Hacksaw Ridge - tarina aseettomasta sotasankarista

Täällä Lähi-idässä on sotia sen verran paljon ettei niitä tarvitsisi elokuvista katsoa. Nyt oli kuitenkin nähtävä uusi sotaleffa, kun ensi-illassa oli Mel Gibsonin ohjaama ”Hacksaw Ridge – aseeton sotilas” -elokuva.

Elokuva kertoo tositarinan toisesta maailmansodasta ja Okinawan verisestä taistelusta. Amerikkalaiset joukot yrittivät vallata Hacksaw ridgeä ja kärsivät taisteluissa valtavia miestappioita. Siitä elokuvan nimi.

Gibsonin mukaan kyseessä on sodan vastainen elokuva vaikka siinä kuvataankin sotaa äärettömän verisesti, vähän samaan tapaan kuin aikoinaan Tom Hanksin Pelastakaa Sotamies Ryanissa.

Mikä elokuvasta sitten tekee ”erilaisen” sota-elokuvan on se, että pääosassa on adventisti ja harras uskovainen Desmond Doss.

Doss kieltäytyi ottamasta asetta vaikka värväytyikin armeijaan vapaaehtoisena. Hän oli historian ensimmäinen aseeton sotilas, joka sai Yhdysvaltojen armeijan korkeimman kunnianosoituksen eli “the Medal of Honor.” Kyseessä on erikoinen tositarina aseettomasta sotasankarista.

Hacksaw Ridge on tarina monenlaisista ihmisen sisäisistä kamppailuista: miten olla lojaalinen Jumalalle ja samalla isänmaalle? Miten selvitä siitä, kun haluaa elää Jeesuksen opetuksen mukaan ja kieltäytyä tappamasta, ja kuitenkin samalla palvella maatansa; isänmaata, joka odottaa tappamista?

Onko väkivaltaa pakko sitten näyttää näin brutaalisti? Isona kontrastina elokuvan väkivallalle tulee elokuvan alkuosa, joka kuvaa rauhallista pikkukaupungin elämää; rakastumisia, perheillallisia ja arkipäivän askareita. Kun sitten taistelut alkavat, on edessä maanpäällinen helvetti, joka vyöryy katsomoon asti.

Tarina on pasifismin kunnianosoitus, joka tosin tapahtuu tulimyrskyn ja verenvuodatuksen keskellä.

Korostaako ohjaaja Gibson väkivaltaa tarkoituksella niin kuin hän teki myös The Passion of Christ elokuvassa? Vai eikö sanoma enää nykyaikana mene perille ilman hirveää väkivaltaa? Hacksaw Ridge luo verkkokalvolle pitkäksi aikaa jäävän kontrastin sodan totaalisen tuhon ja toisaalta tovereitaan henkensä edestä pelastavan miehen arvomaailman välille.

Gibsonin filmi alleviivaa vakaumusta, mikä sanoo tiukasti ”ei”-väkivallalle ja on valmis uhrautumaan uskonsa ja isänmaansa puolesta, samalla kuitenkin rakastaen lähimmäistään konkreettisesti. Doss hoitaa jopa haavoittunutta japanilaista sotilasta taistelukentällä!

Auttaako Dossin esimerkki meitä ehkä ymmärtämään paremmin, mitä Kristus tarkoitti sanoessaan, että ”rakastakaa vihollistanne, tehkää hyvää niille jotka teitä vihaavat?”

On kieltämättä piinaavaa seurata kuinka sotilastoverit kiusaavat ja hakkaavat elokuvan sankaria elokuvan alkupuolella. Kuitenkin Dossin päättäväisyys palvella Jumalaa ja isänmaata on suurempi motivaatio kuin kompromissien tekeminen tilanteessa missä moni antaisi periksi.

Kun sitten Doss pelastaa 75 haavoittunutta sotilastoveriaan taistelukentältä, tovereiden hyljeksintä muuttuu häpeäksi, pilkka kunnioitukseksi ja epäluottamus luottamukseksi.

Elokuva herättää ajankohtaisen kysymyksen: miten voimme elää saman maan kansalaisina, mutta silti olla mielipiteiltämme kaukana toisistamme? Miten voimme kunnioittaa lähimmäistämme vaikka emme millään pystyisi hänen vakaumustaan hyväksymään?

Olisi aika vaikea kuvitella, että Suomessa näytettäisiin itsenäisyyspäivänä elokuva aseettomana sodassa palvelleesta. Sitä ei monikaan suomalainen hyväksyisi osaksi kansallista sankaritarinaamme. Silti aseettomana ja siviilipalvelussa palvelleiden joukossa oli, ja on edelleen monia, joille isänmaan palveleminen ilman asetta on ollut kunnia asia.

Gibsonin elokuvaa katsoessa tulikin pohdittua, että miksi toiselle kristitylle on velvollisuus ja oikeus osallistua sodassa tappamiseen ja toiselle se on mahdoton ajatus. Ehkä juuri tämän ristiriidan takia elokuva kannattaakin katsoa, sillä elämä, eikä Gibson, anna meille helppoja vastauksia.

Ajassa missä elämme, kun kaikkea halutaan politisoida, tekee Gibson palveluksen korostaessaan ihmisarvon merkitystä yli maailmanpoliittisten kysymysten. Dossin aito usko ja sen mukaan toimiminen saa pahimmat vihamiehetkin kunnioittamaan häntä vaikkei se olekaan mikään itsestäänselvyys. Loppujen lopuksi selkärankaisuutta kunnioitetaan suurvaltapolitiikan sotkujen keskellä.

Dossille usko on henkilökohtaista, muttei yksityistä, eikä siihen liity loputonta spekulointia mikä on oikein ja mikä väärin. Usko määrittää elämän ratkaisut ja sodan järkyttävyyden keskellä se näyttää olevan ainut asia mikä on varmaa.

Elokuvateatterista poistuessani mielessä pyöri muutama Raamatun kohta: ”usko ilman tekoja on kuollut” ja ”joka miekkaan tarttuu, se miekkaa hukkuu.” Jotenkin ne vaan kuvasivat hyvin Dossin tarinaa.

Ollaan Gibsonin elokuvasta mitä mieltä tahansa, niin ainakin se sai miettimään elämän peruskysymyksiä uudesta näkökulmasta.

10 kommenttia

  • Tuula Hölttä sanoo:

    Olli Pitkänen :”Kyseessä on erikoinen tositarina aseettomasta sotasankarista. Hacksaw Ridge on tarina monenlaisista ihmisen sisäisistä kamppailuista: miten olla lojaalinen Jumalalle ja samalla isänmaalle? Miten selvitä siitä, kun haluaa elää Jeesuksen opetuksen mukaan ja kieltäytyä tappamasta, ja kuitenkin samalla palvella maatansa; isänmaata, joka odottaa tappamista?”

    Ei se mielestäni mitenkään niin erikoinen ole. Palvelihan suomalainen Lotta-Svärd -järjestökin suurvallan sotaa julistamatta aloittamassa hyökkäyssodassa asetta kantamatta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Ketomäki sanoo:

    On myös niin että jos armeija on aseeton niin se häviää kakki sodat täysin riippumatta sitä vastaan olevan aseistetun armeijan suuruudesta. Esimerkiksi Normandian maihinnousussa kuoli paljon miehiä jo rannalle. Jos he olisivat olleet aseistamattomia, heidät olisi kaikki tapettu jo rannalle tai otettu vangiksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Juhani Ketomäki :”Esimerkiksi Normandian maihinnousussa kuoli paljon miehiä jo rannalle. Jos he olisivat olleet aseistamattomia, heidät olisi kaikki tapettu jo rannalle tai otettu vangiksi.”

      Kuinka monta siviiliä tuossakin suurvaltojen vallankäyttäjien keskinäisen valtataistelun aikaansaamassa maihinnousussa menehtyi? Ensimmäisen maailmansodan katsotaan [muistaakseni]päättyneen 11.11. 1918. Tuon päättymisen kunniaksi mielestäni myös silloisten liittoutuneiden rintapieliä koristavat yhäkin unikko-rintamerkit, eikä yksikään näistä “voittajista” olivatpa he idästä tai lännestä ilmeisesti halua luopua maapallon, luonnon ja siviilien elämää tuhoavasta maailman tuottavimpiin kuuluvasta asekaupastaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    Kosti Vasumäki :”Ainakin valonheitinlotat saivat asekoulutuksen ja kantoivat asetta mukanaan, vaikka se oli Lotta-johdolle vaikea asia.”

    Ainakaan tuntemani lotat eivät ole kuuluneet kyseiseen jaostoon, ja jos joku lottien vähemmistö onkin kuulunut, se ei mielestäni ole antanut Suomen valtiolle oikeutta jättää voimassaolevaan Pariisin rauhansopimukseen myös koko kyseistä järjestöä koskevia kollektiivisia sotasyyllisyysartikloja maailman pahimmista koskaan vanhenemattomista rikoksista.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kosti Vasumäki sanoo:

      Niin kyseessä oli 14. Valonheitinpatteri , joka oli ainoa Suomen armeijan naisista kokoonpantu sotilaallisesti toimiva, taisteluvastuuta kantamaan tarkoitettu yksikkö. Valonheitinpatteri toimi loppukesästä 1944 lähtien jatkosodan loppuun asti, joutumatta kuitenkaan taistelutehtäviin. Aseena käytettiin Terni-sotilaskivääriä. (Näin Wikipedian mukaan)

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Olli Pitkänen sanoo:

    Olisi mielenkiintoista kuulla tarinoita aseettomina Suomen armeijassa palvelleista vai joutuivatko he kaikki vankilaan kieltäydyttyä ottamasta asetta?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jouni Parviainen sanoo:

      Wikipediasta poiminta. Uuno Ferdinand Inkinen (s. 21.6.1913) palveli sotien aikana aseettomana lääkintämiehenä. Hänen jatkosodan aikana pitämänsä sotapäiväkirja on julkaistu nimellä “Sotapäiväkirja 1941-1944.”, Helsinki 2002.

      Omasta kirjahyllystäni löytyy puolestaan lyhykäinen kuvaus aseettomana palvelleen vankilakokemuksista, salanimen suojassa tai toisen käden tietona. Veikko Toivola: Uskon tie, Tampere 1949.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Olli Pitkänen sanoo:

    Kiitos Jouni tiedosta. Näistä vähemmän puhutaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Olli Pitkänen
    Olli Pitkänen

    Olen kehitysmaa-aktivisti ja maailmankansalainen alunperin Joensuusta. Olen asunut pitempiä aikoja Tansaniassa, Jordaniassa ja Salomonin saarilla, ja työni takia matkustanut eri puolilla maailmaa. Nykyisin toimin Suomen Lähetysseuran Mekongin ja Oseanian Aluepäällikkönä. Seurailen mielenkiinnolla elämää Aasiassa ja muualla maailmassa, joista kirjoittelen havaintojani blogiini herättelemään ajatuksia kulttuurien erilaisuuksista, rikkauksista ja välillä niiden kummallisuuksista. Kaikki ajatukseni ovat omiani ja omalla vastuullani, eivätkä välttämättä edusta työnantajani käsityksiä.