Hengellinen mitätöinti

Sain aamulla herätyksen. Nimittäin heräsin pohdintaani siitä, että olen jo 50v tutkinut innolla Raamattua ja Luterilaisuuden keskeistä kirjallisuutta. Joten minulle on kertynyt melkoinen tietomäärä oppimme sisällöstä. Tutkimus ja luku-innostukseni on pohjautunut vain siihen, että voisin oppimaani paremmin soveltaa omaan hengelliseen elämääni ja opettaa ehkä, sen pohjalta muitakin.

Sen sijaan teologian opiskelijat ovat kahlanneet lukuisan määrän teologista kirjallisuutta päästäkseen läpi tenteistä. Valmistuttuaan opiskelijat ovat saaneet ordinaation ja samalla heistä on tullut täysin hengellisesti oppineita ja arvostamiani teologeja.

Olenko tosiaan latistanut kymmenet vuodet omaa osaamistani ja hengellistä ymmärrystäni. Ikään kuin monien vuosien hengellinen tutkisteluni ei olisi mitään teologisen tiedekunnan rinnalla. Sitä oudommalle tuntuu se väite, että saarnavirka kuuluu vain papeille. He kun ovat saaneet teologisen koulutuksen ja osaavat opettaa oikean tien. Ikään kuin 50 vuoden paneutumiseni hengelliseen todellisuuteen ei olisi mitään ja viiden vuoden teologinen opiskelu olisi verrattomasti parempi meriitti saarnatuoliin. Ei sen puoleen, että haluaisin tässä vähätellä jotenkin pappeutta, tai ängetä sinne saarnatuoliin.

Tajusin vain yllättäen oman todellisen asemani ja koin yllättäen itseni erityisen energiseksi.
Samalla aloin tajuta myös sitä, kuinka paljon kaltaisiani itseoppineita ”teologeja” kirkon tavallisen kansan joukosta löytyy. Ehkä moni heistä on tottunut ajattelemaan samaan tapaan kanssani. Ettei ole osannut oikein arvostaa evankeliumin ja opin tuntemustaan. Se taas on johtanut siihen, että olemme jääneet vähän syrjään. Olemme pitäneet omaan tietämystämme niin vähäarvoisena, ettei sitä ole kannattanut pitää esillä.

Siihen on tietysti osaltaan vaikuttanut evankeliumin sanoman valtava ja tutkimaton rikkaus, jonka tutkimisessa aina kokee olevansa vasta – alkaja. Nyt tuon herätyksen jälkeen kyselen Tuntemattoman Hietasen tavoin: ”kukas mä oikeen olenkaan”.

Samalla tietysti tarvitsen jatkuvasti esirukousta siihen, että kun jatkossa suuni avaan. niin osaisin julistaa Kristuksen ihmeellistä evankeliumia. Niissä tilanteissa ei 50 vuoden kokemus mitään auta, kun kieli takertuu kitalakeen, eikä saa hyvää sanomaa suustaan ulos. Jollei esirukousta ole.

42 kommenttia

  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Heh. Sain puhelinsoiton …pyydettiin saarnaamaan. Mainiota.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Veli Pesonen
    Pekka Veli Pesonen

    En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit