Hannu Juntunen: Uskontoon vetoaminen ei ohita oikeudellisia argumentteja

Uskonnollinen ja oikeudellinen argumentaatio perus- ja ihmisoikeuksien tulkinnassa. Oikeusteologista pohdintaa

Maija-Leena Rova on toimittanut teoksen Uskonsota keittiössä. Vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuneiden kokemuksia (Gummerus 2016). Kirjan alussa on toimittajan laatimia selostuksia nykyisen SRK:n (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys) johtaman vanhoillislestadiolaisuuden kirkkohistoriallisesta taustasta ja opillisista erityiskorostuksista sekä evankelis-luterilaisen kirkon ja herätysliikkeen suhteista.[1] Suurin osa kirjan tekstistä on liikkeestä erkaantuneiden ”kokemusasiantuntijoiden” kertomuksia.

Kokemusasiantuntijoiden kertomusten lisäksi kirjassa on teologi ja terapeutti Janne Villan analyysi uskonyhteisön jättämisen tai siitä erottamisen aiheuttamista traumoista. Kirjan lopussa on Åbo Akademin Ihmisoikeusinstituutin professorin Elina Pirjatanniemen artikkeli ”Analyysi perus- ja ihmisoikeuksista”, jossa tarkastellaan  liikkeestä erkaantuneiden kertomuksia perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta.

Kirjaan sisältyvistä kertomuksista hahmottuu kuva armottomasta hengellisestä vallankäytöstä ja liikkeen johtajien käsityksistä poikkeavien painostamisesta. Tällaista painostamista on ollut muutoinkin kuin kuuluisissa ”hoitokokouksissa”. Ristiriita aikaisemmin turvalliseksi koetun uskonyhteisön käsitysten kanssa on aiheuttanut vuosia ja vuosikymmeniä kestäneitä sisäisiä ahdistuksia. Kirjan erikoinen pääotsikko viittaa siihen tosiasiaan, että suhtautuminen SRK:n oppeihin on aiheuttanut ristiriitoja myös perheitten sisällä.

Elina Pirjatanniemen mukaan ”oikeudellisessa argumentaatiossa jonkin seikan jumalalliseksi väitetty alkuperä on epäolennaista”. Oikeudellinen päätös on oikeusnormeihin sidottu. Uskonnollinen argumentti ei siis ole oikeudellisesti pätevä  perus- ja ihmisoikeuksien tulkintaa koskevissa kiistoissa, ei esimerkiksi pätevä syrjäyttämään yksilön uskonnonvapautta tai hänen muita perusoikeuksiaan. Vanhoillislestadiolaisuuden osalta oikean uskon noudattamiseen vetoaminen ei ole oikeudellisesti pätevä esimerkiksi liikkeeseen kuuluville ihmisille julistetun ehkäisykiellon perusteluna. Eri asia on, jos liikkeeseen kuuluva omaehtoisesti haluaa noudattaa liikkeen opinkäsityksiä tässä ja muissakin asioissa.

Pirjatanniemi asettaa sanansa varovasti, mutta kokemusasiantuntijoiden kertomuksista hahmottuu kuva mahdollisista perusoikeusloukkauksista. Tiedossa ei kuitenkaan ole oikeustapauksia, joissa yksilön perusoikeuksien loukkauksia olisi käsitelty oikeusasteissa. Oikeusriidan syntyessä uskonnonvapauden tai muun perusoikeuden loukkauksen sisältävän teon täsmällinen toteennäyttäminen saattaisi olla hankalaa. Eräiden seksuaalirikosten käsittely rikosprosessina on ollut asia erikseen.

*

Tässä artikkelissa on oikeusteologisesta näkökulmasta pohdittavana uskonnollisen vakaumuksen merkitys perus- ja ihmisoikeuksien tulkintatilanteessa suhteessa oikeudelliseen argumentointiin.

Reaalimaailmassa on vain historiallisia uskontoja, joiden kesken voidaan nähdä tiettyä samankaltaisuutta, mutta joiden perustavat opit eroavat toisistaan. Yhteiskunnallisesti merkittävää on nimenomaan historiallisten uskontojen rooli yhteiskunnan eräinä perustekijöinä. – Uskonnon yleisnimikkeellä en tarkoita vain kristinuskoa.

Perus- ja ihmisoikeusajattelun perusteella jokainen saa toimia yhteiskunnassa edellyttäen ettei hän loukkaa muita. Suomen valtiosääntöoikeuden mukaan yksilön tai ryhmän oikeuksia voi rajoittaa toinen (tai toisten) perusoikeus (esimerkiksi sananvapaus contra yksilön suoja kunnianloukkauksilta).

Uskonnonvapaus sisältyy meidän oloissamme yhtenä perusoikeutena yhteiskunnan oikeusjärjestykseen, jota on noudatettava. Uskonnonvapaus ei ole rajaton perusoikeus siten, että yksilö tai ryhmä voisi oman uskonsa nimissä tehdä mitä tahansa. Myös uskonnonvapauden käyttämistä voi rajoittaa jokin toinen (tai toisten) perusoikeus. – Perusoikeussäännösten oikeudellinen tulkinta on problematiikka sinänsä.

Kysymys uskonnollisen argumentoinnin suhteesta oikeudelliseen päättelyyn koskee tietysti kaikkia uskonnollisia yhteisöjä ja niiden vakaumuksia, ei suinkaan erityisesti vain SRK-lestadiolaisuutta. Ääritapauksina voidaan viitata päivittäisiin uutisiin jonkin jumaluuden tahdon nimissä tehdystä ”väärin” uskovien surmaamisesta, vainoamisesta ja muista hirmuteoista. Mutta myös hengellinen vallankäyttö ilman fyysistä väkivaltaakin voi olla vakava ihmisoikeusloukkaus.

Uskonnollisen ja oikeudellisen argumentaation periaatteellinen erottaminen toisistaan on kenties mahdollista vain länsimaisen oikeuskulttuurin piirissä, ehkä selkeimmin pohjoismaisen valtio- ja oikeuskäsityksen viitekehyksessä. Länsimaisessa oikeusajattelussa mielletään, että voimassaoleva oikeusjärjestys on ihmisten yhdessä päättämä ja sitä on mahdollista muuttaa ihmisten toimesta. Pirjatanniemen esittämä teesi edellyttää ymmärtääkseni tätä käsitystä oikeuden olemuksesta.

Maailmassa on myös suoraan uskontoon perustuvia oikeusjärjestelmiä ja teokratian eri muotoja. Oikeuden uskotaan olevan sellaisenaan jumalallisen ja muuttamattoman. Itäisessä perinteessa yritys muuttaa lakeja paremmiksi voidaan kokea jopa jumalanpilkkana, kun taas lännessä lakeja muuttamalla pyritään yhdessä parantamaan maailmaa. Varsinkin islamin keskuudessa uskonto hallitsee maallista yhteiskuntaa. Koraania pidetään Jumalan täydellisenä ilmoituksena, joka asettaa tiedolle rajan.[2]

Samalla on välttämätöntä todeta, että myös meille tutussa länsimaisessa yhteiskunnassa olemassaolevat uskonnon muodot ja yhteiskunnan oikeusjärjestys ovat yhteydessä toisiinsa. Uskonnolliset vakaumukset ovat yhteiskunnan kannalta merkityksellinen ihmisten ajattelun ja käyttäytymisen syvärakenne. Näitä vakaumuksia ei ole mahdollista eristää irralleen yhteiskunnasta, sen traditioista ja sen oikeusjärjestyksestä. Uskonnon ja ”maallisen” rajaa ei voida vetää täsmällisesti.

Uskonnot samoin kuin muut maailmankatsomukselliset vakaumukset ovat sellaisinaan moniulotteisia ja moniselitteisiä ilmiöitä. Niihin perustuva väite tai argumentti sisältää tietyn tulkinnan uskonnon tai vakaumuksen perusajatuksista. Kuten tunnettua, samankin uskonnon piirissä tulkintaerimielisyydet johtavat jännitteisiin, jopa väkivaltaan.

Luomisuskon perusteella oikeudeksi nimitetyllä ilmiöllä on jumalallinen alkuperä. Ihmisen luotuun olemukseen sisältyy omatunto eli oikean ja väärän erottaminen toisistaan. Omatunto on ihmisyyden aatelistunnus. Sen enempää yksilöllinen kuin yhteisöllinenkään omatunto ei ihmisen syntisyyden takia kuitenkaan ole erehtymätön eikä se voi olla moraalin eikä oikeuden absoluuttinen mitta. Kukaan yksilö tai ryhmä ei voi julistautua erehtymättömäksi omaantuntoonsa, maailmankatsomukseensa tai uskoonsa vedoten.

Vaikkei uskottaisikaan Jumalaan eikä puhuttaisi synnistä uskonnollisena kategoriana, inhimillisen pahuuden todelli­suus on kaikille nähtävissä. Monet kauhistuttavat teot saatetaan myös tehdä nimenomaan ”hyvällä omallatunnolla”, jopa jonkin jumaluuden nimissä.

Koska emme voi tuntea jumalallista oikeutta erehtymättömästi, me voimme rakentaa vain inhimillisen lainsäädännön, joka sisältää inhimilliset käsitykset oikeusjärjestyksen perusteista ja niiden soveltamisesta.

Tiivistetysti: oikeusteologiselta kannalta oikeudella on jumalallinen alkuperä ihmisen luotuisuudessa, mutta positiivinen eli säädetty oikeus on ”maallinen” eli siitä on ihmisten päätettävä yhdessä.

*

Oikeusteologisen päättelyn mukaan oikeusjärjestyksen sisältämät perus- ja ihmisoikeudet ovat perusteltavissa kristinuskon keskeisillä katsomuksilla, mutta niihin voidaan päätyä myös jonkin muun maailmankatsomuksen perusteella. Kristillisellä etiikalla ei ole ainoan oikean etiikan monopolia. Suomen oikeusjärjestys on vahvasti kristillisen uskon vaikuttamaa. Sama yhteiskunnallinen tai oikeudellinen kanta (esimerkiksi ihmisarvon periaate) voi kuitenkin perustua myös johonkin muuhun maailmankatsomukseen.

Luterilaisen ajattelun pohjalta yhteiskunnallinen oikeus ja sen argumentit kuuluvat maalliseen regimenttiin eli ovat ”maallisia”. Tämän regimentin alueella on käytettävä inhimillistä järkeä ja omaatuntoa. Oikeusriidoissa ei voida vedota suoraan Jumalaan oman väitteen tukena. Ainakaan tällainen oikeusjärjestyksen ulkopuolinen argumentti ei ole pätevämpi kuin oikeusjärjestyksen mukainen eli ”maallinen” argumentti. Tässä mielessä erityistä ”kristillistä” oikeutta ei ole. Jumala ei ole ”Deus ex machina”.

Pirjatanniemeen liittyen totean, että oikeusriidan argumentteina eivät voi toimia suoranaiset uskonlauseet, esimerkiksi että oikean uskon mukaan syntyvyyden säännöstely on väärin. Mikään argumentti, uskonnollinen tai muukaan, ei anna oikeutta loukata jonkun yksilön tai ryhmän uskonnonvapautta tai muita perusoikeuksia. SRK:n johtajilla on tietysti oikeus olla jotakin mieltä, muttei oikeutta loukata jonkun liikkeeseen kuuluvan uskonnonvapautta tai itsemääräämisoikeutta.

Oikeudelliset argumentitkaan eivät ole erehtymättömiä, koska ne perustuvat inhimilliseen harkintaan kuten koko oikeusjärjestyskin. Yhteiskunnallisen oikeuden perustana on kuitenkin usko tiettyjen eettisten arvojen oikeellisuuteen. Nämä voidaan oikeusteologisilla perusteilla ryhmitellä esimerkiksi seuraavasti: ihmisarvo, lähimmäisyys, elämän ja luomakunnan suojeleminen. Näiden tai vastaavien eettisten vakaumusten uskonnollinen ja maailmankatsomuksellinen tausta voi olla monenlainen, ja silti yhteiskunnan arvopohja voi olla suurin piirteinen yhteinen. Oikeusjärjestyksen kestävyys edellyttää yhteistä arvopohjaa. Meidän oloissamme perus- ja ihmisoikeudet tukevat myös moniarvoisuutta ja suvaitsevaisuutta.

Johtopäätös: Oikeus ei ole yhteiskunnan uskonnollisesta tai maailmankatsomuksellisesta perustasta irrallinen ilmiö, mutta oikeudellisessa tulkintatilanteessa suoraan uskontoon vetoava argumentaatio ei voi kumota tai syrjäyttää voimassaolevan eli yhteisesti päätetyn oikeusjärjestyksen mukaisia argumentteja.

 Hannu Juntunen

professori, TT, OTT, FM, oikeusteologian dosentti, Vantaa

[1] SRK-lestadiolaisuuden opillisia käsityksiä suhteessa luterilaiseen tunnustukseen olen tarkastellut mm. Teologisen Aikakauskirjan numeroissa 5/2001 ja 4/2012.

[2] Itä-Suomen yliopiston historian professori Jukka Korpela selvittelee teoksessaan Länsimaisen yhteiskunnan juurilla. Jumalan laista oikeusvaltion syntyyn (2015; mm. s. 7–9, 15–25, 56–60, 207–216, 313–322 & passim) yhteiskuntajärjestyksen laillisuuden perustelujen eroa itäeurooppalaisessa ja länsieurooppalaisessa ajattelussa. Itäisessä kulttuuripiirissä lakien uskotaan olevan oikeita, koska ne edustavat jumalallista totuutta, lännessä niitä pidetään oikeina, koska olemme ne yhdessä säätäneet.

5 kommenttia

  • Seppo Heinola sanoo:

    “Suomen oikeusjärjestys on vahvasti kristillisen uskon vaikuttamaa.”

    Näin o l i 1790-luvun lakiuudistukseen saakkka. Uusi oikeusjärjestys perustettiin lähes täysin roomalaisen ja germaanisen oikeuden varaan, jotka eivät pohjanneet kristinuskoon. (Lars Björn)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Kiviranta sanoo:

    Sinulla Seppo tuntuu olevan yivertainen asiantuntemus asiaan kuin asiaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Seppo Heinola sanoo:

      Tässä ei ole kyse minun van oikeustieteen professori Lars Björnen asiantuntemuksesta. Minä toimin vain tiedon välittäjänä. Jos kiinnostaa Björnen tuotantoon kannattaa tutustua:

      Björne, Lars, Den nordiska rättsvetenskapens historia, I-IV, 1995-2007.

      Ja etenkin suomalainen R.A. Wreden teokseen pohjautuva useiden toimittajien “Suomen oikeus ja yhteiskuntajärjestys” (WSOY 1971) sanoo asian selkeästi sivuillaan 73-78.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tapio Tuomaala sanoo:

    “Kirjan erikoinen pääotsikko viittaa siihen tosiasiaan, että suhtautuminen SRK:n oppeihin on aiheuttanut ristiriitoja myös perheitten sisällä.”

    Tämä on paha synti, johon kristillisyys on syyllistynyt. Kristillinen oppi ei ole sama kuin apostolien oppi. Perhekunnan pelastusoppi on sama uudessa liitossa kuin vanhassa. Ut:n suomennokset ovat täynnä manipulointia. Jos perhettä hajottaa oppi, niin oppi on väärä. Väärä oppi johtaa ilmiöihin, joita blokisti ansiokkaasti käsittelee.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pentti Korhonen sanoo:

    Hyvä kirjoitus. Diktaattorit tekevät rikoksia huonolla omallatunnolla, jos heillä sellainen on. Teokraatit tekevät rikoksia hyvällä omallatunnolla, koska heillä on siihen valtuutus Jumalalta. Ihmisiä kiduttaneet inkvisiittorit tekivät työtään ilman tunnonvaivoja, koska valtuutus tuli ylhäältä. Ylhäältä päin saivat valtuutensa ja toimeksiantonsa myös Adolf Eichmann ja muut massamurhien toimeenpanijat.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    eri kirjoittajia
    eri kirjoittajia

    VERKKOESSEE Kirjoituksia teologiasta, historiasta, tulevaisuudesta ja yhteiskunnasta.