Helteisen päivän aamu oli valjennut yösydännä jo ennen kuin yö oli kunnolla pimennytkään. Oltiinhan pohjoisessa ja juhannuksesta oli kulunut vain pari päivää. Meren rannalla kahvila avasi vasta iltapäivällä, mutta tiesin, että Nederluleån vanhassa kirkkokylässä saisi aamukahvia.
Istahdin alas vinttikaivon kannelle keskellä Kyrkostadenia.
Aamuaurinkokin osaa joskus olla porottava. Olihan se noussut jo tunteja sitten ja lämmittänyt seisovan ilman. Ei tuullut.
Kaivon kansi hieman liikahti, kun sen laidalle istuutui valkoasuinen mies. Puku oli niilinvalkeaa puuvillaa, siistit leikkaukset ja rintataskusta pilkisti tumma silkkinen liina. Mokkanahkaiset kengät. Olimme molemmat paljain päin ja minulla alkaisi kohta otsa palaa. Nostin käteni suojaksi.
Hän puhutteli minua nimeltä. Minä vastasin, että tässähän minä olen kuin silloin joskus samarialainen nainen kaivolla. Nytkin on kuuma ja sinä kaiketi olet se maailman vapahtaja. Sama kuin muinoin.
Jeesusta hymyilytti. Hän kysyi, olinko käynyt kaikissa 424 kirkkotuvassa, jotka levittäytyivät lähikaduille. Vastasin, että kävin varmaan melkein kaikissa ja kirkossa myös. Jeesus sanoi käyvänsä siellä yleensä sunnuntaisin ja aina, kun joku pyytää paikalle. Hän aina tulee.
Sanoin, että minulla meni pää sekaisin noissa kirkkotuvissa. Liian kirjava ekumenia näin yksiniittiselle miehelle. Joidenkin tupien suitsukkeiden savu kirveli silmiä ja joissain ei ollut tuuletettu pariin sataan vuoteen. Joissain taas veti kaikista ovista ja ikkunoista, eikä takassa ollut valkeaa.
Vaikka kirkkotuvat olivat punamullalla maalattuja ja säilytetty maailmanperintöluokituksen arvoisesti, oli niiden naapurisopu ollut kateissa jo aika kauan. Monissa tuvissa ei edes tiedetty, miten naapurien kanssa eletään kristillisesti. Saati että sitä olisi joskus kokeiltu.
Jeesus sanoi, että minä näen vain ulkonaisen elämän ja sen kiistat, mutta hän tapaa katsoa sisimpään. Näyttääkö siellä paremmalta, kysyin, mutta Jeesus vain vihelteli. Sanoi, että lienee parasta, että vain hän näkee sinne sisimpään. Sinne, missä kukaan ei esitä mitään. Olovansa olevinaan.
Yhden kirkkotuvan ympärillä oli korkea ja tiheä aita. Se oli siksi, etteivät asukkaat huomaisi, että täällä asuu muitakin.
Yhden sisältä kuului hirveä älämölö jo aamusta.
Yhden seinällä oli iso Wille Riekkisen kuva. Piispalla oli olkihattu päässä.
Yhden nurkka oli syttynyt tuleen, mutta asukkaat saivat sen itse sammutettua.
Yhden pöydällä oli lyijykynätkin pituusjärjestyksessä.
Yhdestä karkotettiin pörrökarvaista kissaa ulos Jeesuksen nimessä.
Yhden tuvan kuistilla oli kiljupänikkä käymässä ja ovella seisoi pieni mummo, joka sanoi. ettei saa arvostella.
Yhdessä oli hyvin hiljaista. Hyvin hiljaista. Mutta joku sielläkin asui.
Oletko sinä itsekään käynyt noissa kaikissa, sain lopulta kysyttyä? Jeesus sanoi, että jos kysytään kylän asukkailta, he vastaavat, että suurimmassa osassa tuvista ei minun nimeäni löydy vieraskirjasta. Mutta ei se ole koko totuus.
Mikä sitten on totuus, minä tyhmä päästin suustani.
Minä olen totuus, sanoi Jeesus.
Sitten aioin vielä kysyä, koska hän tulee hakemaan minutkin siihen kaupunkiin, joka on ikuinen, mutta huomasin istuvani yksin.
Menin hakemaan kahvilasta kuumaa tummaa juotavaa ja hembakad kanelbullar. Toin kaverillenikin.
***
http://fi.wikipedia.org/wiki/Gammelstadin_kirkkokyl%C3%A4
Luulotteluja Luulajanjoelta:
1. Rallarstigen.
2. Harsprångets Samhälle.
3. Boden ja kylmä sota.
4. Gamla Luleå, Kyrkostaden
– See more at: https://www.kotimaa.fi/blogit/boden-ja-kylmae-sota-luulotteluja-luulajanjoelta-3-4#sthash.qb2B1LVM.dpuf
Luulotteluja Luulajanjoelta:
1. Rallarstigen.
2. Harsprångets Samhälle.
3. Boden ja kylmä sota.
4. Gamla Luleå, Kyrkostaden
– See more at: https://www.kotimaa.fi/blogit/boden-ja-kylmae-sota-luulotteluja-luulajanjoelta-3-4#sthash.qb2B1LVM.dpuf
Luulotteluja Luulajanjoelta:
1. Rallarstigen.
2. Harsprångets Samhälle.
3. Boden ja kylmä sota.
4. Gamla Luleå, Kyrkostaden.
– See more at: https://www.kotimaa.fi/blogit/boden-ja-kylmae-sota-luulotteluja-luulajanjoelta-3-4#sthash.WelZbFte.dpuf
Tuo Markitan lähetyskoulussa 1853 tapahtunut ”mullistus” oli tietysti Raattamaan tekemä päästöavaimen käyttöönotto. Erik Johnsen (Junsan Erkki, Lyngenin suunnan johtohahmo, 1844 – 1941) kertoi Martti E. Miettiselle kuulleensa Raattamaalta itseltään 1894, mitä tuolloin tapahtui. Junsan Erkin muistelus on niin elävä ja mielenkiintoinen, että lainaan sen tähän kokonaan (sellaisena kuin se on Miettisen väitöskirjassa):
>>
Raattamaa oli pitämässä koulua Jellivaarassa. Hänen piti juuri lähteä kotiin. Poro oli valjaissa ja seisoi oven edessä. Huoneeseen oli kokoontunut paljon ihmisiä. Osa oli jo uudestisyntyneitä ja elävään uskoon tulleita. Mutta yksi tytär (=nuori nainen) oli, joka vaikeroi omantunnon vaivassa. Raattamaa sekä muutkin saarnasivat hänelle uskoa ja evankeliumia, mutta hän ei käsittänyt uskoa ja lohdutusta. Raattamaa pani jo matkavaatteet ylleen ja sanoi hyvästit huoneessa oleville ihmisille sekä meni ovesta ulos, mutta pyörähti kuitenkin huoneeseen sisälle jälleen ja kysyi tyttäreltä: ”Uskotko meidät Jumalan ihmisiksi?” Siihen tyttö rohkeasti vastasi: ”Sen uskon kaikesta sydämestä, että olette Jumalan ihmiset.” Taas sanoi Raattamaa: ”Kyllä sie sitten uskot, minkä met Jumalan puolesta sinulle sanomme, kun uskot meidät Jumalan ihmisiksi.” Siihen tytär taas vastasi: ”Mie uskon.” ”Sitten mie” – Raattamaa kertoi – ”menin ja panin käteni hänen päällensä.” Kun hän oli julistanut synninpäästön, niin tytär tuli niin iloiseksi, että alkoi kiittää Jumalaa. Sitten Raattamaa lähti ajamaan ja rupesi ajattelemaan, oliko hän nyt tehnyt oikein. ”Ja mie ajattelin” – Raattamaa jatkoi – ”koko matkan, kunnes tulin kotiin. Ja kun mie olin tullut kotiin ja riisunut päällysvaatteet pois, niin otin Testamentin ja aukaisin sen. Aukeni Johanneksen evankeliumin 20. luku, jossa kerrotaan, miten Jeesus puhalsi opetuslasten päälle ja sanoi: ’Ottakaa Pyhä Henki. Joille te synnit anteeksi annatte, jne.’ Ja sitten vasta mie näin, että tämä onkin Jeesuksen käsky.”
<<
Olen ajatellut, ettei tapauksessa mitään kovin merkittävää ole (tämä on melko harhainen käsitys, mutta jatkan linjallani). Rippi ja synninpäästö kuuluu toki pappien normaaliin sielunhoitorutiiniin. Uutuutena oli vain, että nyt avaimia käytti maallikko. Tässä Raattamaa vain sovelsi Lutherin yleisen pappeuden ideaa, joka sekin olisi pitänyt hänelle olla koulumiehenä katekismuksesta tuttu.
Samoin hänellä oli edessään sama ongelma kuin papeillakin: Joskus synninpäästö saa aikaan sielunrauhan, joskus ei. Joskus sen seurauksena on jopa uudestisyntymisen kokemus, useimmiten ei. Tämänhän Raattamaa tiesi omasta kokemuksestaan. Ei hän myöskään voinut olla varma mainitun ”tyttären” ”autuudesta”. Sillä kertaa tyttö pääsi ahdistuksestaan ja synninpäästö varmaan auttoi häntä oikeaan suuntaan (palaamaan kasteen armoon, kuten kirkko opettaa). Uudestisyntyminen on kuitenkin eri asia. Se voi tapahtua Jumalan armosta milloin tahansa synninpäästöstä riippumatta. Toki se voi tapahtua synninpäästönkin yhteydessä.
Olen siis ajatellut, että Raattamaan ”keksintö” on oikeastaan kirkon opetuksen ”peruskauraa” (ainakin periaatteessa joskaan ei käytännössä). ”Rippi ei ole tie uskoon, vaan apu uskossa elämiseen.” Ei sitä siis ole synninpäästökään, joka aina liittyy rippiin. Tämän ajatuksen Raattamaakin varmaan hyväksyi. Miten ne alkuheräyksen hurskaatkaan olisivat muuten uskoon päässeet ennen ”avainten aikaa”.
Myöhemmin alettiin todistaa synnit anteeksi pöydän takaa koko kuulijakunnalle ”seinä myöten”. Tämä käytäntö ei enää sopinut Laestadiuksen perusnäkemykseen, jossa synninpäästön antaminen edellytti päästettävän sieluntilan tutkimista. Vastahakoisesti Laestadius sen kuitenkin hyväksyi, vaikka ei itse tätä käytäntöä soveltanutkaan.
Tämä kehitys johti vähitellen siihen, että synninpäästö alkoi irtautua ripistä ja sitä alettiin pitää itsenäisenä ”sakramenttina”. Koko evankeliumin julistaminen pelkistyi synninpäästön sanoiksi. Lopulta päädyttiin ajatukseen, että vain uskovan ihmisen antama synninpäästö avaa katuvalle Taivaan valtakunnan portin. Tällöin ollaan jo pitkällä sellaisen eksklusiivisuuden tiellä, joka olisi ollut Laestadiukselle kauhistus. Oliko Raattamaa vastuussa tuon tien avaamisesta? Ei ainakaan kirjeittensä perusteella. Tarvittiin vielä monta uustulkintaa, ennen kuin nykyiseen SRK-oppiin päädyttiin.
Todellisuudessa tuo avainten käyttöönoton historia on paljon, paljon monimutkaisempi, kuin edellinen tekstini antaa ymmärtää. Erittäin hyvä artikkeli aiheesta on Seppo Leivon ”Jeesuksen nimessä ja veressä. Synninpäästön käyttöönotosta lestadiolaisuudessa” (Iustitia 14, 2001). Se löytyy myös tästä linkistä.
Vielä voisi miettiä yleisemminkin, mitä tarkoittaa ajatus ”kirkon funktio toteutuu herätyksissä”, jonka Juntunen omistaa Laestadiukselle. Tarvitaanko mitään herätysliikettä, eikö pelkkä herätys riitä? Muuten voi toteutua ketju: herätys > herätysliike > liike ( > liikeyritys)
Kommentoin Niukkasen kirjettä hätäisesti:
Laestadius julisti itse pappina kirkossa ”seiniä myöten”, eikö vain?
Mutta hänen varovaisuutensa yksityisessä ripissä tai keskustelussa johtui siitä, että hän korosti katumusta ja mielenmuutosta. Hän pelkäsi hengellisiä keskosia, ihminen vakuuttuu armosta haluamatta kuitenkaan luopua synnistä.
Tämä sama asia tulee esiin Lutherin Isossa Katekismuksessa Ehtoollisen oiikeasta nauttimisesta. Otetaan vastaan syntien anteeksisaaminen / armo ja palataan sitten jatkamaan entistä syntielämää. Ei kai se ole tarkoitus?????
Tämän vuoksi LLL oli Pekka Raattamaallekin todennut vain: kenessä Jumala on hyvän työnsä alkanut jne….
Siitä huolimatta Pekka Raattamaa oli tehnyt niin laajasti rippiä elämästään, että rovasti oli sanonut ”No, jo on…..” – mihin Pekka taas oli vastannut: ”Rovasti kulta, en ole vielä milleen rajalle niitä kertonut…”.
Laestadiuksen käsityksen mukaan taivaaasta annettava armon merkki oli se, joka vakuutti Jumalan lapseudesta. Ei se liittynyt mitenkään päästösanojen tms. luettelemiseen. (En jaksa tätä enempää tässä jauhaa, kun ei siitä ole hyötyä. Hulluinhuonelainen on saatavissa kirjastossa, jos omaa ei ole)
Laestadiuksen opinkäsityksiä tulee illmi myös Ens Ropandes Röst i Öknen – lehdessä, jonka esikosiet ovat toimittaneet koko laajuudessaan suomeksi.
Siinä kerrotaan ensimmäisestä armonmerkistä ”Pilton emännän” kokemasta armonvakuutuksesta eli armonmerkistä, mikä tapahtui hänen kotonaan. Siitä oli LLL:n havaintojen mukaan samaan aikaan tapahtunut paikallinen maanjäristys merkkinä. Piltto oli Laestadiuksen renki, ja hän oli aikoinaan ensimmäisenä tehnyt raittiuslupauksen, ellen ihan väärin muista.
Niinhän se on, Jorma!
Kyllähän se Laestadius liturgiassa synninpäästön antoi ”seiniä myöten”, mutta antoiko muualla? Siis jossain iltaseuroissa tms. Ehkäpä?
Ja se turhuus. Turha on meidän toisiamme vakuutella asioista, joista olemme (ainakin melkein) yhtä mieltä. Eikö aihe tosiaan kiinnosta ketään muuta? Turhuuksien turhuus!
Kiitos joka tapauksessa Teemulle palstatilan antamisesta ja Jormalle asiantuntevista ja terävistä kommenteista. Seuraavaksi kai olisi vuorossa 1900-luvun kehityksen ruotiminen, mutta ei koetella Teemun kärsivällisyyttä enempää.
Teemu Kakkuri on tehnyt jalon työn salliessaan lestadiolaisen herätysliikkeen alkuhistorian käsittelyn palstallaan.
Eräältä lestadiolaisuutta käs. palstalta (V.I.) tutut kriitikot ovat olleet hiljaa. Ilmeisesti heillä ei ole ns. faktapuolella mitään sanottavaa.
Itseäni ei tuo 1900-l kiinnosta. Esikoisuuden nykyinen kriisi on myös mielenkiintoinen, mutta kuka sen asian setvimisestä hyötyisi?