Gamla Luleå. Kyrkostaden. Luulotteluja Luulajanjoelta 4/4.

b2ap3_thumbnail_942902_10151713727154095_1265621960_n.jpgHelteisen päivän aamu oli valjennut yösydännä jo ennen kuin yö oli kunnolla pimennytkään. Oltiinhan pohjoisessa ja juhannuksesta oli kulunut vain pari päivää.  Meren rannalla kahvila avasi vasta iltapäivällä, mutta tiesin, että Nederluleån vanhassa kirkkokylässä saisi aamukahvia.

Istahdin alas vinttikaivon kannelle keskellä Kyrkostadenia.

Aamuaurinkokin osaa joskus olla porottava. Olihan se noussut jo tunteja sitten ja lämmittänyt seisovan ilman. Ei tuullut.

Kaivon kansi hieman liikahti, kun sen laidalle istuutui valkoasuinen mies. Puku oli niilinvalkeaa puuvillaa, siistit leikkaukset ja rintataskusta pilkisti tumma silkkinen liina. Mokkanahkaiset kengät. Olimme molemmat paljain päin ja minulla alkaisi kohta otsa palaa. Nostin käteni suojaksi.

Hän puhutteli minua nimeltä. Minä vastasin, että tässähän minä olen kuin silloin joskus samarialainen nainen kaivolla. Nytkin on kuuma ja sinä kaiketi olet se maailman vapahtaja. Sama kuin muinoin.

Jeesusta hymyilytti. Hän kysyi, olinko käynyt kaikissa 424 kirkkotuvassa, jotka levittäytyivät lähikaduille. Vastasin, että kävin varmaan melkein kaikissa ja kirkossa myös. Jeesus sanoi käyvänsä siellä yleensä sunnuntaisin ja aina, kun joku pyytää paikalle. Hän aina tulee.

Sanoin, että minulla meni pää sekaisin noissa kirkkotuvissa. Liian kirjava ekumenia näin yksiniittiselle miehelle. Joidenkin tupien suitsukkeiden savu kirveli silmiä ja joissain ei ollut tuuletettu pariin sataan vuoteen. Joissain taas veti kaikista ovista ja ikkunoista, eikä takassa ollut valkeaa.

Vaikka kirkkotuvat olivat punamullalla maalattuja ja säilytetty maailmanperintöluokituksen arvoisesti, oli niiden naapurisopu ollut kateissa jo aika kauan. Monissa tuvissa ei edes tiedetty, miten naapurien kanssa eletään kristillisesti. Saati että sitä olisi joskus kokeiltu.

Jeesus sanoi, että minä näen vain ulkonaisen elämän ja sen kiistat, mutta hän tapaa katsoa sisimpään. Näyttääkö siellä paremmalta, kysyin, mutta Jeesus vain vihelteli. Sanoi, että lienee parasta, että vain hän näkee sinne sisimpään. Sinne, missä kukaan ei esitä mitään. Olovansa olevinaan.

Yhden kirkkotuvan ympärillä oli korkea ja tiheä aita. Se oli siksi, etteivät asukkaat huomaisi, että täällä asuu muitakin.

Yhden sisältä kuului hirveä älämölö jo aamusta.

Yhden seinällä oli iso Wille Riekkisen kuva. Piispalla oli olkihattu päässä.

Yhden nurkka oli syttynyt tuleen, mutta asukkaat saivat sen itse sammutettua.

Yhden pöydällä oli lyijykynätkin pituusjärjestyksessä.

Yhdestä karkotettiin pörrökarvaista kissaa ulos Jeesuksen nimessä.

Yhden tuvan kuistilla oli kiljupänikkä käymässä ja ovella seisoi pieni mummo, joka sanoi. ettei saa arvostella.

Yhdessä oli hyvin hiljaista. Hyvin hiljaista. Mutta joku sielläkin asui.

Oletko sinä itsekään käynyt noissa kaikissa, sain lopulta kysyttyä? Jeesus sanoi, että jos kysytään kylän  asukkailta, he vastaavat, että suurimmassa osassa tuvista ei minun nimeäni löydy vieraskirjasta. Mutta ei se ole koko totuus.

Mikä sitten on totuus, minä tyhmä päästin suustani.

Minä olen totuus, sanoi Jeesus.

Sitten aioin vielä kysyä, koska hän tulee hakemaan minutkin siihen kaupunkiin, joka on ikuinen, mutta huomasin istuvani yksin.

b2ap3_thumbnail_1010443_10151713753104095_1443646628_n.jpg

 Menin hakemaan kahvilasta kuumaa tummaa juotavaa ja hembakad kanelbullar. Toin kaverillenikin.

***

 

 

 http://fi.wikipedia.org/wiki/Gammelstadin_kirkkokyl%C3%A4

 

Luulotteluja Luulajanjoelta:

 

1. Rallarstigen.
2. Harsprångets Samhälle.
3. Boden ja kylmä sota.
4. Gamla Luleå, Kyrkostaden

- See more at: https://www.kotimaa24.fi/blogit/boden-ja-kylmae-sota-luulotteluja-luulajanjoelta-3-4#sthash.qb2B1LVM.dpuf

b2ap3_thumbnail_942902_10151713727154095_1265621960_n.jpgb2ap3_thumbnail_1010443_10151713753104095_1443646628_n.jpgb2ap3_thumbnail_942902_10151713727154095_1265621960_n.jpgb2ap3_thumbnail_1010443_10151713753104095_1443646628_n.jpgLuulotteluja Luulajanjoelta:

 

1. Rallarstigen.
2. Harsprångets Samhälle.
3. Boden ja kylmä sota.
4. Gamla Luleå, Kyrkostaden

- See more at: https://www.kotimaa24.fi/blogit/boden-ja-kylmae-sota-luulotteluja-luulajanjoelta-3-4#sthash.qb2B1LVM.dpufb2ap3_thumbnail_942902_10151713727154095_1265621960_n.jpg

Luulotteluja Luulajanjoelta:

 

1. Rallarstigen.
2. Harsprångets Samhälle.
3. Boden ja kylmä sota.
4. Gamla Luleå, Kyrkostaden.

- See more at: https://www.kotimaa24.fi/blogit/boden-ja-kylmae-sota-luulotteluja-luulajanjoelta-3-4#sthash.WelZbFte.dpuf

24 kommenttia

  • jorma ojala sanoo:

    Muistan kun Suomessa muuan rva Wilson (onkohan sieltä Bengtskärin majakalta?) näki kovasti vaivaa selittääkseen, että pääte laks, laksi onkin vanhaa ruotsinkielistä murretta tarkoittaen – ellen väärin muista – jonkunlaista vesijättömaata rannikolla. Ei siis ole suomenkieltä. Nyt menevät svenssonit sanomaan ihan toiseen suuntaan! Onkohan siellä koskaan hyväksytty kainulaisten eksistenssiä? Ei kai? Sanoivatten aikoinaan, että Tornionlaakson suomenkieliset ovat vain kielensä vaihtaneita ruotsalaisia….Siellä on, huom (!) r u o t s a l a i s e n saunan alkukoti….!

    Siinä Ylikainuun itäreunalla on muuan järvikin, muistaakseni Landsjärv, jonka rannalla kerran samoilin erään Korpikåssa asuvan Erikin kanssa. Raattamaa tietää mainita, että järven nimi olisi Lainisjärvi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pertti Niukkanen sanoo:

    Minä yhä siitä Heedluntista, jos jaksatte vielä kiinnostua

    Ihan oikein Teemu tuon Hedlundin tunnisti. Hänen kirjasensa (jolla on mielettömän pitkä nimi) kohdistui juuri Iin pappeinkokouksen 1885 päätöksiä vastaan. Kokouksen tärkeimmät opilliset kannanotot olivat:

    1) Kirjoitettu Jumalan sana ei ole vaikutukseltaan sen vähäisempi kuin suullinen. Uudestisyntyminen voi tapahtua myös lukemalla, rukoilemalla ja sakramenttien välityksellä. 2) Elävää uskoa on myös muissa kristillisissä liikkeissä lestadiolaisuuden ulkopuolella.

    Aikanaan tuo pappien esiintyminen ei aiheuttanut mitään kommentteja, ei Raattamaan, Erkki Antin eikä Takkisen taholta. Ilmeisesti siis liikkeen maallikkojohtokin hyväksyi pappien kannanotot (kuten totta kai myös Piispa Johansson). Tiedossa oli myös, että Erkki Antin uskoon tulo oli tapahtunut lukemisen kautta.

    Ainoa mies, joka korotti protestoivan äänensä, oli Anders Hedlund.

    Hedlundin kritiikki kohdistui lähinnä ensimmäiseen kannanottoon: Uskoon tulo ei ole mahdollista välittömästi eikä yksinäisyydessä. Kukaan ei tule armosta osalliseksi ohi maan päällä elävän Jumalan seurakunnan. Kyse on kuulemisesta, ei lukemisesta. Kuulemiseen tarvitaan seurakuntaa, lukemiseen ei.

    Tiivistäen: Hedlundin mukaan uudestisyntyminen voi tapahtua vain elävässä uskossa olevan ihmisen julistaman äänellisen synninpäästön kautta, eikä suinkaan sakramenteilla tai Raamatun lukemisella.

    Hedlundin (donatolainan?) käsitys synninpäästäjältä vaadittavasta Pyhästä Hengestä oli varmaan maallikkosaarnaajille (ja riviuskovaisille) lähes itsestäänselvyys. Eivät he pohtineet Laestadiuksen lailla ”kelvottomankin” papin kantamia avaimia. Varmaan Raattamaakin kallistui tämän vaatimuksen suuntaan.

    Toinen asia on sitten, miten tuo Pyhä Henki on saatu. Raattamaalla (puhumattakaan Laestadiuksesta) ei ollut ”välimiesoppia”. Raattamaa hyväksyi rakkaaksi uskonveljekseen esim. August Lundbergin, vaikka tiesi että tämä oli tullut uskoon uusevankelisten parissa. Hedlund taas nimenomaan ei pitänyt Lundbergia uudestisyntyneenä, eikä myöskään erästä uusevankelista kolportööriä, joka kuitenkin sai Raattamaan tuen (Raattamaa lähetti jopa Hedlundille asiaa koskevan kirjeen). Niinpä ei ole ihme, että Hedlund kieltäytyi tarjotusta tiedustelumatkasta Waldenströmin luo Tukholmaan 1884.

    Oppi synninpäästäjältä vaadittavasta Pyhästä Hengestä ei siis edellytä välimiesoppia (vrt. Raattamaa). Miten Hedlund mahtoi asian käsittää? Luultavasti hän implisiittisesti oli välimiesopin kannalla, vaikka ei asiaa mitenkään tuo esille (tai ehkä hän vain tunsi henkilökohtaista vastenmielisyyttä Lundbergia ja mainittua kolportööriä kohtaan). Tuskin tuohon aikaan koko välimiesoppia oli vielä formuloitu ja ääneen lausuttu. Se astuu kuvaan vasta vanhoillisuudessa.

    Joka tapauksessa Hedlund korostaa seurakuntaa uudestisyntymisen ainoana paikkana. Siksi tuntuu erikoiselta, että hän ei protestoi pappeinkokouksen toista kannanottoa vastaan, siis sitä että ”elävää uskoa on myös muissa kristillisissä liikkeissä lestadiolaisuuden ulkopuolella.”

    Eikö Hedlund olekaan eksklusiivinen? Hänellä olisi myös ollut oiva tilaisuus kommentoida lainaamaansa K. A. Heikelin artikkelia, jossa Heikel sanoo: ”Raattamaa laski Kristuksen lammaslaumaan kaikki kristityt, jotka olivat osallisia Jumalan armosta ja syntien anteeksiantamuksesta riippumatta siitä, mihin uskontokuntaan he kuuluivat”. Heikel huomautti myös, että tulkinta vastasi ajan lestadiolaisten yleistä käsitystä. Ilmeisesti selitys tyydytti Hedlundia!

    Hedlund siis loukkaantui pappien kannanotoissa aivan eri asiaan kuin esim. A. L. Heideman ja Heikki Jussila, jotka pitivät kokouksen suurimpana harhana avartunutta seurakuntaoppia. Jussila kertoo Heidemanin sanoneen: ”He kirjoittivat itsensä ulos kristillisyydestä”.

    Miten nämä ajatukset sopivat yhteen? Jään tätä pohtimaan, mutta nyt on pakko mennä nukkumaan. Jatkan vielä aiheesta huomenna, jos Teemu sallii…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Kaikin mokomin, Pertti.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pertti Niukkanen sanoo:

    Kiitos, Teemu!

    Kiista puhutun ja kirjoitetun sanan vaikuttavuudesta voi tuntua pikkuasialta, mutta sitä se ei lestadiolaisuudessa ollut (eikä ole vieläkään). Voisi kysyä: Eikö sama Pyhä Henki (Logos) vaikuta Jumalan sanassa, olipa se kirjoituksesta luettua tai saarnattuna kuultua? Hedlund olisi voinut vastata: Ei, kirjoitettu sana on kuollut ja voi herättää vain kuollutta uskoa. Elävään uskoon pääsee vain ääneen julistetun evankeliumin (käytännössä synninpäästön) kautta, kun julistajassa asuu Pyhä Henki.

    Pyhä Henki ei siis asu Sanassa (olipa se luettua tai kuultua), vaan sen julistajassa. Juuri tämän käsityksen oli Iin pappeinkokous halunnut torjua. Varmaan sen olisi torjunut myös Luther ja Laestadius.

    Hedlund lainaa Raattamaan kirjettä, jossa tämä kirjoittaa: ”saarnatun ja Raamatusta luetun sanan kautta Pyhä Henki on vaikuttanut katumuksen, parannuksen ja elävän uskon”. Tämä kyllä mielestäni tukee pappien julkilausumaa. Hedlund kuitenkin alleviivaa ensimmäisen sanan ”saarnatun” ja tulkitsee kirjettä niin, että sanaa tuli lukea ääneen, jotta (saarnaajassa asuva) Pyhä Henki voisi sen tehdä eläväksi.

    Luulen, että Hedlund tulkitsee Raattamaata väärin. Itsekin kirjoitin, että Raattamaa olisi kallistunut vaatimaan saarnaajalta (synninpäästäjältä) Pyhää Henkeä. Tämä taitaa olla sittenkin väärä ajatus – pahoittelen heikkoja sanojani. Raattamaahan näyttää täysin hyväksyvän pappien kannanotot.

    Hedlundin käsitys on varsin lähellä ”kolmen kyynärän jumalan” oppia. Siinä ajateltiin, että Jumalan vaikutus ja Pyhän Hengen toiminta rajoittui vain näkyvään seurakuntaan. Näin sanan vaikutus sidottiin ihmisiin (ihmisen mitta oli noin kolme kyynärää). Tämä oppi tuomittiin Alkkulan kokouksessa 1875. Siellä todettiin, että Pyhän Hengen vaikutus oli rajaton. Pyhä Henki kutsui kenet tahtoi, milloin tahtoi, missä tahtoi, mutta vanhurskautti ihmisen vain seurakunnassaan. Seurakunnassaan Pyhä Henki käytti avaintenvaltaa uskovien välityksellä.

    Minusta tuo Alkkulan kokouksen päätös ei täysin poistanut syytöstä ”kolmen kyynärän jumalan” opista. Seurakunnan korostaminen ainoana uudestisyntymisen paikkana voidaan edelleen nähdä Pyhän Hengen toiminnan rajoittamisena (jopa Pyhän Hengen pilkkana). Luultavasti Hedlund edusti tätä Alkkulan kokouksen ”lievennettyä” oppia.

    Pappien kanta oli kuitenkin, että uudestisyntyminen voi tapahtua myös lukemalla, rukoilemalla ja sakramenttien välityksellä. Tähän ei tarvita välttämättä toisen uskovaisen välittävää toimintaa. Tällöin on mahdollista, että elävää uskoa voi syntyä Pyhän Hengen vaikutuksesta spontaanisti missä tahansa oman näkyvän uskonyhteisön ulkopuolellakin. Mistä silloin tiedämme, missä autuuttavaa uskoa esiintyy? Tämä oli eksklusiivisuuden kannalta fataali kysymys.

    Hyökätessään kirjoitetun sanan vaikuttavuutta vastaan oli Hedlund tarkkanäköisempi kuin Heideman ja Jussila, jotka kiinnittivät huomionsa vain pappien kannanottoon, jonka mukaan elävää uskoa on myös lestadiolaisuuden ulkopuolella.

    Miten sitten on Hedlundin eksklusiivisuuden laita? Miksi hän jätti pappien selvän ei-eksklusiivisen julistuksen rauhaan? Varasiko hän itselleen tulkinnan, että oikeita elävän uskon yhteisöjä on voinut välimiesopin mukaisesti syntyä muuallekin, emme vain tiedä niistä mitään. Tätä tulkintaahan SRK-opetus tarjoaa nykyisinkin. Tänään on kuitenkin uskonnollisen maailmankartan tuntemus jo sillä tasolla, että tällaisen ”yhdessä opissa” olevan yhteisön löytyminen lienee yhtä todennäköistä kuin Tiibetin lumimiehen.

    Vanhoillisten 1911 vuosikokouspäätöksen mukaan ”muista uskontokunnista ei löydy uudestisyntyneitä”. Tämä kuulostaa selvältä puheelta. Jos tätäkin yritetään selitellä tuntemattomien samassa uskossa (siis samassa uskontokunnassa) olevien ryhmien mahdollisella olemassaololla, ei tehdä oikeutta tuon päätöksen tekijöiden omalle ymmärrykselle ja vakaumukselle.

    Kysymyksiä on siis enemmän kuin vastauksia. Jospa joku tutkija/teologi jaksaisi näistäkin kysymyksistä innostua.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pertti Niukkanen sanoo:

    Vielä Hedlundista.

    Omana aikanaan ei Hedlundin kirjasta juuri kommentoitu. Ehkä eräs syy oli sen ruotsinkielisyys. Piispa Johansson viittasi siihen kyllä Laestadiolaisuus-kirjassaan. P. O. Grape ja K. A. Heikel tunsivat sen myös, mutta eivät reagoineet. Tämän tosin ymmärtää, koska he olivat itse kritiikin kohteina. Mutta eikö Hedlund saanut muiltakaan 1800-luvun lestadiolaisjohtajilta tukea ”teologialleen”? Kielimuuri tuskin riittää selitykseksi.

    Seppo Lohi pitää Suuri hajaannus -kirjassaan Hedlundin traktaattia hämmästyttävän loogisena ja selkeänä. Lohen mukaan ”ylikainuulainen maallikkosaarnaaja Anders Hedlund esitteli Iin pappeinkokouksen taustaa vasten jo teologian, joka vastasi myös vuosisadan vaihteen lestadiolaisenemmistön uskonkäsityksiä.”

    Tämän perusteella voisi luulla, että vanhoilliset pitävät Hedlundia suorastaan tärkeänä oppi-isänään. Näin ei kuitenkaan ole. Syy lienee siinä, että Hedlund hajaannuksessa liittyi esikoisiin.

    Tähän päätän turinani Heedluntista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • jorma ojala sanoo:

    Tämä on niin pöllöä kuin olla voi, etä ihan tympii!!! Seurakunta ja seurakunta! Sitä sanaa käytetään aika vakuuttavasti ajattelematta ensinkään mitä se sana merkitsee. Eikö Raattamaa ja Erkki Anteruskin olleet seurakunnassa jo kaun ennen kuin olivat mitään kuulleet lestadiolaisesta herätyksestä Karesuvannossa? Miten voi olla seurakunta, jolla ei ole olemassa edes seurakunnan tärkeintä tunnusmerkkiä SAKRAMENTTIA? > Tähän ei tarvita välttämättä toisen uskovaisen välittävää toimintaa>> Emme useinkaan ajattele, että sakramenttia toimittaa pappi (välimies), mutta uskomme kohdistuu siihen sanaan, jonka hän sanoo.

    Seurakunta ei voi olla mikään muu kuin kirkko – jos luterilaisesta tunnustuksesta pidetään kiinni. Kun Erkki Anterus peräkamarissaan luki sitä Hollaziuksen kirjaa, eikö häntä jo sitä ennen ollut mikään ulkonainen sana tavoittanut ja puhutellut, vaikka se ei ollut ns. vaikuttanut? Ihan pohdittavaksi. Luther puhuu sisäisestä sanasta ja ulkonaisesta sanasta, samoin tunnustus.

    Kun tuossa joutessani lueskelin Raattamaan kirjeitä Amerikkaan, on niissä paljon nuhteita omavaltaisille, mm. Korteniemelle – mutta myös vapaata armon ja syntien anteeksiantamisen julistusta katuville. Sitten sanotaan, ettei luettu ja kirjallinen sana vaikuta yhtään mitään. Tämä kaikki menee niin kuolleen teoreettiseksi. Esikoisuudessa Grapea on kai pidetty sikäli maailmanmielisenä, että hän arvosteli liikutuksia ja LLL:n suorempia lakisaarnoja koettaen “raitistaa” herätystä. Komministeri Grape oli muuten Heikelin vävy.

    JOs me seuraamme esim. Lohen kirjassa esiin tulevaa etsikkoaikain juoksua ja “elävän siemenen” siirtymistä….. Laestadiukselle, huomaamme, kuinka opinkäsitykset eivät ole pysyneet alkuunkaan samana. Laestadiuksen uusi syntyminen ei kokemuksena täsmää sen kanssa, mitä Laestadius-Lapin Maria – myytin perusteella ajatellaan. Laestadiuksen kokemus ei liity mitenkään nykyiseen absoluutio-praksikseen, vaan se on mystinen kokemuksellinen tapahtuma, jossa synninpäästö ei lainkaan ole läsnä. Laestadius kuvaa asiaa teoksessaan Dårhushjonet – Hulluinhuonelainen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Mauno Vilminko sanoo:

    On nostalgista ja ilahuttavaa lukea noita Teemun tarinoita Norrbottenista,eri paikoista.Olin siellä nuorena (nyt 74 vee) metsä-että monenlaisissa töissä.”Urani” alkoi Sndträskissä 1956.Sitten vaimo Suomesta ja muutto eteläruotsiin,opiskelua liki 10 vuotta,1976 taikasin Suomeen.Viimevuosina olen tavannut Långtträskissä ja Bodenissa sukulaisten hautajaisissa useita nuoria pappeja–kaikkia tavatut ovat elävässä uskossa,muutaman Suomen sanankin osasivat.Eräskin nuori pappi,kun sanoin vaimolle että menenpä tuonne sakastin puolelle “kopistelemaan” mikä nuori pastori on “miehiään”,ja ennenkuin hän sanoi nimensä,sanoi että minä olen uskovainen pappi-herätyskristitty.Kyllä siinä otettiin sitten molemminpuolin “hartiaravistelut”. Kaikki nämä ruotsin kirkon uskovat papit sanoo,että nyt Ruotsissa ihmisen janoavat evankeliumia,ja sitä me halutaan julistaa,ei vääntää kättä kirkon johdon kanssa,koska siinä hukataan vain kallista armon-aikaa. Tein autoretken alkukesästä pohjoisruotsiin poikani ( 44 v) kahdestaan , ja hälsattiin minun vanhinta velimiestä,joka nyt lokakuussa täyttä 94 vuotta,oli ilo siunata velimies taas kerran ja toivottaa Jumalan siunausta ja taivasmatkaa. Odottelen taas Teemun juttuja Norrbottenista,sillä seudut ovat tavallaan minun toista kotiseutua,Luleåsta aina Kirunaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pertti Niukkanen sanoo:

    Totta puhut, Jorma:

    ”Miten voi olla seurakunta, jolla ei ole olemassa edes seurakunnan tärkeintä tunnusmerkkiä SAKRAMENTTIA? – – – Seurakunta ei voi olla mikään muu kuin kirkko – jos luterilaisesta tunnustuksesta pidetään kiinni.”

    Hannu Juntunen kuvaa väitöskirjassaan Laestadiuksen kirkkokritiikkiä:

    ”Kirkkokritiikki kohdistuu kontingenttiin historialliseen ilmiöön: luterilainen kirkko vastustaa herätyksiä vaikka sen pitäisi edistää niitä. Herätykset ovat sitä, mitä kirkossa pitäisi tapahtua ja minkä vuoksi kirkko on olemassa. Periaatteessa kirkko voisi menetellä myös oikein, jolloin kritiikki olisi tältä osin tarpeeton.”

    Laestadiuksen kritiikki suuntautuu lähinnä ”leipäpappien” kelvottomaan viranhoitoon. Nämä eivät ole oikeaa armonjärjestystä itsekään kokeneet, eivätkä siis seurakuntalaisiaankaan voi elävään uskoon ohjata. Mutta eivät kaikki papit ole kelvottomia, eikä kirkko ole miksikään Baabeliksi muuttunut. Armonvälineitä hoitavalla kirkolla on edelleen soteriologinen merkitys. Se ei ole pelkkä ”laitos”.

    Lainaan edelleen Juntusta: ”Laestadiuksen käsitys ecclesiolasta edustaa lähinnä maltillista kirkollista pietismiä: kirkon funktio toteutuu herätyksissä.” Laestadiuksen separatismin vastustus on ymmärrettävä tältä pohjalta, se ei ole mikään taktinen veto. Se on myös kaukana siitä ”kahden kuoren suojassa” talostelevasta ainoiden oikeauskoisten joukosta, jota SRK-lestadiolaisuus nykyisin edustaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • jorma ojala sanoo:

    Sinänsä Laestadiuksen kirkkokritiikki olisi aivan ajankohtainen myös tänään.

    “Kirkon funktio toteutuu herätyksissä”. Se on justhiinsa kohrallensa sanottu.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pertti Niukkanen sanoo:

    Jorma kysyi (retorisesti): ”Eikö Raattamaa ja Erkki Anteruskin olleet seurakunnassa jo kauan ennen kuin olivat mitään kuulleet lestadiolaisesta herätyksestä Karesuvannossa?”

    Olivat toki, vaikka nuoruudessaan joutuivatkin ”huonoon seuraan ja synnin retkille”. Olihan se kodissakin saatu kristillinen kasvatus ja ”ulkoinen sana” heidät saavuttanut ja hiukan tuntoakin herätellyt. Ei Laestadius heiltä tässäkään sieluntilassa ja lankeemusten keskellä kristityn nimeä ja seurakunnan jäsenyyttä kieltänyt.

    Vuonna 1844 joutui Erkki Antti ankariin omantunnon vaivoihin ja alkoi lukea hengellisiä kirjoja: ”Lähes viisi vuotta tein noita parannuksiani, luin hengelliset kirjat, joita suinkin sain käsiin, kannesta kanteen, mutta en käsittänyt rauhaa enkä apua, tavan takaa synti taas voitti. Eräänä päivänä luin ”Armon järjestys”-nimistä kirjaa. Siinä avautui minulle evankeliumin armolupaukset…” Kului vielä viikko, ennen kuin hän uskalsi uskoa armon omalle kohdalleen. Tämä oli Erkki Antin uudestisyntymisen hetki. Siihen ei liittynyt kuultu sana eikä synninpäästö. Vuosi lienee ollut 1849.

    Varmaan Erkki Antti oli saanut tuon viiden vuoden kamppailunsa aikana synninpäästönkin, ehkä myös Laestadiukselta itseltään (?). Tämä katuvalle annettava synninpäästö liittyi Laestadiuksellakin aina rippiin ja edellytti synnintunnustusta. Tämä kuuluu luterilaisen papin normaaliin sielunhoitotyöhön, jonka tarkoitus oli saattaa päästettävä takaisin ”kasteen armoon”. Aina se ei toiminut, kun katuvan kokemus omasta mahdottomuudestaan oli liian suuri. Toisaalta Laestadius saattoi myös pidättää synninpäästön. Tämäkin tapahtui sielunhoidollisista syistä – hän pelkäsi armonvarkaita.

    Juhani Raattamaa oli toiminut Laestadiuksen valitsemana katekeettana jo vuodesta 1830. Varmaan hän jo tähän aikaan oli heränneellä tunnolla, vaikka ”viinan perkele” saikin usein voiton. Voimalliseen synnintuntoon hänkin tuli vasta 1844 erään varkaussyytöksen herättämänä. Raattamaan uskonkamppailu kesti kaksi vuotta. Tuska ei hellittänyt Laestadiuksen armonvakuutuksilla eikä synninpäästölläkään.

    Vuonna 1846 hän vihdoin uskoi armon myös itselleen kirkon ovipielessä Laestadiuksen saarnaa kuunnellessaan. Tämä oli Raattamaan uudestisyntymisen hetki, mutta siihenkään ei liittynyt mitään hänelle osoitettua synninpäästöä. SRK:n vuosikirjassa 2012 oli TT Yrjö Talan kirjoitus “Rippi – Kristuksen lahja”, josta tehtiin (mielestäni aika turha) valituskin Tampereen hiippakunnan tuomiokapituliin. Tala kirjoittaa ripistä ja synninpäästöstä lainaten Lutheria: ”Jumalan kansa tunnetaan julkisesta avainten käytöstä, jotka Kristus on sille antanut (Matt. 18:18).” Tässä toki viitataan maallikkorippiin, mutta onhan sekin ihan luterilainen ajatus.

    Edelleen lainaus Talalta: ”Rippi ei ollut uskonpuhdistajille sivuseikka, vaan keskeinen osa kristillistä uskoa. Se ei ollut tie uskoon, vaan apu uskossa elämiseen.” Samaa mieltä pitää olla tästäkin: Rippi ei ole tie uskoon, vaan apu uskossa elämiseen. Kun tähän lisätään se luterilainen ajatus, että synninpäästö liittyy aina ja vain rippiin, voidaan myös muotoilla: Synninpäästö ei ole tie uskoon, vaan apu uskossa elämiseen.

    Mikä on sitten se synninpäästö, jolla (ja vain jolla) SRK-opetuksen mukaan Jumalan valtakunnan portti avautuu? Tällaisesta Luther tai Laestadius ei tainnut tietää mitään. Ei varmaan Raattamaakaan, koska hänenkään uskoontuloonsa ei synninpäästöä liity.

    Mitä mullistavaa sitten tapahtui Jällivaarassa Markitan lähetyskoulussa 1853, vai tapahtuiko mitään mullistavaa?

    Nämä kysymykset täytyy nyt jättää unimyssyyn hautumaan…

    Ilmoita asiaton kommentti