Harhailua erämaassa

Jumala lähetti Egyptiin sammakoita ja heinäsirkkoja. Muutti Niilin veden juomakelvottomaksi ja lopulta taivutti koko egyptin lohduttomaan suruun yhdellä keskiyön hetkellä kuolleiden esikoispoikien vuoksi. Israelilaiset hän säästi.

Vitsausten myötä faarao päästi valitun kansan menemään. Mooseksen johdolla he lähtivät matkaan, mutta pian alkoi faaraota kaduttaa. Mistä nyt ilmaista työvoimaa? Kärsiikö minun arvovaltani tällaisesta lepsuilusta? Faarao lähti joukkoineen takaa-ajoon.

Erämaassa Jumala johdatti kansaansa. Tulipatsas valaisi tietä yöllä ja pilvi ohjasi kulkua päiväsaikaan. Ei minkään keskellä myös ruokaa riitti kaikille. Pian edessä näytti olevan umpikuja ja faaraon joukot hengittivät niskaan. Jumala oli kuitenkin kansansa kanssa ja hidasti lähestyvien sotajoukkojen kulkua. Eikä siinä vielä kaikki. Meri halkesi heidän edessään ja se ylitettiin turvallisesti. Faaraon joukoille sen sijaan kävi kalpaten.

Mooses lähetti joukon vakoojia tutkimaan luvattua maata. Pian he palasivat reissultaan ja kertoivat, kuinka upea paikka israelilaisia odotti. Suurin osa vakoojista oli kuitenkin vakuuttunut, ettei israelilaisilla ollut mitään mahdollisuutta valloittaa maata siellä asuvalta kansalta. Tämä huoli levisi kulovalkean tavoin koko kansaan ja pian he olivat jopa halukkaita palaamaan Egyptiin.

Jumala oli varjellut kansaansa öin ja päivin. Hän oli kestänyt nurinan ja valituksen ja pysynyt kansansa kanssa. Hän oli näyttänyt voimansa moneen kertaan. Ei mitenkään tulkinnanvaraisuuden huntuun kätkettynä, vaan varsin näkyvillä tavoilla. Vaan eipä se riittänyt vakuuttamaan siitä, että Luvatun maan haltuunottaminen tuon samaisen Kaikkivaltiaan avulla olisi realistista. Edessä oli 40 vuoden harhailu erämaassa matkalla paikkaan, jossa vakoojat olivat käyneet muutamassa viikossa. Kansa oli totisesti eksyksissä.

*     *      *

Harhailua erämaassa. Sitä tämä vaellus toisinaan tuntuu olevan. Välillä heittäydyn lepäämään Isän ohjauksessa ja kuljen eteenpäin luottavaisin mielin turhia laskelmoimatta. Jossain vaiheessa vaellustunnelma saavuttaa huippunsa ja alan katsoa enemmän omaa peilikuvaani. Aluksi kuva on kirkas ja sorrun tuudittautumaan itsetyytyväisyyteeni. Unohdan Hänet, joka ohjaa seikkailuani. Eksyn.

En luota. Tai luotan, mutta enemmän itseeni ja omaan voimaani, kuin Häneen.  Muistoni Hänen johdauksestaan ja varjeluksestaan haalenevat. Siirrän onnistumiseni omiin nimiini. Harhailen. Eksyn erämaahan. Ajatukset alkavat tempoilla. Hiekka pöllyäää ja suunta katoaa. Haaveita on enemmän, kuin ehtii yhden elämän aikana toteuttaa. Ajatukset vääntyvät umpisolmuun ja mikään ei tuo tyydytystä.

Pahimman hiekkamyrskyn silmässä en näe enää edes kanssamatkaajia. Siellä olemme vain minä ja Hän. Hän, joka on kulkenut kanssani koko ajan. Pysähtyminen. Turva. Rauha. Yhdessä kohti uutta. Seuraavalle keitaalle. Luottaen, kunnes unohdan jälleen ja ajaudun hiekkamyrskyn taas keskelle.

2 kommenttia

  • Kirjoittaja

    Matti Tampio
    Matti Tampio

    Mietteitä uskosta, kirkosta ja elämänmenosta.

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit