Fanitusta ja vihatusta

Suomessa suojellaan historiaa ja rakennuksia. Itsekin asun historiallisesti arvokkaassa kulttuurimaisemassa. Tämä tarkoittaa suojelutasoa s, pienellä kirjaimella siis. Museovirasto valvoo, etten muuta pappilan ulkoasua merkittävästi, vaan kattorakenne ja ulkovuoraus säilyvät samantyylisinä mahdollisissa remonteissa.

Suomessa suojellaan myös metsiä, ranta-alueita ja soita. Näissäkin on tapauskohtaisia eroja, minkä tasoista suojelua harjoitetaan. Sanktiot ovat suojelulain rikkojille rankkoja: tiedän erään, joka maksoi rantadyyninsä niittämisestä 15 000 euron laskun.

Jotkut sanovat että Suomessa suojellaan taloja ja omaisuutta, mutta ihmiset on unohdettu. Ihan tarkkaan se ei pidä paikkaansa. Mutta miten suojeltaisiin ihmisiä nykyajan ilmiöltä, vihapostilta?

Facebookin rakkausviestit voitaneen tulkita jonkinlaiseksi kansalaissuojeluksi. Suojellaan vaikkapa Irjaa vihatukselta ( sanan saa vapaasti ottaa käyttöön). Piispan suojeleminen lähettämällä rakkausviestiä on hellyttävää, mutta sekin ongelmallista. Ville Jalovaara viittaa tuolla toisaalla blogissaan keskustelukulttuurin puuttumiseen kirkossa. Se on ongelma, koska esimerkiksi erilaisiin Raamatun sosiologisen tutkimuksen näkökulmiin ei julkisessa keskustelussa juuri kajota. Valmiita kantoja tuodaan julki sanan säilä säihkyen.

Mitkä ovat Raamatusta löytyvät erilaiset perhekäsitykset? Kuinka monta miehen ja naisen mallia pyhästä kirjasta avautuu? Mitä tapahtui julistuksessa, kun juutalaisesta juuresta syntynyt kristinusko lähti valloittamaan roomalaista maailmaa? Monia mielenkiintoisia teemoja olisi tyrkyllä. Avoin kaikkia mahdollisia osapuolia lähentävä keskustelu ilman provosointia ja provosoitumista olisi parasta ilmapiirin ja ihmisten suojelua. 

Huolestuttavaa on, että vain harva myöntää omaa käsitystään Raamatusta millään tavoin muuntuvaksi. Eivät ne, jotka fanittavat jotain piispaa, eivätkä ne, jotka suoltavat vihapostia. Tunnustan, että oma käsitykseni Raamatusta on jatkuvassa prosessissa. Prosessi tuottaa pientä hiljaista muutosta, avaa uusia näkökulmia. Enkä osaa ajatella, että tämä olisi uskolleni vaarallista: onhan Jumala luonut ajattelukyvyn.

Vasta hiljakkoin olen alkanut miettiä vaikkapa vanhatestamentillisia suurperheitä, joissa isät olivat kuin kyläpäälliköitä ja joihin kuului suuri joukko hyvin erilaisia ihmisiä. Moniavioisuus ja orjuus sävyttivät suurperheiden elämää. Ei kovinkaan suoraan siirrettävissä oleva elämisen malli. Toisaalta, erilaiset lait ja tavat suojelivat elämää ja auttoivat kansaa säilymään läpi vuosisatojen vahvojen vihollisten puristuksessa. Raamattu opettaa siinä väkevästi siunauksesta, jonka Jumala voi antaa kansalleen. Kun uskovat lähtivät kohti jotain uutta, he luottivat siunaukseen. Niin kai tulisi meidänkin. Silloin olisimme varmalla pohjalla, mihin suuntaan sitten lähtisimmekin keskustelujemme jälkeen.

Mitä keskustelukulttuurin opettelulla saavutettaisiin? En tiedä, miten kirkon elämä siitä liikahtaisi, mutta tämä nykyinen yksipuolinen fanitus ja vihatus ehkä vähenisi.

Historiaa ja perinteitä pitää suojella, ihmisiä myös. Mutta alettaisiinko suojellakin keskustelua? 

Kirjoittaja

Timo Juntunen
Timo Juntunen

Saaristorovasti. Runoilija. Elämän taiteilija. Tapaamisiin pappilan sillalla!