Hattaraa vai Hengen uudistusta?

Tänään perjantaina 1.8. alkavat Kalajoella Hengen uudistus -liikkeen kesäpäivät. Ne jäävät usein perinteisten herätysliikkeiden kesäjuhlien varjoon, vaikka kokoavatkin hyvänkokoisen joukon osallistujia. Olen perehtynyt ohjelmaan ja löytänyt monet ystäväni ohjelmavastuusta. Siksi toivotankin Kalajoelle kokoontuville karismaatikoille siunausta ja kaikkea hyvää.

Kirkollisesti uutisköyhän kesän aiheisiin kuului amerikkalaisen uuskarismaatikon David Herzogin vierailu ja Olympiastadionilla järjestetyt suurkokoukset, joista ei tullut ihan niin suuria kokouksia kuin järjestäjät toivoivat. Kotimaan lukijoille ei tarvinne kertoa, että mielipiteet ovat jakautuneet voimakkaasti.

Yhdet ovat Herzogin ja hänen kaltaistensa saarnaajien vannoutuneita kannattajia, jotka ovat arvostelusta olleet kovasti kallella kypärin. Toiset ovat analysoineet Herzogin opetusta ja lausuneet aika tylyjä arvioita hänen teologiastaan. On luettu otsa kurtussa hänen kirjojaan tai katseltu huuli pyöreänä tapahtuman televisiointia. Kolmannet ovat pitäneet häntä huijarina ja myös sanoneet häntä huijariksi. Olenpa näillä palstoilla pöljäillyt minäkin ja tappanut lomalaisen tylsiä päiviä osallistumalla yleiseen kakofoniaan.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun sellainen Herzog päästettiin lavalle oikein Olympiastadionilla!

Oikeasti olen vähän mieltäni pahoittanutkin. Miksi tämä suomalainen kristikansa, jota on hemmoteltu hyvillä julistajilla ja opettajilla vuosisatojen ajan, haluaa niin usein ja helposti lumoutua melkoisen pinnallisesta ja minun mielestäni tyystin tyhjästä julistuksesta? Vikaa täytyy ihan oikeasti olla meissä kirkon papeissa, jos uskon sijasta ihmiset haluavat uskomuksia ja uskottelua. Onko meidän tarjontamme niin köyhää, että janoiset luulevat pahvikulissejakin ja kovaa mekkalaa elävän veden lähteiksi?

Välillä tulee vakavasti sanottuna mieleen sellainen kylmäävä ajatus, että Jumala on hylännyt meidät ja jättänyt Suomen siionin erämaan tuulten riepoteltavaksi. Vetää kaikista ovista ja uuni on kylmennyt. Autiossa tuvassa mellastavat riidanhenget ja huijarit. Ihmiset maksavat kalliin hinnan ruoasta, joka ei ruokaa ole.

– – –

Muistuupa mieleeni kesä 1985, jonka toimin erään kristillisen järjestön leirikeskuksen isäntänä. Koko kesän ajan olivat sanan saarnaajat ruokkineet rukiisella leivällä käypäläisiä ja kylänmiehiä, viikonloppujen osallistujia, raamattukurssilaisia, seuravieraita ja muita kuulijoita. Oli syvällistä opetusta, rikasta Raamatun tuntemista, uskonvahvistusta, meheviä juttuja, iloa ja alttiutta, sielunhoidollisia luentoja, läsnäolevaa osallistumista syntisten hätään, totista parannuksen tekemistä ja avaraa evankeliumia.

Vertaisin sitä ruotsinlaivan buffetpöydän ensimmäiseen kattaukseen. Kaikki herkut, vitamiinit ja kalorit. Sillit, kinkut ja katkaravut, graavilohi ja haukitartar, salaatit ja uudet perunat, tilli. Ramlösa-vettä. Saaristolaisleipää, ohrarieskaa, aurajuustoa, lihapullia, lampaankylkeä, porsaanniskaa ja lopuksi suklaamoussea, vaniljavanukasta, iso kuppi mustaa kahvia.

Mutta sitten joku tarjoaakin hattaraa. Ihmiset jättävät buffetin ja juoksevat pää kolmantena jalkana syömään pelkkää vaaleanpunaista markkinahattaraa.

Kesän päätteeksi nimittäin tuli Los Angelesista pari hemmoa, joille joku oli maksanut lentoliput Suomeen. Heillä oli kaksi asiaa: 1. pitää huutaa kovalla äänellä halleluja, että taivaassa kuullaan. 2. Suomeen tulee aivan pian suuri herätys ja Suomi on Jumalan erityinen silmäterä. Toisen pääkohdan jälkeen kerättiin kolehti paluulippuihin. Näitä sitä vatkattiin pari kolme päivää ja monen mielestä tämä oli nyt se kauan odotettu herätys.

Voi hyvänen aika! Koko kesä edellisvuosien tapaan oli kirkastettu Kristusta puhein, lauluin, raamatuntekstein ja keskusteluin. Sitten tulee pari amerikanhippiä huudattamaan seurakuntaa ja keräämään kolehdin.

Tämä muistelma on tietenkin hieman pelkistetty esitys, mutta jokseenkin totuudenmukainen. Jonkinlaisen terveellisen kriisinkin sain noista kokemuksista, mutta rovasti Timo Holma opasti selkeille vesille. Kiitolliset terveiset vaan, jos menevät tätä kautta.

Kun palasin Helsinkiin, luin Lutherin valitut teokset läpi ja päätin, että tässä seison, enkä muuta voi. Voi voi.

Miksi suomalainen kristikansa, jolle on annettu luterilaisella sektorilla Achreniukset, Pukanhaavat, Paavolat, Aerilat, Salomat, Laestadiukset, Raattamaat, Juhonpietit, Hanhi-Pietit, Paksu Feetit, Purnut, Runtit, Typöt, Skinnarit, Malmbergit, Lagukset, Ruotsalaiset, Hedbergit, Kurviset, Westerbackit, Malmivaarat, Malkamäet, Rädyt, Muromat, Lemiset, Lehtiset, Pakkalat, Hannulat, Paasiot, Kaskiset ja Simojoet sekä vapaalla sektorilla Boijet, Hirvoset, Manniset, Luodot, Antturit, Jokiset, Tuomenoksat, Nousiaiset, Aaltoset, Mellerit, Yli-Vainiot ja ties ketkä – huh – aina eksyy hattarakojulle ja ostaa kalliilla rahalla pussillisen ei-mitään?

Itse asiassa tässä nykyisten hattarakojujen äärellä tulee ikävä Niilo Yli-Vainiota, joka möi sentään makkaraperunoita ja punaista maitoa. Ei ihan niin paljon vitamiineja kuin Laestadiukseen lohisopassa, mutta piti se nälän poissa hyvän aikaa. Hattarasta ei saa kuin sormet tahmeiksi.

Puhumattakaan sitten suomalaisten suhteesta Raamattuun. Uusi testamentti käännettiin 1548 ja sitä ennen Raamatun opetusta oli jo pällistelty kirkkojen kattomaalauksissa. Biblia Pauperum. 1642 tuli koko pyhä kirja suomalaisten ymmärrettäväksi ja vuoden 1812 jälkeen sitä alettiin myös painaa ja levittää. Onko koko raamatunlevitys, lukutaito ja sadat tuhannet raamattutunnit olleet turhaa tuuleen kylvämistä, jos uskovat kristityt luulevat mitä tahansa kirppusirkusta raamatulliseksi kristillisyydeksi? Onko niitä raamattutunteja kukaan kuunnellut?

Vaikka suomalainen kristillisyys onkin ollut riitaista ja eksynyt joskus sivupoluille, on se yleensä ollut Kristus-keskeistä. Pikkuasioista on kiistelty, mutta puheet ja laulut ovat todistaneet Ristiinnaulitusta. Paavali olisi voinut kirjoittaa Suomesta sen, mitä hän sanoo Korintista:

En halunnut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, en muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta.

Pitäisikö tämän ajan uskoa kutsua Esau-kristillisyydeksi? Esau oli se Vanhan testamentin jeppe, joka vaihtoi esikoisoikeutensa ja isä Isakin siunauksen lautaselliseen hernekeittoa. Onko jossain sellainen osto- ja myyntiliike, johon kannetaan Roseniukset, Ardntit, Wilcoxit ynnä Wisløffit, Krummacherit, Bugget, Svebiliukset, Kempiläiset sekä Ristin Johannekset ja tullaan ulos tyhjä värityskirja kädessä? Onko Hamelnin pillipiipari löytänyt Helsinkiin?

Miksi kaikille ei riitä tai kelpaa lämminhenkinen, raamatullinen ja nöyrä karismaattisuus, vaan haetaan aina vain kiihkeämpiä kicksejä ihmiskeskeisestä ja irvokkaasta showsta? Mitä poskettomammat lupaukset ja överiäämpi uho, sen enemmän on muka hengellistä.

Tällaisen ajan riennon keskellä karismaattinen liike kokoontuu kesäpäivilleen. Eipä käy kateeksi. Hengen uudistuksen toiminnanjohtaja Marko Huhtala kirjoitti nasevan kolumnin yhdistyksensä sivulla. Siinä hän tekee oivallisen selvityksen, mitä eroa on terveellä ja sairaalla hengellisyydellä. (Linkki lopussa) Huhtalan artikkeli on niin hyvä, että sen soisi tulevan koko karismaattisen liikkeen yhteiseksi julkilausumaksi. Sellaiselle olisi nimittäin nyt tarvetta.

Tai jos. Olisi edes se H. C. Andersenin sadun pikkupoika, joka sanoisi, ettei keisarilla ole uusia vaatteita. Nuo ovat vanhat vaatteet, eikä niitäkään itse asiassa ole olemassakaan. Keisari on kuulkaas pukeutunut hattaraan ja siitäkin on enää tikku tallella. Tuuli vei sen sokeripölyn.

Julkilausumalla karismaatikot tekisivät palveluksen niille lukuisille Sanan ja rukouksen iltojen järjestäjille, todistuspuheenvuorojen pitäjille, esirukoilijoille, ylistyskuorolaisille ja kaikille seurakuntien hiljaisille, jotka haluaisivat käyttää armolahjojaan yhteiseksi rakennukseksi, mutta jotka ovat pää pyörällä entistä hurjempien virtausten vyöryessä areenoille. Niin; vyöryessä areenoille pitäen hirviää mekkalaa itsestään.

Minä minä minä, siunaus siunaus siunaus, rikkaus rikkaus rikkaus.

Kauneus, terveys ja ikuinen nuoruus.

Karismaattinen liike ei voi toimia jäsentämättä opetustaan ja selkeyttämättä rajojaan. Syy ei ole sen itsensä, koska se ei ole syyllistynyt ylilyönteihin. Mutta kun se opettaa myönteisesti, mitä Pyhän Hengen työ on, sen tulee myös uskaltaa lausua ääneen, mitä se ei ole. Kun ollaan tilanteessa, jossa poliisi tutkii yhden tunnetuimman parantajan kirjanpitoa, yksi suuntaus horjuu johtajansa edesottamusten takia ja jossa uudet töttörööt tulvivat polkemaan jalkoihinsa terveen kristillisyyden, tarvitaan ohjausta kestävälle perustalle.

Vaikka sairaiden puolesta rukoillaankin, olisi hyvä joskus lausua ääneen, että Jumala rakastaa myös köyhiä ja kipeitä. Kenenkään ole pakko parantua. Terveyden palvominen ei nouse Raamatusta, vaan maailman arvoasetelmista. Evankeliumi on jotain aivan muuta ja paljon enemmän kuin kauneushoito tai laihdutusvinkki. Jumalan kirkkaus ja kunnia ei himmene, vaikka meillä kaikilla olisi eripituiset jalat ja huonot hampaat.

Ennen julkilausumia pitää katsoa peiliin ja pohtia, ketä ollaan ja mitä halutaan olla.

Kehotusta katsoa peiliin pidetään yleensä kielteisenä tokaisuna. Sellainen sen ei tarvitse olla. Se voi olla myös ystävällinen, mutta tarpeellinen vihje. Jos kehotan karismaattista liikettä katsomaan peiliin, en tee sitä moittiakseni virheistä, vaan muistuttaakseni kristityille aina tarpeellisesta asiasta. Pitää olla tunnistettavat kasvot, nimi ja osoite. Pitää olla yhtä selkeä roolijako kuin Punahilkka-näytelmässä, jossa katsomon pienimmätkin lapset tietävät, kuka se susi on ja kuka taas metsästäjä. Pitää kertoa, mikä on tulessa puhdistettua kultaa ja mikä kissankultaa. Vaikka hattaristit kieltäisivät arvostelemisen ja kätkeytyisivät hurskaisiin höpötyksiin, pitää puhaltaa savuverho pois ja näyttää turvallista tietä.

Lomalta paluu on kohta edessä ja öinen bloggailu saa taas tehdä tilaa rehelliselle työlle.

http://www.hengenuudistus.fi/etusivu/sairas_vai_terve_hengellisyys/?session=98825308

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Armolahjoihin myönteisesti suhtautuvilla olisi ehkä itsetutkiskelun paikka. Onko opetus harhaopeista jäänyt liian heikoksi? Eikö ole rohkaistu perusteelliseen arviointiin ja taustojen tutkimiseen? Ollaanko liian arkoja sanomaan mitään ääneen, kun väärään opetukseen sortuva on tuttu tai tunnettu kristitty tai kun itseä epäilyttää jonkun toiminta, mutta ei haluta leimautua Pyhää Henkeä vastustavaksi kristityksi?

  2. Huomioonotettavaa pohdintaa.

    Ihan ensin kysyisin, miten ev.lut.kirkko on suhtautunut Hengen uudistus kirkossamme ry:hyn? Miten kirkon papisto ja jäsenet ovat siihen suhtautuneet? Kokemukseni mukaan hyvin kaksijakoisesti. Niiden viiden vuoden aikana, mitä olen täällä pyörinyt, on useampaankin kertaan myös näillä sivuilla ”lyöty lyttyyn” koko ry ja sen toiminta.

    Viime aikoina on puhuttu uuskaraismaattisuudesta ja sen vaaroista ja haikaillaan entisen karismaattisuuden perään. Mutta kun laajat piirit eivät ole hyväksyneet tuota aiempaakaan karismaattista aaltoa salonkelpoiseksi ehkä syystä, että he eivät tiedä mistä on kyse, ehkä juuri Riitan mainitseman opetuksen puutteen vuoksi. Toisaalta, ainakin minä olen saanut opetusta karismaattisuudesta sekä kirkossa että muualla jo niin paljon, että korvista tulee ulos. Voi olla, että jotkut eivät edes uskalla mennä ko. tervettäkään opetusta kuulemaan, kun on peloteltu niin paljon karismaattisuuden vaaroilla ja kerrottu sen olevan viimeisten päivien eksytystä.

    Olen itse ollut mukana useammassakin Hengen uudistus kirkossamme ry:n järjestämässä seminaarissa, viimeksi Espoossa, jossa mukana oli myös piispa Luoma. Opetus on ollut täysin raamatullista. Surullista vain on se, että osanottajia, sekä kirkon työntekijöitä että maallikoita, on ollut mukana harmillisen vähän. Olen ollut mukana myös kesäpäivillä ja ne ovat virkistäneet kovin.

    Joten suosittelen, että ainakin ev.lut.kirkon työntekijät ja jäsenet alkavat osallistua kirkon oman Hengen uudistuksen toimintaan. Esim. sanan ja rukouksen iltojen järjestämiseen. Lupa tarvitaan tietysti kunkin seurakunnan papistolta. Surullista on, että myös ko. iltoihin on joissain seurakunnissa suhtauduttu kielteisesti. Ei sitten ihme jos/kun lampaat etsivät muita laitumia.

    http://www.hengenuudistus.fi/

    • Kirkon työntekijöistä vuonna 2002 oli karismaattiseen liikkeeseen sitoutuneita 6 %.
      Vuonna 2011 Hengen uudistuksella oli toimintaa 8 % seurakunnista. Sen lisäksi maltilliseksi karismaattisuudeksi luokiteltavaa toimintaa, mutta ei tuon yhdistyksen puitteissa, on varmaan puolessa seurakunnista. Tämä tarkoittaa sitä, että yhteistyöhalukkuuden ja sävyisyytensä ansiosta karismaattisella toiminnalla on seurakunnissa aika hyvä maine. Se ei rähise eikä herätä ristiriitoja. Jos täällä K24:ssä jokin asia haukutaan lyttyyn, se ei vielä kerro kirkosta juuri mitään. Seurakunnat elävät omaa elämäänsä ja K24 omaansa. Harvoin ne kohtaavat.

    • ” Seurakunnat elävät omaa elämäänsä ja K24 omaansa. Harvoin ne kohtaavat.”
      Tuo on suurimmaksi osaksi totta. Onneksi.

  3. Mutta eihän suomalainen kristikansa lumoutunut. Siksihän stadionilla oli niin tyhjää, kun sekä perinteiset vapaat suunnat että luterilaiset loistivat poissaolollaan.

    Karismaattiselta liikkeeltä on turha odottaa mitään julkilausumia. Ei mikään hengellinen liike ole opillisesti, rakenteiltaan ja toimintatavoiltaan niin hajanainen ja monimuotoinen kuin se. Kaikkea löytyy.

    Stadionilla esiintyi karismaattisuus sen uuskarismaattisessa muodossaan. Helposti jää huomaamatta, että valtaosa suomalaisesta karismaattisuudesta ei tapahdu parrasvaloissa eikä edusta uuskarismaattisuutta. Itse osalistuin muutama kuukausi sitten luterilaisessa seurakuntakodissa karismaattiseen tapahtumaan. Kuten arvata saattaa, tilaisuus poikkesi radikaalisti stadionilla nähdystä. Silti useat ihmiset saivat armolahjojen kautta rohkaisua ja apua elämäänsä. Tilaisuus oli hyvin hoitava ja voimaannuttava. Vastaavia kokemuksia minulla on helluntailaisesta karismaattisuudesta.

    On oikein koetella kaikkien julistajien julistus Raamatulla. Näinhän on tänä kesänä, aivan oikein, tehtykin. Silti jokin suuresti vaivaa minua tässä stadionepisodissa. Mille me kriitikot itse olemme sokeita? Millainen tukki on omissa silmissämme? Miksi te ja me luterilaisessa kirkossa ja perinteisissä vapaissa suunnissa, jotka katsomme edustavamme tervettä, raamatullista ja juurevaa kristillisyyttä, emme kutsu ihmisiä terveen, raamatullisen ja juurevan kristillisyyden pariin? Miksi olemme ja olette niin passiivisia, itseriittoisia ja omahyväisiä? Jos kerta teidän ja meidän ruokapöytämme notkuvat runsauttaan, miksi emme kutsu nälkäisiä ihmisiä ruokapöytiimme, vaan annamme ihmisten nälkiintyä ja pelkästään arvostelemme niitä, jotka mielestämme seisovat hattarajonossa?

  4. Tämän blogin luterilaiset lukijat voivat tarttua alla olevaan uutiseen ja siirtyä sanoista tekoihin.

    Kristus kirkkauden toivo!

    Syksyllä starttaa Hengen uudistuksen rukousiltakiertue seurakuntiin teemalla Kristus kirkkauden toivo. Rukousillat rakennetaan paikallisen seurakunnan kanssa yhdessä. Illassa vierailee Hengen uudistuksen toiminnanjohtaja Marko Huhtala ja ylistyksessä Sakari Heikkilä.

    Ota yhteyttä
    marko@hengenuudistus.fi
    ja järjestetään ilta sinunkin seurakuntaasi

  5. Kakkuri kirjoittaa, kuinka suomalainen kristillisyys on ollut ”Kristus-keskeistä.” Tämä on totta.

    Samalla suomalaisessa kristillisyydessä toinen uskonkappale Kristuksen lunastuksesta on ehkä ollut Raamatun tulkinnassa hiukan ylikorostuneessa roolissa..

    Mitä Herzogiin tulee, niin siinä mielessä nuo Kakkurin luettelemat suomalaisen kristillisyyden edustajat Achreniuksesta Ruotsalaiseen, Laestadiukseen, Raattamaahan, Simojokeen ja Eleniukseen näyttivät vaikutuksensa, että eihän Herzogista oikeasti käytännössä kukaan ollut kiinnostunut.

  6. Kiinnittäisin huomiota siihen, että vaikka onkin tärkeää tietää ”harhoista” niin vielä tärkeämpää on tietää/oppia oikeasta Pyhän Hengen toiminnasta ja karismaattisuudesta. Olen ollut vuosien varrella mukana myös useassa sellaisessa seminaarissa, missä on varoiteltu harhoista niin pitkään, että varsinainen opetus on jäänyt melkein kokonaan saamatta. Sellainen opetus synnyttää pelkoa eikä rakenna ketään.

    Vanha sanonta pankkihenkilöistä on totta: Tärkeämpää kuin oppia erottamaan rahojen väärennökset, on oppia erottamaan/tuntemaan oikea raha. Silloin erottaa myös väärennöksen.

    Ps. Arvostan Tapani Suontoa, hänen johtamansa järjestön toimintaa ja työtä, joten yllä oleva ei ole häntä vastaan.

  7. Olet Salme oikeassa… Jumalan ja Hänen luonteensa & toimintatapojensa tunteminen on kristityn elämän tärkein päämäärä. Silloin aistit harjaantuvat erottamaan hyvän ja pahan, oikean ja väärennöksen.
    Ikävä kyllä siihen erotteluun ei ole liikaa rohkaistu niissä yhteisöissä, joita itse olen nähnyt ja kuullut. Ehkä tässäkin näkyy, miten Suomen hengellisen kentän äärilaidat ovat äänessä – joko halutaan sammuttaa kaikki, mikä liikkuu, tai hypätä sokeasti mukaan mihin tahansa, missä luvataan herätystä ja elämää…