Haava on puhdistettava ennen kuin se voi parantua

Tällä kertaa emme vietä satavuotis-juhlaa, vaan kysymyksessä on vuoden 1918 muistovuosi. Mieleen tulee assosiaatio Saksasta. Saksalaiset eivät vääristele kurjaa kansallissosialismi-historiaansa. Juutalaisvainojen vääristely on jopa laissa kielletty. He yrittävät hallita historiaansa tuomalla sen koko ajan rehellisesti julki: kouluopetuksessa ja mediassa – vanhoja vääryyksiä käsitellään avoimesti. Vaikka nyt ajattelisimme vain Eurooppaa, tämä ei ole sääntö vaan ennemmin poikkeus. Miten erilainen olisikaan nykypäivä, jos joka maa noudattaisi historiantulkinnassaan avoimuutta ja rehellisyyttä?

Meillä Suomessa tähän on mahdollisuus ja muuttunut historiantutkimus luo siihen edellytyksiä. Onkohan nyt kymmenen vuotta siitä, kun kirkko, historian miehen Jukka Paarman arkkipiiuspana ollessa, järjesti Helsingin yliopiston juhlasalissa seminaarin kirkosta ja työväenliikkeestä 1918. Se oli hyvä alku ja Ilkka Huhta ja kumppanit ovat jatkaneet tällä tiellä. Siinä hengessä vietettiin ”Sovinto 100-kirkkopäiviä Kallion kirkossa.

Luonnollista on, että tämä vuosi keskustellaan satavuotismuistosta, sen monessa mielessä traumaattisten tapahtumien purkamiseksi ja ymmärtämiseksi. Keskustelua on käyty myös Kotimaassa ja Kotimaa24:ssä, yhtenä lähtökohtana historiantutkija Ville Jalovaaran artikkeli Kotimaassa.

Tähän keskusteluun liittyi myös Jutta Urpilaisen puhe Työväen kirkkoillassa Turun tuomiokirkossa 3.4.18. Hänen aiheenaan oli ”Kirkko ja kansa 100 vuotta sitten ja nyt”. Kansanedustaja ja ulkoministerin rauhanvälityksen eristyisedustaja Urpilaisen puhe oli siksi merkittävä, että lainaan tähän sen lopun:

Myös kirkon roolissa on ollut valkoisen miehen taakkaa. Joidenkin piispojen ja pappien ymmärrettäviin laillisuuspuheisiin sekottui aimo annoa työväen ja naisten emansipaation vastustmista. Surullisinta kuultavaa on ollut punaisista
vainajista osan jääminen ilman hautaan siunaamista ja pappien rooli vankileirien
”kansalaiskasvatuksessa” Näistä ajoista kirkko on tehnyt arvokkaan matkan koko
kansan kirkoksi, niin oikeiston kuin vasemmiston, niin miesten kuin naisten.
Kirkolla voi olla kansakuntaa eheyttävä rooli myös tämän päivän ilmiöiden keskellä. Yhteiseen ihmisyyteen pitää kuitenkin mahtua niin heteroparit kuin sateenkaariperheet, niin maassasyntyneet kuin maahanmuuttaneet, niin kristityt kuin muiden uskontojen edustajat.
Väkivaltaa, sortoa tai vihapuhetta emme saa – kansana tai kirkkona - hyväksyä keneltäkään. Ei sata vuotta sitten eikä nyt.
Sovinto saa olla vientituotteemme, kunhan se pysyy myös jatkuvana kotiläksynämme.

Hyvin sanottu ja kuulijoina oli lähes kolmesataa turkulaista. Itse korostin samassa tilaisuudessa yhtä historiallista tosiasiaa. Myöhemmin on väitetty, että kirkko ja työväestö olisivat 1918 olleet jyrkästi vastakkain. Se on osatotuus, vain osittain totta. Piispat olivat jyrkästi sosialidemokraatteja ja monet työväenjohtajat kirkkoa vastaan. Mutta kummallakin puolella oli paljon myös toisen osapuolen ymmärtäjiä ja kannattajia. Myöhemmin sisälähetysjohtajana tunnettu Aarnisalo sanoi vielä sisällissodan jälkeen olevansa sosialisti ja sai siitä piispansa nuhteet. Mutta sota lukitsi rintamalinjat ja nosti -20 ja -30 luvuilla korkean muurin pappien ja työväenliikkeen välille. Ja siitäkään huolimatta kansa ei eronnut kirkostaan, vaikka papit sitä vastaan saarnasivat.

Vähitellen olemme päässeet vaiheeseen, että tätä voidaan tutkia ja tästä keskustella.

16 kommenttia

  • Tuula Hölttä sanoo:

    Heikki Palmu :”Sovinto saa olla vientituotteemme, kunhan se pysyy myös jatkuvana kotiläksynämme. ”

    Tässä mielestäni sopiva alku “jatkuvalle kotiläksyllenne”:

    Tarton rauhansopimus 14.10.1920, 35.artikla 4. pykälä: ”Suomen tai Venäjän kansalainen, joka on tuomittu rangaistukseen ennen tämän rauhansopimuksen allekirjoittamista toisen sopimusvaltion eduksi tekemästään valtiollisesta rikoksesta tai siitä, että hän on ollut yhteydessä toisen sopimusvaltion sotajoukkojen tai hallituselinten kanssa tai siitä, että hän on tehnyt rangaistuksenalaisen teon tarkoituksessa toteuttaa kansallisen itsemääräämisoikeuden, vapautetaan enempää rangaistusta kärsimästä ja lasketaan heti vapaaksi.

    Jos hän on sellaisesta rikoksesta syytteessä tai vangittuna, mutta ei vielä tuomittu tai jos syytettä häntä vastaan ei ole vielä nostettu, raukeaa syytösoikeus, olkoonpa hän maan rajojen sisä- tai ulkopuolella, eikä sellaista syytettä enää saa panna vireille.

    Jos hän joko samalla tai yksistään on tehnyt itsensä syypääksi muunlaiseen rikokseen maansa voimassaolevaa valtiollista tai yhteiskunnallista järjestystä vastaan, ja sen jälkeen paennut toisen sopimusvaltion alueelle, nauttikoon sellaisesta rikoksesta kotimaassaan annettua armahdusta samalla tavalla kuin kotimaahan jääneet syytetyt tai tuomitut sitä nauttivat.”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Heikki Palmu sanoo:

    TUULA,

    lainaamasi kohta oli Jutta Urpilaisen puheen loppu, ei siis minun tekstiäni. Olen kyllä samaa mieltä. Yritin kirjoittaa puhelainauksen kursiivilla, mutta se ei välittynyt Kotimaa24:n sivulle.

    Mitä vuoteen 1918 tapahtumiin Suomen historiassa tulee, on lainaamasi teksti minusta siitä selvästi kauempana, kuin Svinhufvudin yleinen armahdus kaikille valkoisen puolen murhatöille, olivatpa ne sitten henkilökohtaisia kosto- tai vihasurmia tai mitä muuta tahansa. Nuori valtio siis hyväksyi valkoisen terrorin ja itse kosti kollektiivi-rankaisulla kaikki punaisten ilkityöt.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    Heikki Palmu :” Nuori valtio siis hyväksyi valkoisen terrorin ja itse kosti kollektiivi-rankaisulla kaikki punaisten ilkityöt.”

    Mikä oli sota 1939-1945? ” Se oli laskelmoitua ja suoraa jatkoa tälle:

    Sosiaalidemokraatit järjestivät ylimääräisen puoluekokouksen 25.-27.11.1917. Puolueen vallankumouksellista siipeä innostamaan kokoukseen saapui mm. Aleksandra Kollontay ja Venäjän kansankomissaarien neuvoston vähemmistökansallisuuksien komissaari Dzugashvili. Tämä myöhemmin Stalinina tunnettu komissaari kannusti suomalaisia vallankumouksen tekemiseen ja vakuutti puheessaan, kuinka ”tällaisessa ilmapiirissä voi kestää ja voittaa vain yksi valta, sosialistinen valta. Tällaisessa ilmapiirissä kelpaa vain yksi taktiikka, Dantonin taktiikka: rohkeutta, rohkeutta ja vielä kerran rohkeutta. Ja jos te tarvitsette meidän apuamme, me annamme sitä teille, veljellisesti ojentaen teille käden.”

    Ja apua myös tuli. Kun puolueneuvosto kokoontui uudelleen 19.-22.1.1918, vallankumousta ajanut Jukka Rahja saattoi kertoa kokousedustajille, kuinka ”Suomen työväki on onnellisemmassa asemassa kuin monen muun maan työväki, kun sillä ei ole vastassaan aseistettua porvaristoa.” Ja niin sosiaalidemokraatit päättivät suorittaa Suomessa väkivaltaisen vallankaappauksen vain reilun kuukauden mittaisen itsenäisyyden jälkeen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Heikki Palmu sanoo:

    Minun mielestäni veljessota / sisällissota 1918 oli suuri onnettomuus kaikille osapuolille. Toivottavasti emme enää koskaan joudu samanlaiseen tilanteeseen. Mutta, kuten Jutta Urpilainen puheessaan Turun tuomiokirkossa sanoi, sisällissotia käydään tälläkin hetkellä eri puolilla maailmaa. Toivottavasti me, Suomi, voi olla rauhan ja sovinnon asialla, niitä edistämässä. Urpilaisen puhe on muuten kokonaisuudessaan luettavissa Kristillisten sosialidemokraattien Veljeysliikkeen kotisivuilla.

    En ole asiantuntija Tarton rauhansopimuksen kohdalla, enkä myöskään 1918 sisällissodan kohdalla, vaikka 1905-1923 historiaa ja kirkkohistoriaa Helsingissä Eino Murtorinteen ja Pentti Laasosen ohjauksessa tutkinut olenkin.

    Mutta Tuula, et kertonut, mitä mieltä olet Svinhufvudin yleisestä armahduksesta kaikille toisen osapuolen teoille? Oliko se oikeudenmukaista?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Heikki Palmu :”Oliko se oikeudenmukaista?”

      “Suomen vasemmistovoimien” mielestä tämä ilmeisesti oli:

      ”Maanpaossaan Neuvostoliitossa suomalaisten kommunistien johto piti yhteyttä Suomen vasemmistovoimiin sekä kehitteli selkeää taktiikkaa niiden toimille poliittisessa taistelussa. Päätavoitteena oli entiseen tapaan kansan vastaisen – niin kuin siihen aikaan sanottiin – ”lahtarihallituksen” kukistaminen ”proletariaatin vallankumouksella”. Eräässä viestissään Suomen työtätekeville kuusi vuotta ennen ”talvisodan” alkamista kommunistinen puolue esitti varsin selkeän kehotuksen: ”Suomesta on luotava työväen ja talonpoikain tasavalta! Näin tulee vuoden 1918 vallankumouksen tappiosta se voiton porras, jolta Suomen työväenluokka SKP:n johdolla nousee valtaan.” (Baryšnikov & Baryšnikov: Terijoen hallitus, Helsinki-Pietari 2001)

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Heikki Palmu sanoo:

      TUULA,

      onko nyt keskustelua tai vuoropuhelua se, mitä me tässä käymme? Vai onko se huutelua, jossa kumpikin huutelee omiaan, toista kuulematta?

      En puolusta punakaartin toimintaa tai sen johtajia, enkä myöskään SKP:tä 1918 tai sen jälkeen. Puolustatko Sinä Svinhufvudia, kun hän “laillisesti” vapautti vastuusta kaikki ne, jotka henkilökohtaisista tai kostosyistä tappoivat työväöenliikkeen jäseniä, myös aseelliseen toimintaan osallistumattomia miehiä, naisia ja lapsia? Vastaisitko tähän, ennen kuin kaivat uusia sitaatteja historian roskatynnyreistä?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Heikki Palmu :”onko nyt keskustelua tai vuoropuhelua se, mitä me tässä käymme”

      On. Isoäitini isä oli punakaartiin kuulunut demari, joka 1918 kuoli nälkään Suomenlinnan vankileirin seurauksena. Haluan puolustaa “oikeistoa ja porvareita”, joita te yksipuolisesti syytätte.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Seija Rantanen sanoo:

    Heikki: On totta, että saksalaiset ovat selkeästi eniten tehneet työtä toisen maailmansodan, sen syiden ja seurausten, perkaamisessa.

    Mutta oma havaintoni Belgiassa ja myös Ranskassa on se, että molemmissa maissa on tarkoin puitu natsimyönteistä suuntautumista sodan aikana: http://www.levif.be/actualite/belgique/collaboration-la-verite-des-historiens/article-normal-322341.html ja https://fr.m.wikipedia.org/wiki/Collaboration_en_France

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Heikki Palmu sanoo:

      SEIJA, ranskantaitoni rajoittuu kahteen sanaan: “kiitos” ja “kiitos paljon”. Voisitko kertoa jonkun pointin lainaamistasi lähteistä? Vichyn hallitusta meillä ei ollut, mutta olihan meillä koko Pohjois-Suomi saksalaisten miehittämänä ja oli meillä myös joukko yhteistoimintamiehiä, suomalaisessa politiikassa, taloudessa ja kulttuurissa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Tämä talvi on ollut minulle perin tuskallinen . Syynä on se, että olen aikoinani syventynyt aika perustelisesti Suomen sisällisodan , sitä edeltäneitten aikojen sekä jälkipuintien historiaan. Päivä päivältä taistelut ympäri Suomea tulevat mieleen. Jokaiseen taistelun jälkipuintiin liittyi teloituksia. Muutamat massamurhat olivat todella hirvittäviä niinkuin Tamperella, Viipurissa ,Hennalassa , Tammisaaressa ja Suomenlinnassa. Paitsi telotukset, niin vankien tahallinen nälässäpito tappoi heitä kohtuuttomasti.

    Jos punaiset olisivat voittaneet, niin en usko että he olisivat ollet sen parempia.Miltä heidän mahdolliset puhdistustyöt olisivat näyttäneet ?Kaikki olivat olosuhteitten uhreja.

    En ole kovinkaan hengellinen, mutta lähetän hengessäni rukouksen kaikkien puolesta ajassa taaksepäin.

    Eivät vain kuolleet ,vaan myöskin voittajat olivat uhreja. Miten lähimmäisten, jopa tuttujen sellaisten, teloittaminen vaikuttaa tekijäänsä? Mitä tapahtuu hänen sielulleen? Jääkö hän ikuiseen puolustustilaan tai alistuuko hän omantunnon äänelle joka siellä jossakin vaatii tulla kuulluksi ja katuu osallisuuttaan tapahtuneeseen sydämmessään?

    Entä kun kansallinen suuruudenhullus sai aikaan sotaretkiä rajojen taakse Suur-Suomea tekemään? Tämä kylvi epäluuloisuutta Neuvosto -Venäjän johtoon ja oli yksi tekijä Talvisodan alkamiseen vain vajaa parikymmentä vuotta myöhemmin.

    Se mitä näistä asioista voi oppia on se että on tehtävä kaikkensa rauhan puolustamiseksi.Sitten kun sodat ovat alkaneet niin mitkään lait eivä tule estämään kiusausta hirmutekoihin kansallisen edun nimissä. Maailmalla tapahtuva aseiden kalistelu on luomassa levottomuutta . Toivotaan että rauhantahto on suurempi kun kansalliset ylvästelyt.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Markku Hirn :”Eivät vain kuolleet ,vaan myöskin voittajat olivat uhreja.”

      Kiitos koskettavasta kommentista. Tuskallisin sisällissodan seuraus oli mielestäni punaorvoiksi jääneillä lapsilla, jotka vietiin äideiltään “paremmille” kasvattajille hoidettaviksi. Sellaisen kohtalon joutui kokemaan myös ortodoksikodissa kasvanut isoäitini, joka Karjalasta sodan seurauksena pakenemaan joutuneena ei uskaltanut enää kertoa “ryssänkirkkolaisesta” lapsuuden kodistaankaan yhtään mitään edes meille.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Heikki Palmu sanoo:

    MARKKU,

    kiitos paljon läpiajatellusta puheenvuorostasi. Olen hyvin samaa mieltä kanssasi, siitäkin, että myös punaisten voittoa olisi seurannut väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisia tekoja. Sisällissota on katastrofi, suuri onnettomuus molemmille ja kaikille osapuolille. Siksi Jutta Urpilaisen puheen tärkeä viesti oli, että TÄLLÄ HETKELLÄ maailmassa tapahtuu useita sisällissotia. Hän kertoi Etelä-Sudanista ja pakolaisleiristä, jolla oli vieraillut. Tämän päivän uutiset kemiallisesta sodankäynnistä Syyriassa. “Hätä ja tuska maailman, suurempi on kuin aavistan. Ken tahtoo kärsivää auttaa?”

    Risto Jarva-Seura ja Audiovisuaalinen Keskus järjestivät helmikuussa Helsingissä dokumenttiseminaarin 1918 tapahtumista ja siihen liittyvistä dokumenttifilmeistä, sain olla tapahtumassa mukana.Teeman käsittelyssä on merkittävänä ohjaajana ollut Seppo Rustanius, teologi hänkin. Kolme Sepon tunnin mittaista dokumenttielokuvaa aiheesta oli rankka katsottava, mutta antoi paljon ajateltavaa. Yksi elokuvista oli “Uhrit”, joka avasi sitä näkökulmaa, että uhreja oli rintaman kummallakin puolelta. Dokumenttielokuva esitettiin äskettäin televisiossa. Toinen uhri oli Kemijärveläinen sosialidemokraattisen yhdistyksen puheenjohtaja, neljän pienen tytön isä. Hän ei millään tavalla osallistunut sotatoimiin. mutta koska hän oli työväen luottomies, hänet vangittiin ja lopulta ammuttiin. Toinen uhri oli suomenruotsalainen, valkoisten puolen upseeri, joka morsiamelleen kertoi, miten hän viimeisteli punaisten teloituksia ampumalla vankeja revorverilla päähän. Ylipäällikkö Mannerheimin päiväkäsky oli, ettei vankeja oteta, vaan kaikki ammutaan. En nyt muista, milloin Geneven sopimus solmittiin, mutta eiköhän se ollut sotarikos. Jonka Svinhufvudin yleinen armahdus sitten teki “lailliseksi”.

    Senverran olen tutkinut Suomen historiaa suurlakosta kansalaissotaan ja vielä 1920 luvun puolelle, että tiedän, kuinka monet valkoisen puolen teloittajat 1920 luvulla päätyivät itsemurhaan. Se on osa Suomen kansallista historiaa, eikä vaikeneminen näitä asioita muuksi muuta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Heikki Palmu: ” Ylipäällikkö Mannerheimin päiväkäsky oli, ettei vankeja oteta, vaan kaikki ammutaan.”

      Maassa oli sota ja maailmassa maailmansota ja toiminta sen mukaista. Esim. isoäitini isä pidätettiin Töölön sokerotehtaan pihalla 13.4.1918 ase kädessä ja kun hänellä oli ase, niin valtiorikosoikeus langetti hänelle automaattisesti kuolemantuomion.

      Punaisten aloittamaa aseellista vallankumousta Vaasaan paennut senaatti 1.2.1918: ”Kaikki aseistetut järjestöt , jotka eivät alistu Ylipäällikön käskyihin, kielletään. Jokainen yritys asein vastustaa järjestyksen palauttamista varten hallituksen alaisina toimivia suojeluskuntia ja puolustuslaitokseen kuuluvia henkilöitä, katsotaan maanpetokseksi ja kukistetaan maan puolustuslaitosta vastaan sota-aikana tehtynä rikoksena.”

      Ylipäällikkö Mannerheim piiri- ja toimivien joukkojen päälliköille 25.2.1918: ”Määrään täten, ettei minkään varjolla saada asettaa sota-oikeuksia eivätkä ne toimia. Ei myöskään sota-oikeuksien jo ehkä antamia kuolemantuomioita saada panna täytäntöön, vaan ovat vangit säilytettävät, kunnes asianomaiset tuomioistuimet ovat tutkineet heidän rikoksensa ja tuominneet ne.”

      Ylipäällikkö Mannerheim, julkisesta kuulutuksesta 25.2.1918: ”Henkilöt, jotka armeijan selän takana häiritsevät sotatoimia sekä suorittavat tai yrittävät suorittaa tihutöitä, on heti ammuttava, samoin kuin nekin, jotka tavataan aseistettuina kahdeksan päivää tämän kuulutuksen julkipanon jälkeen. Kuulutuksessa määrätyt toimenpiteet eivät ole katsottava tuomion täytäntöönpanoksi vaan hätäpuolustukseksi. Persoonallinen viha ja hetkellinen kiihtymys tai muu ajattelemattomuus ei saa aiheuttaa väärinkäytöksiä”

      Mannerheim ei hyväksynyt sitä, että Svinhufvud halusi saksalaisten jäävän maahan vielä sodan päätyttyä, eikä hän hyväksynyt Wilhelm Thesleffin nimittämistä sotaministeriksi, kun katsoi sen merkitsevän antautumista saksalaisille.

      Hän pyysi eroa tehtävästään 20.5.1918, ja kun Svinhufvud oli 22.5. esittänyt Saksan päämajalle vetoomuksen saksalaisten joukkojen jäämisestä Suomeen, Mannerheim uudisti eronpyyntönsä ja se hyväksyttiin senaatissa 29.5., jonka jälkeen hän poistui Suomesta.

      Väinö Tannerin mukaan Mannerheim oli halunnut, että suurin osa vangeista vapautetaan ja vain vallankumouksen johtajat ja siviilirikoksiin syyllistyneet pidätetään ja tuomitaan tuomioistuimissa. Asiaa vastusti oikeusministeri Talas, jonka mielestä kaikkien vangittujen asia tuli jättää tuomioistuinten harkittavaksi. Senaatissa hän sai enemmistön edustajista puolelleen, jolloin senaatti asetti valtiorikosoikeudet. Kun vankeja oli paljon, asia vei ”tuhottomasti aikaa”, jolloin oikeusjuttuja riitti myöhäiseen syksyyn saakka.

      Mikko W. Erich kertoo 1928 Työväen kalenterissa ilmestyneessä artikkelissa Kymmenvuotisten muistojen johdosta, että valtiorikosoikeuksien langettamat tuomiot olivat olleet ”hirvittävän ankaroita aivan mitättömissäkin tapauksissa” ja että ”häikäilemättömän vainon alaisiksi” olivat muiden muassa joutuneet monet tuhannet posti-, tulli-, rautatie- ym. virkailijat, ”jotka eivät sormellaankaan kajonneet itse kansalaissotaan, vaan ainoastaan jäivät virantoimitukseen, siten estäen tärkeitä valtionlaitoksia joutumasta täydelleen tuuliajolle.”

      Noiden tietojen valossa vaikuttaa siltä, kysymyksessä oli todella valtiorikosoikeuksien välityksellä tapahtunut ”poliittinen massamurha”, jonka kohteeksi joutuivat myös punaisten valtaamilla alueilla aseettomina punaisten säätämää työvelvollisuutta noudattaneet siviilit. Ehkä kysymyksessä oli myös ”kosto” punaisten säätämän muonitusvelvollisuuden noudattamisesta, sillä ainakin itselleni on kerrottu, että vanginvartijoina toimineet saksalaiset olivat estäneet toimittamasta ruokaa Suomenlinnan vankileirin vangeille.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Eero Lehtipuu sanoo:

      Heikki Palmu: Viittaat Svinhufvudin antaneen ”yleisen armahduksen kaikille valkoisen puolen murhatöille” ja että ”Nuori valtio siis hyväksyi valkoisen terrorin ja itse kukisti kollektiivi-rankaisulla kaikki punaisten ilkityöt.”

      Valtionhoitaja Svinhufvudin armahduksia 1918 tulkitaan sinun laillasi perin yksipuolisesti, jättämällä niiden pääkohde eli punavangit mainitsematta. Jo 7.12.1918 annetun päätöksen (165/1918) otsikko osoittaa pääasian: ”Korkeimman vallan haltijan päätös valtiorikoksiin syyllisten henkilöiden armahtamisesta”. Päätös sisältää 7 kohtaa, tärkeimpänä ensimmäinen eli se, että enintään 6 vuoden tuomion saaneet päästettiin heti ehdonalaiseen vapauteen. Kuolemanrangaistuksista luovuttiin ja muita tuomioita lievennettiin.

      Armahdukset koskivat valtaosaa vangeista. Kun tuomion oli saanut 68.000 punaista, vuoden 1918 lopulla jäljellä oli enää 6100 vankia eli yli 90 % oli jo päässyt ainakin ehdonalaiseen vapauteen. Hyvä toki niin ja armahdukset jatkuivat seuraavina vuosina.

      Armahdusluettelon 5. kohta ”kapinan kukistamisesta yli tarpeen” lienee ollut aikanaan johdonmukaiselta tuntunut osapäätös, toisenkin osapuolen huomioon ottamiseksi. Siitä voidaan olla jyrkästikin toista mieltä, mutta sitäkin päätöstä on tulkittava oman aikansa kontekstissa.

      Punavankien henkilötarinat ovat tarpeeksi traagisia ilman liioitteluakin ja ”unohduksia”. Usein kerrotaan jonkun tulleen tuomituksi vähäpätöisestä syystä viideksi vuodeksi vankeuteen, päivitellään sitä – tietysti hyvin perustein – mutta jätetään mainitsematta, että tuomittu vapautui jo samana vuonna 1918, juuri Svinhufvudin armahdusten ansiosta. Historian tapahtumista lukevaa tyydyttää kokonainen totuus enemmän kuin yhteen suuntaan kammettu puolitotuus.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Jari Haukka sanoo:

    Kannattaa nyt kuitenkin muistaa etteivät punavangit yleensä olleet syyttömiä tai viattomia uhreja. He olivat ase kädessä taistelleet laillista hallitusta vastaan. Siis mahdollisesti myös surmanneet vastustajiaan, ainakin yrittäneet.

    Tarkoituksena oli pystyttää kommunistien johtama hirmuvalta. Osa rivimiehistaä ei tätä ymmärtänyt, mutta varsinkin johtomiehet olivat hyvin selvillä tästä tavoitteesta ja ehtivät aloittaa verisen terrorin, täysin samanlaisen jota bolsevikit Venäjällä käyttivät. On selvää että koko sota alkoi bolsevikkien kaappausyrityksenä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Heikki Palmu sanoo:

    JARI,

    näin siis sinä vielä sata vuotta myöhemmin edustat ideologista, valkoisten voittajien käsitystä sodasta. Eduskunnassa silloin olleet pappismiehet halusivat lähettää punaiset vangit pakkotyöhön Saksan suolakaivoksiin. Oletkohan siinäkin samaa mieltä?

    Kannattaa nyt kuitenkin hiukan ajatella myös uudempaa historiankirjoitusta. Mikä on tuomiosi Etelä-Sudanin, Syyrian ja Jemenin sisällissodista.? Kuka Espanjan sisällissodassa edusti laillista valtiovaltaa? Ehkä maailma ei ole ihan niin mustavalkoinen kuin sen näet? Vai oliko sekin oikein, kun Tampereen valtauksen jälkeen kellareista ylös ryömineet naiset ja lapset varmuuden vuoksi ammuttiin?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Heikki Palmu
    Heikki Palmu

    Tähän päivään mennessä olen ollut yli puoli vuosisataa lehtikirjoittaja, noin puoli vuosisataa kirjailija, yli neljäkymmentä vuotta luterilainen pappi ja yli kolmekymmentä vuotta työnohjaaja. Ja mitä vielä? Nyt, vanhuudessani yhä haluaisin olla yhteydessä muihin ihmisiin ja vähän myös vaikuttaa maailman menoon. Kirjoitan aktiivisesti. Kun saan kirjan valmiiksi, kuten viimeksi "Oulusa koulusa. 60-lukulaisen muistelmat." (Kirjapaja 2016), alan tehdä seuraavaa.