Experience nothing

Kuuluvatko uskoon väistämättä jotkut kokemukset? Jos, niin mitkä? Synnintunto, syntien anteeksisaaminen, Jeesuksen kohtaaminen ehtoollisessa, Pyhällä Hengellä täyttyminen...? (Päivitys)

Erään kunnan matkailuesitteessä on erikoinen mainoslause: ”Experience nothing”. Ehkä voisi suomentaa: Ei mitään koettavaa. Lause esiintyy myös kunnan mainosvideossa, joka on jopa palkittu maailmalla. Houkutteleeko tuollainen mainos saapumaan paikkakunnalle?
Kunta se on Jumalan valtakuntakin ja koostuu kirkkokunnista sekä seurakunnista. Sopisiko niiden mainokseksi: Experience nothing? Saataisiinko moisella mainoksella kirkot täyttymään ja jäsenkato vähenemään?

Kristillistä uskoa mainostetaan usein lupauksilla myönteisistä kokemuksista: ilosta, onnesta, rauhasta. Kirjoitetaan selviytymistarinoita. Eikä tämä väärin ole, onhan evankeliumi suomeksi ilosanoma, ja sitä Jeesus tuli kertomaan. Ihmiset kaipaavat iloa, toivoa ja rohkaisevia kokemuksia.

Monilla onkin vahvoja myönteisiä kokemuksia uskon vaikutuksista: on ihmeenomaisia parantumisia, syntien anteeksisaamisen tuomaa helpotusta, vapautumista riippuvuuksista, elämän mielekkyyden löytymistä, vastauksia rukouksiin, johdatusta. Ne ovat merkinneet lukemattomille ihmisille suurta rohkaisua ja pysyvää käännettä elämässä parempaan suuntaan. Ei niitä voi turhentaa. Kyllä Jumalan tekoja saa ja pitää tuoda julki.

Kaikilla ei kuitenkaan ole hienoja kokemuksia kerrottavana, mikä saattaa merkitä kipeää alamittaisuuden tunnetta. On monenlaisia pettymyksiä: sairaus ei parantunut, masennus ei väistynyt, ihmissuhteet eivät korjaantuneet, Jumalan poissaolon tunne on vallitseva kokemus. Viimeksi mainittu oli kuulemma Äiti Teresankin kokemus vuosien ajan, mahdollisesti elämän loppuun asti.

Onpa joku merkittävä teologi sanonut, ettei ihmettele lainkaan, että Jumalalla on niin vähän lapsia, kun näkee, miten hän heitä kohtelee. Lähettihän Jeesus Paavalillekin viestin: ”Minä tahdon näyttää hänelle, kuinka paljon hänen pitää kärsiä minun nimeni tähden.” Ei siis kovin houkutteleva mainos tulevaa elämäntehtävää ajatellen. Mutta se toteutui. Siitä todistaa Paavali itse kertoessaan korinttilaisille kokemuksistaan: kivityksistä, raipaniskuista, merellä ajelehtimisista, vilusta ja nälästä. Vastapainoksi oli tosin käynti seitsemännessä taivaassa, mutta siitä ei ollut lupa puhua, ja varmuuden vuoksi annettiin lihaan pistin, ettei pääsisi ylpeilemään tällä kokemuksella.Paavali olikin sitä mieltä, että jos jotain pitää mainostaa, niin heikkouksiaan.

Raamatun hakusanakirjasta en löytänyt sanaa ”kokemus” lainkaan. Neljässä kohdassa mainitaan verbi ”kokea”, puolet Vanhassa, puolet Uudessa testamentissa. Ne kertovat sekä myönteisistä että kielteisistä kokemuksista. Heprealaiskirje sanoo: ”saivat kokea lupauksien toteutumista… toiset taas ovat saaneet kokea pilkkaa ja ruoskimista…” (11: 33, 36). Vanhan testamentin psalmissa 70 valitetaan, miten Jumala on antanut kokea paljon ahdistusta ja onnettomuutta.

Eräs tuttavani pohti, laitetaanko kristillisen uskon tiliin myös sellaista, mikä johtuu ensisijassa ihmisen luonteesta. Jos on tasapainoinen, myönteinen luonnevarustus ja turvallinen kasvutausta, on helppo kokea positiivisia asioita ja mainostaa niillä uskoa. Mutta toisenlaisista lähtökohdista lähtevä imuroi itseensä kaikki mahdolliset uhkat ja syyllisyydet. Hänen silmilleen hyppäävät Raamatusta tuomitsevat sanat, mutta lohdutus ja rohkaisu menevät kuin vesi hanhen selästä. Tällaiset kristityt tekevät johtopäätöksen, että heidän uskossaan on jotain vikaa eikä pelastumisesta taida toivoa olla.

Tämä tuttavani kaipasi kristillisiin lehtiin enemmän juttuja, joissa avoimesti käsiteltäisiin kristittyjen epäilyksiä, epäonnistumisia ja vaikeuksia sekä hämmennystä joidenkin vaikeiden Raamatun kohtien edessä. Luther on sanonut siihen tapaan, että Jumalan seurakunta on suuri sairaala, jossa kaikki olemme potilaita. Mutta tämä ei oikein istu nykyjulistukseen. Siltä seurakunta ei saa näyttää, eihän nykyajan ihminen halua sellaiseen joukkoon liittyä. Pitäisi olla positiivinen, sosiaalinen, hyväntekemisessä innokas, levittää evankeliumia "sopivalla ja sopimattomalla ajalla" yms.

Voidaan kysyä, ovatko positiiviset kokemukset, myönteiset tunteet ja valoisa olemus oikean kristityn tuntomerkkejä? Jos nämä puuttuvat, onko tehtävä johtopäätös, ettei ole oikein kunnolla uskossa? Onko aidon kristityn tunnuslause Experience very much?

Usein kuulee kuitenkin varoitettavan, ettei uskoa pidä rakentaa tunteiden eikä kokemusten varaan vaan sanan – eli tiedon. Itsekin kuulun siihen joukkoon, joiden usko perustuu ensisijaisesti Raamatusta saamaani ymmärrykseen. Olen joskus sanonut, että järkeni on uskovaisempi kuin tunteeni, pääni uskovaisempi kuin sydämeni. Minun onkin usein tyydyttävä uskomaan päällä ja järjellä, kun tunteet laahaavat kaukana perässä. Silloin pitää vain uskoa, että sellaisenakin saa olla Jumalan lapsi.

Sanan antamaan tietoon nojaava usko antaa perusturvan silloinkin, kun tunnetasolla kokee tyhjyyttä, pettymyksiä tai peräti myrskyjä. Siihenhän Jeesuskin viittasi vertauksellaan kalliolle rakentavasta miehestä. Myrskyjä on luvassa, mutta jos usko on juntattu kallioperustalle, Jeesukseen ja hänen sanaansa, on toivoa pysyä pystyssä. - Mutta kieltämättä joskus kaipaisin enemmän positiivisia kokemuksia Jumalan läheisyydestä ja rakkaudesta, armosta, huolenpidosta, johdatuksesta, menneisyyden traumojen paranemisesta… Kadehdin ja ihmettelen, kun luen sellaisista.

Sellaisia kokemuksia sentään minullakin on, että joinain vaikeina hetkinä jokin sana Raamatusta on muistunut mieleen tai tullut eteen jostain kirjasta tai virrestä. Se on palauttanut uskon ja toivon, tyynnyttänyt ahdistuksen, haihduttanut epäilyksen. Voin yhtyä erään englantilaisen professorin ja suomalaisen kustannusjohtajan lausumiin, että Luther on pitänyt heidät hengissä elämän vaikeina aikoina.

Kompuroimista ja konttaamista uskonelämässäni on kuitenkin riittänyt siinä määrin, etten pääse kerskailemaan ”seitsemännessä taivaassa” käymisistä, eikä uskontaipaleestani kannata lehtijuttua tehdä.

Kristittyinä emme menetä yksilöllisyyttämme. Uskonelämän kokemuksiimme vaikuttavat luonteemme, kokemuksemme elämästä yleensä, läheiset ihmiset, onnistumiset tai epäonnistumiset työelämässä - monet asiat. Omista kokemuksista ei tule tehdä muottia, johon yritämme sulloa muita, ei myöskään kriteeriä, jolla arvioimme muiden uskoa.

Meitä on moneksi: on niitä, joiden uskonkokemuksista saisi ja on saanut pitkän kirjan. He voisivat mainostaa: Experience very much. Ja sitten on meitä, joiden on tyydyttävä vaatimattomampiin lauseisiin. Aito usko on kuitenkin aina jollain tavalla kokemuksellista, onhan se elämää, ei pelkkää pään tietoa. Sitä luonnehtimaan ei sovi Experience nothing. Jokaisella on varmasti kokemuksia, joihin sopii Psalmin kehotus: ”Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unohda, mitä hyvää hän sinulle tehnyt.”

9 kommenttia

  • ismo malinen sanoo:

    Hyvää ja puhuttelevaa pohdintaa!

    Itseäni on joskus huvittanut Israelin kansan vaiheet, erityisesti, kun Mooses johdatti kansansa pois Egyptin orjuudesta. Taivaalla loistava tähti kulki heidän edellään ja johdatti heitä ja juuri oli meret auenneet heidän edessään ja Jumala oli tuhonnut Israelin vihollisen. Ja he kiittivät ja ylistivät Jumalaa. Mutta mitä he tekevät ja sanovat Moosekselle jo hetken päästä, kun kansa vaeltaa erämaassa?

    “Jospa olisimme saaneet surmamme Herran kädestä Egyptin maassa, jossa istuimme lihapatain ääressä ja leipää oli kyllin syödäksemme! Mutta te olette tuoneet meidät tähän erämaahan antaaksenne koko tämän joukon kuolla nälkään.”

    Onhan meitä monenlaisia ihmisiä, mutta harva on tyytyväinen oloihinsa. Suuri voitto onkin tyytyväisyys yhdessä Jumallisuuden kanssa. Sanoi jo Paavali aikanaan.

    Luther on myös minua lohduttanut monet kerrat.

    “Niin Johannes kutsui luoksensa opetuslapsistaan kaksi ja lähetti heidät Herran tykö kysymään: “Oletko sinä se tuleva, vai pitääkö meidän toista odottaman?” Miehet saapuivat hänen tykönsä ja sanoivat: “Johannes Kastaja on lähettänyt meidät sinun tykösi ja kysyy: ‘Oletko sinä se tuleva, vai pitääkö meidän toista odottaman?'” Sillä hetkellä hän juuri paransi useita taudeista ja vitsauksista ja pahoista hengistä, ja monelle sokealle hän antoi näön. Niin hän vastasi ja sanoi heille: “Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä olette nähneet ja kuulleet: sokeat saavat näkönsä, rammat kävelevät, pitaliset puhdistuvat, kuurot kuulevat, kuolleet herätetään, köyhille julistetaan evankeliumia. Ja autuas on se, joka ei loukkaannu minuun.” Luuk.7:19-23

    On hyvä ja autuaallista kun Jeesus tekee työnsä maailmassa. Mitä minä olen saanut? Sitä kannattaa hetken miettiä ja asetua oloihinsa kiitollisena. Kiitollinen mieli on yksi parhaista Pyhän Hengen Lahjoista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Anita Ojala sanoo:

    Kiitos, Ismo, kommentista. Kiitollisuus on tärkeä asenne, mutta aina se ei ole kokemus tai tunne. Hvyin vaikeissa olossa elävä kristitty tai menneisyyden traumojensa kahlehtima ei kovinkaan usein tunne kiitollisuutta. Itsellänikin on taipumus juuttua niin vaikeisiin asioihin, etten löydä itsestäni kiitollisuuden ripaustakaan.

    Tuolloin olen yrittänyt opetella kiittämään ilman tunteita tai jopa niitä vastaan. Kiitän asioista, jota elämäni varrella tai nyt ovat hyvin, vaikka niiden vaikutus ei pystyisikään pyyhkimään pois pettymyksen tai ahdistuksen tunteita. Olen kirjoittanut niitä lapuille, ja luen niistä – etten unohtaisi. Varmaan pitäisi vielä lisätä lappujen määrää.

    Kiitollisuus on mielestäni enneminkin asenne, omia tunteitakin vstaan.

    Pitkään harkittuani pyyhin blogini 4.kappaleen luettelosta pois sanat Pyhällä Hengellä täyttyminen ja kielilläpuhuminen. Vaikka arvostankin vapaiden suuntien työtä ja teen jopa vähäisessä määrin yhteistyötäkin, näihin asioihin suhtaudun varauksella. En pidä hyvänä, että niitä pidetään niin oleellisina asioina kristillisessä elämässä – jopa vaaditaan. Tämä voi aiheuttaa suurta ahdistusta.

    Eräskin iäkäs nainen valitti kerran kokouksessa, kun ei ole koskaan kokenut Pyhällä Hengellä täyttymistä, eikä ole saanut kielillä puhumisen lahjaa. Hän totesi, ettei ole halunnut kiittämismetodeilla tai muilla vastavilla sitä yrittää, ettei suggeroisi itseään. Muut kokouksessa nyökyttelivät ymmärtäväisesti, mutta kukaan ei kommentoinut. Minun teki mieleni sanoa ääneen, ettei Jumala sitä sinulta vaadi, ihmiset sitä edellyttävät. Mutta en tietenkään halunnut julkisesti aiheuttaa moista säröä kokoukseen. Mietin vain, millaisessa epävarmuudessa tuo ihminen mahtoi elää ja miettiä, mikä hänessä on vikana.

    Olen lukenut helluntailiikkeen kirjasen, johon on kiteytetty heidän oppinsa. Siinä mainitaan sekä Pyhän Hengen kaste että Pyhällä Hengellä täyttyminen, mutta kirjasesta ei selvinnyt, mikä on näiden ero, eikä muutenkaan asia minulle valjennut.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Rohkenen laittaa tähän yhden Lutherin kirjoituksen, joka oikeastaan muistuttaa meitä, ainakin minua, mistä on kysymys. Kaikki sellaiset opetukset, jotka pyrkivät vaatimaan ihmiseltä kokemuksia ja suorituksia ollakseen Kristitty, ovat vähintäänkin epäilyttäviä. Ikäväkseni täytyy sanoa, että tuollaista opetusta löytyy kaikista hengellistä ympyröistä.

    Meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Jes. 53:5.

    Perkeleellä ei ole minkään muun uskonkappaleen kanssa niin paljon tekemistä kumotakseen sen kuin tämän: Kristus on kuollut meidän edestämme. Hän tietää, että siitä riippuu kaikki. Tämä uskonkappale yksin tekee suuren, iankaikkisen eron kristinuskon ja maailman kaikkien muiden uskontojen välillä. Ainoastaan kristityt näet uskovat näin ja juuri siksi heitä kutsutaan kristityiksi. Tätä nimitystä ei heillä ole sen vuoksi, että he tekevät toisten tavoin hyviä tekoja, vaan sen tähden, että he uskovat tämän uskonkappaleen. He riippuvat Kristuksen toimittamassa, siis toisen tekemässä työssä ja omistavat sen itselleen. Joka sen tähden lujasti ja varmasti uskoo tämän totuuden, on turvassa ja varjeltuu hyvin kaikista muista erehdyksistä, ja Jumala, Pyhä Henki, on epäilemättä hänen kanssaan. Tätä oppia ei nimittäin voi saarnata, kuulla eikä käsittää muuten kuin Pyhän Hengen työn kautta. Ne, jotka poikkeavat ja luopuvat tästä pääkappaleesta, ovat vaarassa joutua jokaisen väärän ja eksyttävän opin pauloihin. Kristityn on oltava erityisen viisas ja ymmärtäväinen, niin että hän osaa sovittaa lain ja kaikki hyvät työt oikeaan järjestykseen ja niille kuuluvaan käytäntöön, mutta osaa myös sen lisäksi asettaa ja kohottaa tämän uskonkappaleen yhtä korkealle ja kauas kaikkien lakien ja hyvien töiden yläpuolelle kuin taivas on kaukana maasta. Kristitty ei saa tietää mistään synnistä eikä ansiosta itsessään, vaan hänen on elettävä ikään kuin toisessa, uudessa maailmassa. Vaikka hän tuntee syntiä, hänen ei tarvitse katsella sitä itsessään, vaan toisessa, jonka päälle Jumala on sen pannut: on katseltava sitä Kristuksessa sovitettuna ja voitettuna. Jumala ei tahtonut panna syntiä meidän päällemme, koska me emme olisi voineet kantaa sitä, vaan olisimme nääntyneet ja hukkuneet sen alla. Hän on sen sijaan tehnyt synninkantajaksi Kristuksen, jolla on vahvempi selkä kuin meillä. Kristus kantaa synnin, niin että se häviää. Kristityn tulee siis oppia pitämään sydämensä ja omatuntonsa puhtaana ja saastattomana kaikista synneistä. Se onnistuu vain uskon kautta, joka pysyy vahvasti siinä tosiasiassa, että meidän syntimme ovat Kristuksessa voitetut. Me olemme siis turvassa iankaikkiselta kuolemalta omistaessamme nyt Kristuksen kautta iankaikkisen vanhurskauden ja autuuden. M Luther

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Keskustelu kokemuksista on hyvin paikallaan. Ei vain vapaat suunnat ,vaan kaikki herätysliikkeet katsovat jonkinlaisen kokemuksen olevan uskoontulon ja kääntymyksen aatelismerkki. Tästä on seurauksena se, että tavalliset kirkkokristityt tuntevat olevansa uskovaisuuden laidoilla .

    Yleensä kirkkokristityt vetoavat siihen ,että heille on vähitellen kasvanut sisäinen uskonelämä ilman uskoontulon hetkeä ja euforiaa tai vahvaa syntisyyden kokemusta josta he uskoontulon kautta ovat toipuneet. Kokemuskristityt hyväksyvät sen varauksella, tahtomatta ruveta kyseenalaistamaan tätä. Mutta he selvästikin eivät pidä kasvukristittyjä samaan uskovaisten luokkaan kuuluvina.

    Sitä paitsi kehityskristityt ovat usein liberaalisempia herätyskristittyihin nähden mikä lisää jännitystä.

    Väittäisin , että kirkkokristityillä on runsaasti hengellisiä kokemuksia . Mitä heiltä yleensä puuttuu on tuollainen läpitulemisen kokemus. Sisäinen lämpö ja liikuttuminen ehtoollisen ja yhteislaulun yhteydessä voi olla se kantava ja sitova kokemus . Samoin ystävyys ja toinen toisensa kunnioittaminen yhteisissä tilaisuuksissa luo lojaliteettia ja seurakunta kuuluvaisuutta .

    Kokemuskristittyjen ongelma on se että vahvat kokemukset eivät toistu vaan tuntemukset tasoittuvat jolloin he alkavat epäillä sitä jos heillä on uskoa ylimalkaan. Heitäkin kantaa kuitenkin yhteisössä eläminen .

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Anita Ojala sanoo:

    Siinä mielessä varmaan olen herätyskristitty, että en ole ns. kirkkokristitty. Ylipäätään jumalanpalvelus ei ole koskaan ollut minulle keskeinen asia, eikä uskoni ole lapsuudessa omaksuttua kodinperintöä. Mutta ei minulla myöskään ole varsinaista heräämiskokemusta, ainakaan tyypillistä.

    Opiskelin aluksi psykologiaa ja lainasin kirjastosta psykologista kirjallisuutta. Uskonnosta en ollut kiinnostunut. Kunnes “vahingossa” käsiini osui kristityn psykologin kirja (Paul Tournier). Se kirja käänsi uuden sivun elämässäni: psykologian kirjat jäivät ja suuntasin hengellisille hyllyille. Puolisen vuotta luettuani hengellistä kirjallisuutta, lähdin etsimään muiden kristittyjen yhteyttä.

    Synnintuntoa ei ollut, onko koskaan oikein kunnollista ollutkaan, eikä Jeesuksen kohtaamista. Mutta kokemus kokonaan uuden ulottuvuuden avautumisesta oli kyllä selkästi myös vahva tunnekokemus. Aina kun jokin uusi asia avautui, se oli oivallus, ja oivallus on aina tunnekokemus.

    Kuulin sittemmin useita uskoontulokertomuksia, monella tapaa samanlaisia. Oma kokemukseni oli erilainen, mutta en koskaan epäillyt sen aitoutta. Opin alusta asti, että uskoon voi tulla monella tavalla. Ei ole kaavaa, joka erottelisi väärin ja oikein uskoon tulleet.

    Eikä uskoontulokokemus ole mielestäni lainkaan oleellisin kokemus. Sen jälkeen voi tulla monia muita kokemuksia, yhtä merkittäviä, merkittävämpiäkin. Se on syntymä, jonka jälkeen seuraa elämä. Olisiko elämä vähemmän kokemuksellista kuin syntymä?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Markku Hirn sanoo:

      Henkilökohtaisesti minulle taisi käydä päinvastoin. Luettuani koko joukon teologiaa ja vastaava olin kadottamassa sitä vähää jonka itsessäni tunsin. Mutta saatuani kontaktin psykologiaan , minulle kasvoi ymmärrystä joka auttoi näkemään ja ymmärtämään teologiat ja uskonnot toisesta ja elävästä näkökulmasta.

      Psykologinen ymmärtäminen vapautti minut myöskin olemaan totuudellinen . Se tarkoittaa mm sitä että opin hyväksymään raamatun maailmankuvan ja siellä painiskelevat ihmiset välttämättöminä kertomuksen osina vaikka rationaalinen ajattelu ei voikkaan hyväksyä monia asioita Raamatusta.

      Jossain vaiheessa oli myöskin tarpeellista psykologisoda Jeesuksen maallista olemusta. Periaatteessa avioton lapsi, jonka äiti oli joutunut pakenemaan kotikaupungista tultuaan raskaaksi. Koko hänen maallinen vaelluksensa värittyi isä-suhteesta.Kerran toisensa jälkeen hän vakuutta tietävänsä kuka hänen isänsä on ja millainen suhde hänellä on isään. Sympatiani on Marian ja Jeesuksen puolella.

      Tai Paavali, ristiriitainen vainooja , joka oli tarpeeksi rehellinen kysyäkseen itseltään sitä että miksi hän vainosi näitä maan hiljaisia? Valtava omantunnon syytös oli murskata hänet ja hän koki epilepsian ja hysterian sukuisen kohtauksen todetessaan vainoavansa syyttömästi ristiinnaulitun oppilaita. Loppuikänsä hän käytti sovitustyöhön tekojensa johdosta.

      Paul Tournier on muuten lukemisen arvoinen kirjailija.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Anita Ojala sanoo:

    Mielenkiintoista. Todella päinvastainen järjestys uskon ja psykologian välillä. En toki ole kokonaan psykologiaa hyljännyt. Se vain ei vastannut kysymyksiini, voisin sanoa “kosmiseen ahdistukseen”, joita nuorilla tapaa joskus olla. Tarvitsin tuolloin avaramman näkökulman. Se löytyi kristillisestä uskosta.

    Ja onko päinvastaista sekin, että minä puolestani olen paljon pohtinut, minkälaisten prosessien kautta Jeesus ymmärsi olevansa Jumalan Poika, ei vain Marian. Milloin, miten ja minkälaisia oivalluksia hän siitä sai? Ainakin 12-vuotiaana hänellä näyttää olleen tuo taju omasta alkuperästään. Ja muita vastaavia kysymyksiä.

    Paul Tournier taitaa olla nykyihmiselle jotenkin vanhahtava tyyliltään. Kun itse myöhempinä aikoina olen lukenut joitain kirjojaan, en ole enää saanut samanlaisia oivalluksia. Mutta kieltämättä syvällinen ihmismielen tuntija.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Rauli Toivonen sanoo:

    Mielenkiintoinen blogi ja hyvä keskustelu. Toivottavasti asiallisuus kestää tämän minun mukaantuloni ilman sen ihmeempiä lieveilmiöitä.

    Minulla on useita helluntaiherätykseen tai muuhun karismaattiseen liikehdintään kytkeytyneitä tuttavia, joiden kanssa olen kokenut kerta toisensa jälkeen miellyttäviä keskusteluhetkiä Raamatun pohjalta. Joskus minun tunteeni on todettu alamittaisiksi ja olen saanut jopa toistuvasti palautteen: järkeisoppia. Olen kaiketi hankkinut sellaisen ”Experience nothing”-miehen imagon joidenkin silmissä ja päätynyt tuohon blogiotsikon keskiöön.

    UT kertoo, että usko tulee kuulemisen ja oppimisen kautta, vaikkei tunnepuolta suinkaan ole syytä sammutella. Beroialaisista kerrotaan, että he ”olivat täällä avarakatseisempia kuin Tessalonikassa. He ottivat sanan halukkaasti vastaan ja tutkivat päivittäin kirjoituksista, pitikö kaikki paikkansa. Monet heistä tulivatkin uskoon, samoin useat arvossa pidetyt kreikkalaiset naiset ja miehet.”(Apt17:11,12)

    Nuo ”uskoon tulijat” eivät lähteneet tiedollisesti nollasta, olihan heillä juutalaisen taustansa vuoksi tuon ajan Raamattu hallinnassa. Vähän samaan tapaan uskoon tuli myös etiopialainen hoviherra. Hän sai kattavan selityksen Jesajan kirjan ongelmaan karitsasta ja kastettiin heti sen jälkeen.(Apt8)

    Eri tavalla Raamattua ymmärtävät juttukaverini yleensä tietävät, että en ole uudesti syntynyt. Ja se on tietenkin pitkä miinus, joka saa aikaan jopa kannustusta: sinä voit syntyä uudesti tässä ja nyt. Koen tuollaisessa tilanteessa, että vähän vilkaistaisiin, mitä Raamattu uudestisyntymisestä kertoo. Monille uskoon tulo ja ylhäältä uudesti syntyminen ovat yksi ja sama asia. Olisiko tuollaisessa tilanteessa tunne ja tieto toistensa vastakohtia?

    Olen usein miettinyt voiko olla uudestisyntynyt ilman että ymmärtää, mistä oikein on Raamatun mukaan kysymys. Ja asian selvittäminen edellyttää noiden beroialaisten tekniikkaa: ”tutkivat päivittäin kirjoituksista, pitikö kaikki paikkansa”.

    Uskovan elämä voi olla kovinkin takkuista, ei se Paavalillakaan aina suoraviivaista myötätuulta ollut. Herätti jopa kuolleen ikkunasta pudonneen, mutta silti piikki omasta lihasta ei lähtenyt sitten millään.

    Raamattu antaa oivallisia neuvoja ja selviytymiskeinoja näiden piikkiemme kanssa. Yksi ehdottomista suosikeistani on Filippiläiskirjeessä oleva: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.(Fil4:8)

    Edellä oleva on vain yksi kohta, joka osoittaa, ettei Jumala lahjo palvelijoitaan poistamalla kaikki piikit lihasta. Hän tarjoaa ylivertaisen avun, jotta voisimme kestää vaikeudet eläessämme Aadamin perillisenä tässä ”tämän maailman ruhtinaan” pyörittämässä maailmassa.

    Ja olisiko juuri tuon avun saaminen arkielämässä yksi hyvä syy siihen, että tunnemme Luojaamme kohtaan sitä vastarakkautta? Eikä tunne saa jäädä sitten pelkän ajatuksen tasolle.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    ”Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.” Fil.4:6-7 Tuo on minunkin lempi Raamatun paikka.

    Tuossa luottamuksessa on hyvä levätä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Anita Ojala
    Anita Ojala

    Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja, free lancer -kuvittaja, -kirjailija ja -toimittaja. Minulta on julkaistu 4 kirjaa: mm. Valopilkkuja: viriketekstejä lasten ja nuorten hartaushetkiin (soveltuu myös aikuisten hartauskirjaksi).

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit