Huomiota kiinnittää kuitenkin kaksi asiaa.

Ensiksikin Carroll ylipäätään saa huomiota. Tavallisenkin median kohdalla jakaminen eteenpäin on tärkeämpää kuin pelkkä sanominen sinänsä. Vanhaa dialektiikan sääntöä seuraten se, mitä kumotaan, samalla ainakin implisiittisesti vahvistetaan. Kritiikki on samalla aina resensio eli arvostelu, joka johtaa lukemaan alkuperäisteoksen.

Toiseksi NCR:n Winters ja American Martin eivät vain kritisoi vaan myös analysoivat Carrollin tuskaista pappeus-jeremiadia. Mikä katolisessa pappeudessa (priesthood) eniten hiertää? Vastauksia on kolme, ei kuitenkaan pelkkä ”selibaatti-selibaatti-selibaatti”. Ensimmäisenä naimattomuuskysymys kyllä on, ja NCR:n Michael Sean Winters puuttuu ja jossain mielessä juuttuu siihen. Toisena on kysymys pappeudesta maallikkouden ”yläpuolella”. Kolmantena tulee sitten papin rooli Kristuksen uhrin (mutatis mutandis myös Vanhan testamentin pappien uhripalveluksen) jatkajana eikä vain sen julistajana. Varsinainen kysymys on silti tämä: -Ovatko kaikki papit ”klerikaalisia”? Carrollin mukaan kyllä, hänen kriitikkojensa mukaan eivät.

Carrollin viisi vuotta Paulist Fathers -sääntökunnan pappina kertoivat hänelle ongelmista aivan liberaalissakin ryhmässä. Pappina hän oli osa ”kastia”, selibaatissa elävää all-male-porukkaa. Paavin ”klerikalismi”-ripitystä hän laajentaa koskemaan koko pappeutta sinänsä, mikä nosti Wintersin ja James Martinin, ymmärtäväisen jesuiitan, tiukkaan kritiikkiin. ”Klerikalismi salaisuus-kultteineen ja sen teologinen misogynia, seksuaalinen repressiivisyys ja hierarkinen valta, jotka perustuvat tuomiontäyteiseen tuonpuoleiseen, ovat Rooman dysfunktionaalisuuden takana.”

Josephuksen kuvaama varhaiskristittyjen aika on Carrollille idealisoitua kulta-aikaa. Sitä eivät vielä hämärtäneet valtionjohtajan eli Konstantinuksen suosio, valtahierarkiat ja massiiviset basilikat. Vielä ei ollut tullut Augustinusta, joka seksuaalisen synnintuntonsa koko painolla syytti ihmiskuntaa perisynnistä ja linkitti sen saumattomasti navanalaisjuttuihin. Niistä tuli tabu-juttuja koska ”[h]imon tukahduttaminen ajoi normaalit eroottiset impulssit sosiaalis-psykologiseen alamaailmaan.”

Yhtään paremmin pappien suhdetta nais-sukupuoleen ei Carrollin mielestä parantanut itse ordinaatio: kun hän laittoi kätensä ordinoivan piispan käsien väliin, hän lupasi tiukkaa uskollisuutta tälle miehelle eikä vain kirkon organisaatiolle. Tässä Winters on täysin eri mieltä. Myös katolinen pappi lupaa palvella ensi sijassa Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla eikä vain esimiestään. Pappi on osallinen Kristuksen pappeudesta, sanoo Winters. Enemmän potkua on sen pohtimisessa, että pappi ollessaan alter Christus, toinen Kristus, on väistämättä kirkkoa palveleva mies ja jos naisoletettu edes yrittää viettää messua, hänet välittömästi ekskommunikoidaan. Toisin käy Carrollin mukaan pedofiilisille miespapeille: he ovat saaneet porskuttaa pitkäänkin. Pahoinvoinnin ympyrä sulkeutuu taas tuttuun pedofilia-tuskasteluun.

Toimiessaan yliopistopappina Carroll kohtasi ongelmia toimia pappina perinteisen kaavan mukaan. Ripittäytyviä hän joutui vahvistamaan epäaidossa synnintunnossaan silloinkin, kun kyse oli vain ”kirkon pakottamasta seksuaalisesta ahdistavuudesta, jota minun odotettiin tukevan”. Messua viettäessään hän koki olevansa osa mieskeskeistä järjestelmää, joka jätti naiset pappeuden ulkopuolelle. Hän huomasi, että ”[…]on traaginen vika instituutiossa, jolle olin antanut itseni, ja sillä oli tekemistä itse pappeuden kanssa. Minun pappeuteni.” Juuri tällainen minä-keskeinen sanavalinta synnytti kritiikkiä kirkon maltillisen median kriitikoissa, Wintersissä ja Martinissa.

[Pieni pohdinta: Sana membership on kuvaava tarkoittaessaan ’pappeutta’: sekä englanniksi että vaikkapa espanjaksi ”jäsen” (member, miembro) ei tarkoita samaa kuin meillä ”kirkon jäsen” vaan juurikin kleeruksen, papiston jäsentä. Eivätkö maallikot ole siis ”jäseniä” yhtä vahvasti – millaista todellisuutta katolinen arkikieli synnyttää?]

Carroll käy läpi monenlaisia ajatuksia Franciscus-paavin kauden ajalta, kuinka Viganò nosti arvostelua paavin väitettyä väärää suvaitsevaisuutta (McCarrick) kohtaan ja jätti vastaamatta kysymyksiin. Winters sanoo tutkineensa tilannetta ja antavansa hyväksytyn arvosanan paaville. Carroll ryöpyttää Provolo-instituutin syntejä Argentiinasta, tunnustamattomiksi tunnustettuja pappien jälkeläisiä, seksiorja-nunnia, George Pelliä ja muuta inhorealismia.

Ratkaiseva ero on suhtautumisessa numeroihin. Onko pedofiliaa kirkossa ”paljon” vaiko ”vähän”? Carroll itse muotoilee: ”Vaikka vain suhteessa pieni osa papeista on pedofiileja, on nyt selvää että paljon useammat ovat katsoneet toisaalle.” Martin muistuttaa tutkimuksesta, jossa sanotaan tavallisten perheenisien olevan yhtä syyllisiä, mutta lukeeko hän puolestaan lainaamaansa tutkimusta kuin piru Raamattua? Siinähän sanotaan, että tekijä on, ei joku stranger, vaan useimmiten perheen jäsen tai sille läheinen henkilö  - ja jälkimmäiseen kuuluvat myös perhepapit ja muut vastaavat.

Carroll suomii pappeja, jotka vain osankin aikaa jättävät selibaatin huomioimatta, olivatpa sitten gay taikka straight. Onko hän armoton entisiä omiaan kohtaan, syyttäessään heitä ”salaisesta uskottomuudesta” pappeudelle, vaikka toisaalta toteaa että selibaatti on tolkuton järjestelmä? Selibaatti ja papin korkeampi status maallikkoon nähden ovat sidoksissa toisiinsa. Tässä Carroll toistaa saman kuin jo kaksi vuosikymmentä sitten belgialaistaustainen pappi ja vapautuksen teologi José Comblin. Hän on sittemmin kuollut, mutta pohdinta o padre é o problema (port. ”pappi on ongelma”) jatkaa kulkuaan.

Lainaan Carrollin tiukinta tekstiä sananmukaisesti: ”Syvemmällä tasolla katoliset papit voivat olla haluttomia tuomitsemaan predaattori-veljiään, koska pappi, vaikka kuinka oikeamielinen, on aina altis kokemaan puutteellisuutta mahdottoman ihanteen edessä: olla ’toinen Kristus’. Missä on tällaisessa järjestelmässä tilaa olla inhimillinen? Muistan kuinka retriitinohjaajat lainasivat Raamattua ja kehottivat meitä pappeja olemaan ’täydellisiä, kuten teidän taivaallinen Isänne täydellinen on’. Moraalinen täydellisyys, näin meille sanottiin, oli ammatillinen kutsumus. Se, että tällainen ylpeä höpötys tuli mitä epätäydellisimmiltä miehiltä ei yhtään keventänyt kehotuksen raskasta taakkaa. Tiedän kokemuksestani, kuinka pappeja valmistetaan tuntemaan salaista arvottomuutta. Mikä ikinä onkaan sen takana, niin syyllisyyden vaivaama papillinen moraalisen puutteenalaisuuden alakulttuuri on tehnyt kaikista papeista osallisia hiljaiseen teeskentelyyn siitä, miten syvältä sekaisin heidän oma tilanteensa on. Se alakulttuuri on sallinut, puolustanut ja mahdollistanut niitä pappismiehiä, jotka ovat olleet valmiita hyväksikäyttämään nuoria. Pappeus itsessään on myrkyllinen (toxic), ja näen nyt että oma palvelunikin oli sitä.”

Carroll syyttää Franciscuksen edeltäjää Joseph Ratzingeria, joka ennen paaviksi tuloaan vaati jättämään tiedot pappien seksirikoksista Vatikaaniin ”paavillisen salaisuuden” sinetin taakse. Näin on myös tapahtunut, mutta se ei ole vähentänyt kirkkoon kohdistunutta arvostelua vaan päinvastoin. Carroll muistuttaa, kuinka Johannes XXIII:n lyhyen paaviuden aikana monta asiaa tapahtui, vaikka esim. ehkäisyasia tuomittiin pian Vatikaanin II konsiilin jälkeen 1968 – koska paavi Paavali VI:lle oli Carrollin mielestä tärkeintä oman aseman pönkittäminen eikä kristikansan hyvinvointi. Johannes XXIII sai aikaan pikaisen muutoksen suhteessa juutalaisiin, joita oli pitkään syytetty Kristuksen murhaajiksi. Sama pitäisi nyt tapahtua Fransciscuksen aikana suhteessa pedofiliaan, mutta hän ei usko niin tapahtuvan vaan syyttää – suorastaan solvaa – paavia miehineen mafiapomoiksi, mafia chieftains. Tämä ei Wintersiä miellyttänyt, vaan hän yleisti kaikki Carrollin aiemmatkin kirjoitukset kotikutoisiksi ja heppoisiksi, solipsistic and shoddy.

Mielenkiintoinen on Carrollin historiallinen arvio. The Benedict Option eli Benedictuksen valinta viittaa Rod Dreherin kirjaan, jossa tämä on visioinut kristinuskolle paikkaa suurten traditioiden katveessa. Siinä konservatiiviporukka voi mumista omia liturgioitaan maailman saastuttamatta. Huomio: Benedictus laati ensimmäisen luostarisäännön, kirja ei siis viittaa edelliseen paaviin. Tällainen "piskuinen lauma" -henki ei kuitenkaan ole mikään ratkaisu katolisuuden eli yleisen, suorastaan kansankirkollisen uskonnon haasteisiin. Väistämättä samaa Benedict option -pohdintaa tulisi kiireellisesti käydä myös muualla kristikunnassa, missä kasvuprosentit ovat muuttuneet eroprosenteiksi?

Uskonpuhdistukselle Carroll antaa pisteitä kahdesta asiasta: Raamatun kansankielelle kääntäminen vei papeilta heidän erityisasemansa kristittyjen paimentajina, ja kirkkoon tuotiin demokraattisia rakenteita. [Raamattua on toki luettu myös katolisessa maailmassa varsinkin toisen maailmansodan jälkeen, ja antoihan Vaticanum II tilaa kansankieliselle messullekin...] Tänä aikana uskon muutos tapahtuu, kun annetaan tilaa ”auktorisoimattomille rukouksen ja jumalanpalveluksen muodoille”, jotka ovat ekumeenisia ja rajoja vailla. Carroll tuntuu tietävän, kuinka ”intentionaalisia yhteisöjä, jotka nostavat naisten johtajuutta” on siellä täällä.

Carroll panee toivonsa siihen, että kirkon filmi menee eteenpäin ”ruutu ruudulta” ja että eräänlainen #ChurchResist (kirkon vastustus) on liikkeellä. Näin toisaalta onkin. Saksan katolisten naisten protesti toukokuun puolivälissä oli Maria 2.0: naiset päättivät viikon ajan olla menemättä kirkkoon. Se on varmaan yhtä rajua kuin nähdä Vatikaanin uutisista, että Itävallan pappisseminaarissa Linzissä aloittaa syksyllä enää 3 opiskelijaa.  Itse paavikin päivitteli, että "onpa teitä vähän". He olivat Roomassa 3 ohjaajan kanssa: henkilökohtainen mentorointi! Maassa, jossa on yli 3500 seurakunta(hiippakunta)- ja sääntökuntapappia, nopeampi verenvaihto olisi varmaan tarpeen.

Pappispulaa on toki Irlannissakin, josta moni kriisi on käynnistynyt ja jonka tuntevat muutkin kuin irlantilaistaustainen Carroll. Kuvatakseni rajua "myrkky"-tason kielenkäyttöä lainaan kertomusta sieltä, vaikka yhteys Carrolliin ja Itävaltaan on löyhä. [Ei päivittelyn takia!] Irlannissakin kolme seminaristia herätti huomiota, mutta eri merkityksessä. Alkuperäisen uutisen mukaan arkkihiippakunnan seminaristeja ei haluttu lähettää homoskandaalissa ryvettyneeseen Maynoothiin, jossa oli vokoteltu miehiä "homoseksuaali-Tinderissä" Grindrissa. Arkkipiispa Diarmuid Martin käski kolme oman hiippakunnan miestä 2016 Irlantilaiseen kollegioon Roomaan mutta myöhemmin paljastui, että juuri lähtijät olivat Grindr-miehiä. Pappispulan ongelmaan Irlannin maallikot olivat tämän The Irish Independentin mukaan ehdottaneet selibaatin poistamista, mutta arkkipiispa Martin päätyi siirtämään trouble-makerit Roomaan. Tosin sieltä kaksi miestä jouduttiin palauttamaan viime vuonna kotimaahan keskinäisten petipuuhien takia. Taustaongelma oli, että ennen Roomaan-lähtöä muiden opiskelijoiden kylvämien juorujen maailma Maynoothin seminaarissa oli tullut nimettömän seminaristin mielestä "myrkylliseksi" - arkkipiispa osoitti sormella "outoja hommailuja" (strange goings-on). Maynoothin seminaari-sana poisonous on englantia siinä missä Carrollin uusi pappi-sana toxic. -Kuka siis aloitti myrkkypuheet kirkossa, ei ainakaan Carroll?

Tämä blogiteksti ei varmasti riitä kuvaamaan Carrollin ajattelun monta yksityiskohtaa. Osa hänen kärjistyksistään voi mennä provokaation piikkiin. Silti vanhaa sääntöä ”ei pidä provosoitua kun provosoidaan” (M. Koivisto) lainaten voi pohtia, eikö Wintersin ja Martinin provosoituminen ole ollutkin harkittua. Itävaltalaista filosofia lainaten siitä, mistä ei voida puhua, on vaiettava – mutta voi sentään antaa Carrollin puhua jos se itselle on vaikeaa.

Loppukevennykseksi Maynoothin inspiroimana englanninkielinen, toukokuinen poliittinen lausahdus: "In May, May may do something about the Brexit!"

2 kommenttia

  • Jukka Raunu sanoo:

    On hyvä huomata, että Suomen katolinen (nyt eläköitynyt) piispa on pitänyt selvän linjan: rikoksista tulee ilmoittaa myös viranomaisille. Näin 14.9.2018: https://katolinen.fi/piispan-viesti-hiippakuntalaisille-hyvaksikaytosta/ Italian piispat ovat myös liputtamassa selkeästi poliisille ilmoittamisen puolesta, tässä eilinen uutinen: https://cruxnow.com/church-in-europe/2019/05/24/italian-bishops-decree-moral-obligation-to-report-abuse-to-police/

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jukka Raunu sanoo:

    NCR:ssä on ollut tilaa myös kriitikoiden kriitikolle: https://www.ncronline.org/news/accountability/wounded-body-christ-response-carrolls-critics Jason Steidl, teologian tutkija Fordhamista, luettelee “The Wounded Body of Christ” -mielipidekirjoituksessaan kuinka Carroll on saanut sapiskaa, varsinkin Twitterin vähäsanaisilta miehiltä. Jotkut naiskirjoittajat ovat saaneet twiitteihinsä ymmärtäväisiä vastauksia ja kuvanneet myös omaa kipuiluaan kirkkonsa kanssa. Steidl sanoo havaitsevansa niistä, että “Carrollin kirjoitus tavoittaa niiden uskovaisten ajanhengen (zeitgeist), joiden uskoa katolisen johdon jatkuvat epäonnistumiset ovat järkyttäneet. Papit ja piispat taas näyttävät hämmentyneiltä siitä, miksi seksirikosskandaali jatkuvasti puhututtaa maallikkokatolilaisia, samoin kuin klerikalismi, naisten ulossulkeminen kirkossa ja hierarkian pitkään harhautunut opetus ihmisen seksuaalisuudesta ja omastatunnosta. Ennemmin kuin että maallikkoväen kysymykset ja hengellisen ymmärryksen lahjat otettaisiin vakavasti, nämä johtajat puolustajineen uskaltavat esittää, että juuri maallikot ovatkin hämmenyksen tilassa.” Keskustelu Carrollin provokatiivisesta artikkelista jatkui siis USA:ssa, ja jatkuu ehkä yhä. Carroll on ollut varsin tuottoisa, hänen teoksensa Constantine’s Sword (Konstantinuksen miekka) herätti samanlaista kyselyä vuonna 2001: arvottiko hän kristinuskon hyväksymistä valtauskonnoksi liian kriittisesti? Myös Carrollin kuva aiemman katolisuuden antisemitistisyydestä on herättänyt arvostelua. Kuitenkaan siinä, mitä kirkossakäymiseen ja uskomiseen tulee, hän ei ole tehnyt mitään hätiköityä: vielä 2009 hän sanoi että olisi voinut liittyä puolisonsa episkopaaliseen (=anglikaaniseen) kirkkoon, mutta hänelle oli tärkeää toimia muutosagenttina katolisessa kirkossa ja julistaa omalla olemisellaan, että reformaation tuottamien erojen on loputtava. Hän oli virallisesti katolisuuteen uskova believer (NY Times). Tuolloin tasan 10 v sitten hän oli julkaissut kirjan Practicing Catholic (!).https://www.nytimes.com/2009/04/12/books/review/Miles-t.html

    Ilmoita asiaton kommentti