Hengellinen puhe ei ole uutinen

Hengellinen todellisuus on medialle liian kova pala. Miksi hengellisisitä kesäjuhlista ei kirjoiteta mitään muuta kuin montako litraa myytiin keittoa ja montako metriä oli seurapenkkiä? Montako asuntovaunua vedettiin liejusta traktoreilla?

Samat ajatukset ovat olleet esillä lähes kaikilla kesäjuhlilla, joissa olen päässyt työni puolesta käymään. Viimeeksi aiheesta kirjoitti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kansliapäällikkö Jukka Keskitalo. Hänen mukaansa hengellinen todellisuus on medialle ylivoimainen tehtävä.

Kritiikki on syytä ottaa vastaan, jos siihen on hyvät perusteet. Useimmiten uutisointia koskevaa kritiikkiä kuitenkin vaivaa se, ettei siihen kuulu parannusehdotuksia. Mitä lehtien pitäisi juhlilta kirjoittaa? Miten hengellistä todellisuutta voisi tuoda esiin noudattamalla journalistisia käytäntöjä ja yleisisä uutiskriteerejä?

Otan mielelläni vastaan palautetta aiheesta.

Tällä hetkellä olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, ettei hengellisten kesäjuhlien hengellisen puheen jääminen paitsioon mediassa ole median vika. Hengellinen puhe ei vain ole uutinen.

Uutisia ovat esimerkiksi herätysliikejohtajien kannanotot, jos niillä on esimerkiksi käytännön merkitystä. Jos Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen johtaja linjaisi perhesuunnittelun tai ehkäisyn olevan liikkeen piirissä hyväksyttyä tai jopa suositeltavaa, se olisi uutinen. Siitä kirjoittaisivat aivan varmasti kaikki mahdolliset suomalaismediat. Linjaus vaikuttaisi satojen tuhansien suomalaisten elämään.

Sen sijaan puhe synnistä, sovituksesta ja armosta ei ole uutinen. Se on hartauspuhetta, joka voi olla juhlille osallistuvien näkökulmasta ylentävää tai voimauttavaa puhetta. Se voi antaa kuulijoille hyvää mieltä ja suurta henkistä tyydytystä.

Väitän, ettei uutismainen lyhennös samasta hartauspuheesta antaisi oikeastaan yhtään mitään. Se ei olisi uutinen, ei journalismia eikä hartauspuhetta. Se laimentaisi senkin merkityksen, joka hartauspuheella sitä kuuntelevalle yksilölle voi olla.

Hartauspuhe voi tietenkin sisältää aikaisemmin kuvaamani kaltaisia kannanottoja vaikkapa herätysliikkeen linjauksista. Niitä ei välttämättä sanoiteta yleistajuisesti, vaan ne pitää osata lukea kunkin liikkeen omasta puhetavasta. Vanhoillislestadiolaisen liikkeen kohdalla liike itsekin puhuu kaanaankielestä.

Hartauspuheesta uutisoimisen mielessä hengellinen todellisuus, mitä sillä kukin haluaakin tarkoittaa, on medialle ylivoimainen tehtävä. Se ei kuitenkaan ole median vika. Hartaustekstejä julkaisevia lehtiä ja kirjoja kyllä löytyy jokaiselle niitä kaipaavalle ilman sanomalehtiä, tv-uutisia tai radion ajankohtaisohjelmaa.

19 kommenttia

  • Hannu Kuosmanen sanoo:

    Nuorempi kollega kirjoittaa asiaa. Hartauspuhe ei ole uutinen. Ja siinä olet Joona harvinaisen oikeassa, että uutiseksi lyhennetty hartauspuhe ei ole oikein mitään.

    Innostuin aiheesta sen verran, että kävin läpi Herättäjäjuhlien puheet, jotka kaikki löytyvät tekstimuodossa netistä – mikä on kovin esimerkillistä viestintää. Hienoja puheita kaikki ja toimivat varmasti juhlakentällä, mutta kovin vaikea niistä olisi ollut uutista vääntää. https://www.h-y.fi/2072-seurapuheet

    Kolme puhetta oli sellaisia, että niistä olisi uutisen saanut mihin tahansa mediaan. Sunnuntain messun saarnassa Jukka Hautala puhui ajankohtaisia: hän otti kantaa paavin kiertokirjeeseen ja kehitysyhteistyömäärärahojen supistamiseen. Eikä kannanotto ollut poliittinen vaan terävästi kristillisen uskon ytimestä nouseva.

    Päätösseuroissa Johanna Rissanen haastoi körttiläisyyttä sanoittamaan kristillisiä käsitteitä uudelleen. Puheesta olisi saanut hyvän ja syventävän uutisen siitä, mitä herännäisyys tänä päivänä on – tai mitä se voisi olla kun se parasta on.

    Ja aika hyvän otsikon olisi voinut vetää päätösseurojen Salla Rannan pohdinnoista luonnontiedon, teknologian, uushenkisyyden ja kristinopin suhteista. Esimerkiksi otsikolla: Usko on syntisten solidaarisuutta. Kyllä siitä olisi körttiläisyyden tunnistanut.

    Yhden asian Joona hyvästä blogistasi sivuutit, sen kenelle sanomalehtien, radion ja television uutisia varsinaisesti tehdään. Hyvin usein, kun ns. maallista mediaa arvostellaan, tehdään se omasta viiteryhmästä käsin. Kirkon sisäpiirien on usein vaikea ymmärtää, että uutisia tehdään lukijakunnalle, joka on hyvin sekalainen seurakunta ja jonka tiedot kirkosta, sen kielestä ja sisäisistä painotuksista tai näkemyseroista ovat hyvin pinnallisia. Tätä näköharhaa näyttää olevan niin kirkkohallituksessa kuin seurakunnissakin.

    Mutta toisaalta, kun 80000 tai 30000 ihmistä kokoontuu taivasalle festareilleen, on se sellainen logistinen operaatio, että kyllä on ihan kohtuullistakin kertoa vapaaehtoisten tekemien talkootuntien määrä ja pizzanpaistajien suoritus. Ei sinne valmiiseen pöytään tulla tyhjästä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hyviä näkökulmia! Tuo kunkin median yleisön pohtiminen on tärkeä osa työtä. Kuten toisessa yhteydessä Hannu huomautit, erikoiskielen ja yleisesti ymmärrettävän kielen välille syntyy nopeasti kuilu. Varsinkin kirkon osalla näin on jo mitä ilmeisimmin tapahtunut. Vaikka tilastoissa kirkko on jäsenmäärältään edelleen valtava, se ei käytännössä tavoita omalla hengellisellä tai hallinnollisella puheellaan kuin murto-osan omista jäsenistään.

      Tsekkasin vähän noita vinkkaamiasi herättäjäjuhlapuheita. Pointti on hyvä, mutta jäin miettimään sitä suhteessa esittämääsi ajatukseen yleisöistä ja perustiedoista. Siis ainakin itselleni nousisi eteen muutamia käytännön kysymyksiä, jos kirjoittaisin johonkin muuhun kuin uskontojournalistiseen erikoisalalehteen. 1) Miten selittää puheen ideologinen tai uskonnollinen viitekehys? Tällaiselle uutiselle on vaikea kuvitella annettavan kovin paljon tilaa vaikkapa Etelä-Suomen isoimmaissa maakuntalehdessä, kun juhlat pidetään Kainuussa. 2) Miten perustella aiheen relevanttius? Herätysliikkeiden kaltaisella sosiaalisella ja sinällään melko opillisella uskonnollisuudella on entistä vähemmän kosketuspintaa tällaisten liikkeiden ulkopuolelle jääviin ihmisiin. Keräähän kukin juhla kuitenkin parhaimmillaankin “vain” muutamia kymmeniä tuhansia vieraita, absoluuttista väkimäärää mitaten tuhansia. Paitsi tietysti suviseurat.

      Oma näköharhani saattaa liittyä siihen, että pidän uskontoa ja kirkkoa jopa marginalisoitumeenpana ilmiönä, kuin mitä se oikeasti ehkä onkaan. Mediatekstejä lukemalla kirkosta saa hyvin ristiriitaisia kuvia, eikä kirkkomyönteisyys tai kirkkokriittisyys esim. isoissa valtakunnallisissa medioissa ole mikään itsestäänselvyys.

      Onpas aihetta vaikea pilkkoa sellaisiin paloihin, että siitä voisi mielekkäästi sanoa jotain! Toivottavasti keskustelu näkökulmista jatkuu.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kuosmanen sanoo:

    Joona, Herättäjäjuhlien puheiden uutisarvoa ajattelin lähinnä siitä näkökulmasta, jos joku päivälehti olisi lähettänyt minut toimittajana Herättäjäjuhlille. Mikä tosin olisi ollut lehdistön nykybudjeteilla aika epätodennäköistä, sillä viikonloppuisin ei toimituksista juuri ketään mihinkään lähetellä.

    Siis siinä viitekehyksestä esiin nostamistani puheista olisi saanut irti jotain, joka olisi kertonut reppari- tai uutistekstinä körttiläisyyden syvemmästä olemuksesta myös liikkeen ulkopuolisille.

    Kysymys kirkon kielestä ja sillä ilmaistuista käsitteistä on olennainen. Olen hyvin pitkälle samaa mieltä kanssasi siitä, että kirkon kieli on hyvin pitkälle eriytynyt ja marginalisoitunut nykyihmisen todellisuudesta.

    Toisaalta, eivät suuret elämän peruskysymykset ole mihinkään kadonneet. Hyvä esimerkki on tänään 11.7. Hesarissa ollut juttu otsikolla Mikään ei kiehdo ihmistä niin kuin synti. On mielenkiintoista, että sana synti on kirkollisesta kielestä kadonnut lähes kokonaan ehkä lukuun ottamatta jotenkin seksuaalisuuteen vilahtavaa, mutta valtakunnan suurin päivälehti aloittaa juttusarja kuolemansynneistä. http://www.hs.fi/ulkomaat/a1436505174836?ref=hs-top4-1

    Juttu sinänsä raapaisee pintaa, mutta on hyvä yritys avata nykykielellä syntikäsitystä. Ja nimenomaan seksuaalisuutta laajemmissa yhteyksissä.

    Jotenkin olen sitä mieltä, että kirkon julistukselle riittäisi puuhaa ja sisältöä aika pitkäksi aikaa, jos keskityttäisiin syventämään nykykielellä seitsemän kuolemansynnin ulottuvuuksia globaalissa maailmassa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Risto Rautkoski sanoo:

    Olisiko uutinen, jos esim. kolmekymmentä kaatuisi Pyhän Hengen voimasta maahan ja tapahtuisi Pyhän Hengen kasteita osalle väestä kesken tärkeän puhujan puheen. Nämä Pyhän Hengen kasteen saaneet hyppisivät hetken ilosta ja sotkisivat radiolähetyksen Pyhän Hengen voimasta ja sitten muutamat heistä tulisivat ylistämään Jumalaa puhujan antaessa tilaa tälle tapahtumalle. Sen jälkeen joku puhuisi rohkeasti Jumalan sanaa, kuten Pietari aikanaan ja toisi esiin kansan synnit ja parannuksenteon tarpeen. Raamatussa tämä on mahdollista, mutta onko meidän herätysjuhlilla niitä, jotka odottavat Pyhän Hengen kastetta Jeesukselta voimaksi lähetystyöhön? Valitettavasti aiheesta ei ole opetusta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kimmo Jaatila sanoo:

    Päivi Räsäsen puhe oli kyllä uutisoinnin arvoinen pari vuotta sitten…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kuosmanen sanoo:

    Päivi Räsänen on huono esimerkki hartauspuheen uutisarvosta. Ei Räsänen kesäjuhlilla hartauspuheita pidä vaan esiintyy ensisijaisesti puolueen puheenjohtajana ja pari vuotta sitten myös ministerinä. Kun on valinnut vaikutuskanavakseen poliittisen puolueen, niin kyllä kaikki puheet tulkitaan siinä viitekehyksessä ja sillä statuksella – ihan riippumatta siitä, mitä puhuu.

    Risto Rautkosken kommentti Pyhän Hengen kasteen uutisarvosta on puolestaan hyvä esimerkki kirkollisen kielen muuttumisesta erikoiskieleksi, jota ei sisäpiirin ulkopuolella ymmärretä. Tässä tapauksessa kieli tosin kuvastaa enemmän helluntailaisuuden tai TV7:n edustamaa kristillisyyttä kuin kirkon herätysliikkeiden kieltä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Näkökulma erityiskieleen ja yleisesti ymmärrettävään kieleen on mainio ja herättää monta pohdintaa. Näkökulma tuli esille hyvin myös uskonpuhdistus-aiheisen blogin yhteydessä.

      Jukka Keskitalo kommentoi blogia Twitterissä toteamalla, että se menee ohi hänen alkuperäisestä ajatuksestaan. Lyhyessä keskustelussa hän esitti, että alkuperäinen ajatus liittyi myös esitystapaan: hänen ehdotuksensa oli, että “hengellisestä todellisuudesta” voisi kertoa esimerkiksi ihmisten kautta.

      Ilmiöistä kertominen ihmisten kautta onkin journalismin tavallisimpia työkaluja.

      Vastaus jättää kuitenkin auki monta kysymystä:

      Miksi hengellistä todellisuutta pitäisi pitää relevanttina suomalaisten lehtien yleisön kannalta? Kyseessähän on kuitenkin eri asia kuin esimerkiksi uskonnollisista ilmiöistä kertominen. On eri asia kertoa hengellisestä kesätapahtumasta journalismin keinoin kuin välittää lukijalle “hengellistä todellisuutta”. Esimerkiksi Keskitalon mainitsema Ilkka Malmbergin juttu suviseuroista muutaman vuoden takaa on tästä loistava esimerkki: kiinnostava näkökulma Suomen suurimpaan hengelliseen kesäjuhlaan. Toisaalta se kytkeytyy oleellisesti moniin lestadiolaisen liikkeen opetuksiin. Tämä ymmärtääkseni jutussa myös tuotiin esille.

      Näyttäisikin siltä, että vaatimuksen “hengellisen todellisuuden” esiin tuomisesta voi ymmärtää myös kirkon lobbauksena. Uskonnollisten arvojen esiintuominen on kirkon äänellä puhumista. Se, mikä on keskeistä ja mikä kehällistä, näyttää hyvin erilaiselta ulkopuolisesta tarkkailijasta kuin kirkon tai herätysliikkeen piirissä elävästä. Miksi kirkon pitäisi saada sanella journalistinen tulokulma? Sanomaansa eteenpäin levittävänä yhteisönä se nimittäin rinnastuu helposti mihin tahansa omaa agendaansa ajavaan intressiryhmään.

      Tämä liittyy osittain Hannun aikaisemmassa kommentissa esittämään huomioon Helsingin Sanomien seitsemää kuolemansyntiä käsittelvästä jutusta. Aihetta ei voi asiantuntevasti käsitellä ottamatta huomioon esimerkiksi katolisen kirkon näkökulmaa. Mutta kuten jutussakin käy ilmi, sitä ei tarvitse pitää ainoana relevanttina tapana puhua synnistä.

      Kuten mediatutkija voisi asian ilmaista: kirkko yrittää käydä diskurssien kamppailua. Viime aikoina sen asemat ottelussa eivät ole näyttäneet olevan ainakaan paranemaan päin.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Matias Roto sanoo:

      Monissa lehdissä on viikonloppuisin hartauskirjoistus. Se on luonteeltaan sekä hengellisen hartauspuheen että sanomalehtiin sopivan jutun yhdistelmä. Kun aikoinaan vuosikymmenen verran kirjoittelimme Loviisan suomalaisen seurakunnan kirkkoherran kanssa Kirkkoväylää niin että hän kirjoitti suomeksi ja minä ruotsiksi, niin pitkään saimme kuulla että meidän tekstimme olivat Itäväylä lehden luetuin osio.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kuosmanen sanoo:

    Joona, jäin miettimään tuota ”hengellistä todellisuutta” mediassa. Olen aina suhtautunut tietyllä pieteetillä ihmisten hengellisten kokemusten julkistamiseen mediassa. Tässä varmasti vaikuttaa arvostamani journalisti ja edesmennyt esimieheni Kotimaan päätoimittaja Erkki Kario, kun hän linjasi Kotimaan suhtautumista silloin nousussa olleeseen julkkisten uskonkokemuksilla hehkuttamiseen.

    Kario visualisoi ihmisen suhtautumista oman itsensä ulkopuolella olevaan maailmaan kärjellään seisovalla intimiteettikolmiolla. Siinä ylhäällä ovat ensin maailma, sitten Suomi, kotikunta, työ, sukulaiset, koti, perhe, minä itse. Ja aivan kolmion kapeassa ja terävässä kärjessä ovat seksuaalisuus ja Jumalasuhde.

    Ylhäällä, kolmion leveimmällä sivulla ei ole juuri pidäkkeitä sen suhteen, mitä puhumme itsestämme ja maailman asioista. Kolmion tällä mukavuusalueella ajatusten vaihto ihmisten kanssa liikkuu sujuvasti yleisellä tasolla.

    Kun kolmiossa siirrytään alaspäin ja kodin ja perheen alueelle, alkaa elinpiiri ja julkisuus supistua. Naapureille ei enää kerrota kaikkia päivän tapahtumia. Mitä enemmän siirrytään kolmion kärkeen, sitä henkilökohtaisimmiksi asiat käyvät ja small talk katoaa.

    Ja siellä, aivan kolmion kärjessä ovat siis seksuaalisuus ja usko, molemmat. Mikä tarkoittaa sitä, että yhtä vähän kun kaverille kerrotaan lenkkisaunassa, että nyt ei kuule onnistunut vaimon kanssa viime yönä, niin yhtä vaikeaa ja intiimiä on kertoa työkaverille, miten jumalasuhteen laita oikein on. Puhumattakaan siitä, että näillä asioilla elämöitäisiin julkisuudessa.

    Mielestäni näin sen pitää ollakin. Myös journalismissa. Kirkon suhteesta yhteiskuntaan tai kirkon sisäisistä kähinöistä voi ja pitää puhua suureen ääneen, mutta kun mennään ihmisen oman identiteetin kannalta kaikkein intiimimpään ja pyhimpään kärkeen – siis seksuaalisuuteen ja Jumalasuhteeseen tai hengelliseen todellisuuteen – niin käyttäisin hyvin pieniä äänenpainoja.

    Tuo muistelu intimiteettikolmiosta liittyi vähän laajempaan keskusteluun, jota virittelivät muutama vuosi sitten arkkipiispa Kari Mäkinen ja kolumnisti Jukka Relander. Keskustelu sivusi osittain myös tässä ketjussa esiin noussutta pohdiskelua kirkon kielestä. En nyt sitä toista, sillä sen voi lukea täältä:

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kiitos linkistä, Hannu. Mielenkiintoista keskustelua.

      Ajatuksen kehittely yksityisen ja julkisen välillä on myös mielenkiintoinen. Monien suhde oman elämän yksityisyyteen on muuttunut, eivätkä haastateltavat enää välttämättä itse hahmota asiaa kuvaamallasi tavalla. Mutta kuten Hume hienosti oivalsi, siitä miten asiat ovat, ei voi päätellä, kuinka niiden pitäisi olla.

      Heitän tähän pienen esimerkin, jota olemme opiskelijaporukoissa pohtineet: eräässä yhteydessä vastaan on tullut haastateltava, joka on kertonut erittäin avoimesti julkisuuteen esimerkiksi parisuhteestaan ja arkielämästään. Sen sijaan hän on suhtautunut kielteisesti työstään puhumiseen, tai on ainakin halunnut säännellä siitä puhumista tarkkaan. Hän on kääntänyt kolmion siis toisin päin. Se, millaisia arvotuksia tälle haluaa antaa, on toinen kysymys.

      Hiukan aiheen viereen menien ja omia sepustuksiani selitellen: kun viittasin aiemmin kirkkon lobbaukseen, mietin uskontoa ilmiönä. Ihmisten vakaumukset mitä ilmeisimmin kuuluvat intimiteetin alueelle. Kuitenkaan institutionaalisiakaan uskontoja ei vaikuta olevan olemassa ilman näitä reaalisia yksittäisten henkilöiden vakaumuksia. Tästä seuraa kysymys siitä, miten uskonnosta kirjoitetaan relevantilla tavalla kunnioittaen ihmisten yksityisyyttä.

      Kirkon lobbaukseen nimittäin liittyy se näkökulma, että kirkolla yhteisönä on tiettyjä tarinoita ja kertomuksia siitä, millainen on aito uskonto. Se haluaisi, että tätä kertomusta levitettäisiin. Kirkon kielellä puhutaan evankelioinnista. Näyttää siltä, että kirkko toivoo mediasta jatketta omalle intentiolleen.

      Media, joka ei jaa kirkon ajattelutapaa, ei ole mukana tässä diskurssissa. Se voi hyvinkin epäillä koko puhetavan mielekkyyttä. Yksinkertaistaen sanoen, uskonto on ideologia muiden joukossa. Uskonnollinen ihminen itse taas näkee, että uskonnolliset sisällöt todella puhuvat oikeista, olemassaolevista asioista. Joku kirkonmies arvosteli tätä vastikään jossain blogissa (?), mutta en löytänyt keskustelua tähän hätään. Kyse on siis vallasta ja vallankäytöstä.

      Uusia kysymyksiä yksityisyydestä, uskonnon merkityksestä ja asemasta yksilön ja yhteisön elämässä nousee koko ajan. Hyviä apuvälineitä keskusteluun tarvitaan. Samalla on kuitenkin entistä suurempi tarve perustella omat näkemykset konkreettisilla perusteluilla. Tässä uskonnot näyttävät jäävän omaan erikoiskieleensä, joka puhuu eri asiaa kuin muun yhteiskunnan kieli. Enkä nyt siis todellakaan kaipaa Suomeenkin rantautunutta tapaa argumentoida uskonnollsiten näkemysten puolesta luonnontieteellisfilosofisin keinoin. Sellainen keskustelu on aivan eri asia, kuin mitä yritän hahmotella.

      Mietin myös yhtä toista näkökulmaa, joka liittyy ylipäänsä argumentaatioon uskonnollisten ilmiöiden puolesta. “Uskonto itsessään vahingoittaa ihmisen ajattelukykyä” -tyyppinen argumentaatio on kasvava ilmiö länsimaissa. Samaan aikaan kirkon miehet puhuvat uskonnon globaalin merkityksen noususta empiirisenä tosiasiana. Tällöin törmätään kuitenkin aivan samaan Humen argumenttiin, jonka esitin alussa. Tämä kuitenkin alkaa mennä jo niin kauas sivuraiteille, että se on oman keskustelunsa paikka.

      Paljon on näkökulmia ja niin rajallinen on meikäläisen kyky niitä hahmottaa 🙂

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Matias Roto sanoo:

    Saarnakin voi olla ajankohtainen. Vaikka sen sanoma pitäytyykin ikivanhaan kirkolliseen perinteeseen niin sen kärki on nykyajassa nykyihmisen todellisuudessa.

    Esimerkkinä Apostolien päivänä 5.7. toin Saarnakivellä esille paitsi kuvausta

    1) Pietarin elämästä Jerusalemin–>Antiokian–> Rooman piispana sekä Matteuksen elämästä Syyrian–>Persian–>Parttian–>marttyyrikuolemaan Etiopian piispana.

    2) Ja siitä että kokonaisten kansojen voittamiseen pitää vallata juhlat kuten 6.1. epifania Egyptin valtaamiseksi ja 25.12. joulu Rooman valtaamiseksi sekä myös paikalliset ihmisten perinteiset kulttipaikat kuten Saarnakivi Lounais-Hämeen evankelioinnin alkuna keskiajalla ja Kanta-Loimaan kirkon paikka – kumpikin ikivanhoja muinaissuomalaisen uskonnon uhripaikkoja. Kun nämä vallattiin niin kansa kääntyy kansana.

    3) Niin toin esille myös että nykyaikana edelleen on kysymys kokonaisten kansojen valtaamisesta. Kun ateistisen valtionuskonnon 70 vuotisesta yrityksestä huolimatta Venäjä pääsi vapauteen niin tuli esille että enemmistö sen asukkaista on ortodokseja. Venäjän kääntymiseksi rukoiltiin muutama vuosikymmen intensiivisesti ja Jumala vastasi rukouksiin.

    Meillä on edessämme toinen maa jonka kääntymystä saamme rukoilla. Korea on suurin jakautunut maa. Edelleen kansa on mieleltään yhtä Koreaa. Samanlaiset hiukset, samanlaiset kasvonpiirteet, sama Kim -nimi yleisimpänä nimenä kansan keskuudessa, sama kieli ja sama mieli yms.

    Erona on vain toisen maailmansodan jälkeen tullut keinotekoinen kahtiajako. Etelä-Koreassa toimii luterilainen kirkko. ¨Vanhastaan ennen jakoa luterilaisen kirkon valtaosa oli nykyisen Pohjois-Korean puolella.

    Koska Pohjois-Korea on kiinnittänyt kaiken huomionsa Etelä-Koreaan päin niin Etelä-Koreasta päin ei voida lähettää lähetyssaarnaajia maahan. Sen sijaan Suomi ja muut kauempana olevat maat voisivat sen tehdä. On siis aihetta rukoilla että Pohjois-Korea kääntyy.

    Tähän rukoilemiseen kehottamiseen päättyi saarnani.

    Vasta varsinaisen messun jälkeen kirkkokahvien alussa toin sitten terveiset Etelä-Korean luterilaisen kirkon presidentiltä (= eli siis arkkipiispalta) Chul Hwan Kim Etelä-Koreasta. Joka vetosi rukoilemaan sen puolesta että Korea yhdistyy ja evankeliumi pääsee jälleen vapaasti esille myös maan pohjoisosissa. Tulkkasin häntä evankeliumijuhlilla seurakuntien edustajien kokouksessa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Matias Roto sanoo:

    Yksi merkittävä epäkohta viestinnässä on erilaisten musiikkitapahtumien viestintä. Monella paikkakunnalla on seurakunnissa merkittäviä musiikkitapahtumia, joiden taso on huikea hyvä. Kuitenkin niistä tiedotus toimii vain paikallislehtien palstoilla. Valtakunnallisella tasolla niistä ollaan täysin hiljaa.

    Samaan aikaan valtakunnalliset tuutit toitottavat solkenaan joidenkin pätevien ja hyvien juttujen lisäksi myös kaiken maailman mitättömyyksien tapahtumista. Kuitenkin näiden muusikoiden ehkä ainoa ansio on siinä että sattuu olemaan jonkun vaikutusvaltaisen toimittajan naapurikorttelin tuntema musiikin yrittäjä.

    Esimerkiksi elokuun alussa Tammelassa pidettävien hakkapeliittapäivien yhteydessä pidettävä jumalanpalvelus on musiikillisesti korkeatasoinen. Sen musiikillisesta toteutumisesta vastaa Risto Pelli, jonka sävellys muutama vuosi sitten voitti Kanttori-Urkuriliiton ja Kirkkomusiikkiliiton yhdessä järjestämän sävellyskilpailun. — Tämä vain kuin pienenä esimerkkinä siitä että eri puolilla maatamme jatkuvasti järjestetään uutisoinnin arvoisia tapahtumia.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kuosmanen sanoo:

      Joona, tämähän menee mielenkiintoiseksi. Ensinnäkin tunnistan huomiosi siitä, että jotkut haastateltavat suhtautuvat kielteisesti työstään puhumiseen. Kun en tiedä, mihin yhteyteen tämä liittyy, niin totean vain yritysviestintää pitkään tehneenä, että tällä voi olla ihan luonnollinen selitys.

      Moni työnantaja säätelee hyvin tarkkaan, kuka yrityksen työntekijöistä ylipäätään voi puhua yritykseen ja työhönsä liittyvistä asioista. Ja erityisen tarkkaa tämä on tietysti pörssiyhtiöissä.

      Kirkossa tätä voi olla vaikea käsittää, koska se ei näytä olevan mikään ongelma. Kuka tahansa kirkon työntekijä tai seurakuntalainen saa sanoa omasta yhteisöstään mitä vain – ja myös sanoo. Samanlaista oman pesän likaamista, mitä viime vuosien kirkollisessa keskustelussa on kuultu, ei kyllä suvaittaisi oikein missään muussa yrityksessä tai työyhteisössä. Mutta kirkkohan on individualistien yhteisö.

      Tästä päästään toiseen kysymykseen. Puhut kirkon lobbauksesta ja siitä että kirkko toivoo mediasta jatketta omille pyrkimyksilleen: siis julkisuutta omille tarinoilleen siitä millainen on aito uskonto.

      Olennainen kysymys on, millainen on aito uskonto. Luulen että kirkon julkisuuskuvan kannalta suurin kriisi onkin juuri siinä, että mielikuva aidosta uskonnosta on täysin pirstaloitunut. Asetelmat eivät ole vain polarisoituneet vaan koteloituneet entistä pienempii kuppikuntiin. Niitä ei tässä varmaankaan tarvitse toistaa.

      Kysymys kuuluukin, kuka aidon uskon julkisuudessa määrittelee. Onko aito usko Jokainen sana Raamatussa on totta –ryhmän julistusta, jossa pappeja ja seurakuntalaisia jaetaan oikea- ja vääräuskoisiin. Vai onko aito usko Kaikki käy, kunhan jengi viihtyy –liikkeen julistusta, jossa opilla ei ole niin väliä kunhan kaikenlainen tasa-arvo toteutuu. Tai jotain ihan muuta tältä väliltä.

      Julkisuudessa ja somessa erityisesti aitoa uskontoa tulkitsevat ne, jotka kovimmin ääntä käyttävät. Siksi suurelle yleisölle uskonnon koko kuva voi olla Päivi Räsänen. Tai patriarkaalinen arkkipiispa Leo. Tai jokapaikkaanehtivä Teemu Laajasalo. Tai kaiken pahan ilmentymä ISIS, noin vaan esimerkkeinä.

      Jotenkin minua huolestuttaa eniten se, että kovia äänenpainoja kuunnellessa kuva uskonnosta kaventuu ja alkaa todella muistuttaa ideologiaa muiden joukossa, kuten Joona toteat. Suurin kysymys on kuitenkin se, miten tavoittaa myös julkisuudessa se, mikä ainakin kristillisessä uskonnossa on mielestäni yksilötasolla syvintä: ”…että meillä on jotain, mikä on salattua, pyhää, henkilökohtaista, muille kuulumatonta. Jotain jonka selittämiseen sanat eivät riitä,” kuten kiteytin tuossa Uskonjournalismi blogissa.

      Mutta onko todella niin, että julkisuuden valtapelistä voi irtautua? Niin että kaikkea ei tarvitse aina huutaa suureen ääneen tai yrittää todistella omaa oikeaa kantaansa. Uskallammeko luottaa siihen, että aidon uskonnon syvimmät virrat voivat olla hyvinkin huomaamattomia, jotain sellaista jota ei edes osata arvostaa.

      Havahduin tähän viimeksi kun luin Hesarin päätoimittaja Antero Mukan kolumnin 12.7. Ei siinä uskonnosta puhuttu vaan siitä kuinka eri puolille maata hajaantunut suku kokoontui rippijuhliin Itä-Uudellamaalla. http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1436584673098

      Siis eikö se ole kansankirkollista uskontoa aidoimmillaan, jos rippijuhlat kokoavat suvut yhteen. Ei kirkon viestin tarvitse välttämättä olla tämän monimutkaisempaa: tarjota elämän taitekohdissa syy ja puitteet ihmisten kohtaamiselle ja kokoontumiselle.

      Ei se somemaailmassa kuulosta kovin suurelta ja seksikkäältä, mutta esimerkiksi ilman rippikoulua ei sitä olisi. Mutta uskallammeko luottaa sen viestin voimaan. Ei sekään tyhjästä synny. Kyllä sekin pitää jonkun sanoa ääneen. Ja useampaan kertaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu, huomiosi kirkon lobbauksesta on mielenkiintoinen. Kuten Matias tässäkin ketjussa on tuonut esille, kirkon sisällä on paljon erilaisia intressejä tuoda kirkon toivomia sisältöjä ja toimintaa näkyviin tiedotusvälineissä.

      Kun seuraa työkseen kirkkoa instituutiona, se näyttäytyy hyvin erilaisena kuin “ulkoapäin” katsoessa. Esimerkiksi Kotimaan entinen toimitusjohtaja Jaakko Tapaninen puhui mielestäni oivallisesti kirkon eristäytymisestä muusta yhteiskunnasta Kirkkopäivillä. Jutun aiheesta voi lukea Kotimaa24:stä täältä (avoin sivusto): https://www.kotimaa24.fi/artikkeli/kirkko-on-menettanyt-kosketuksensa-muuhun-yhteiskuntaan/?minisite=28798

      Tämä siis lähinnä lisäpohdintana esittämiisi näkökulmiin, Hannu:

      Kirkon sisällä käydään jatkuvaa vääntöä kysymyksistä, jotka liittyvät oikeaan oppiin, raamatuntulkintaan, seksuaalietiikkaan, syntiin ja vaikkapa ääriesimerkkinä liturgian teologiaa eli käytetäänkö bursaa ja jos ei, kuinka kaukana liturgista olevat ehtoollisaineet ovatkaan konsekrotuneita? Kuulostaa relevantilta väittelyltä, eikö vain?

      Samalla käydään epämääräistä keskustelua konservatiiveista ja liberaaleista. Yleensä tarkoitetaan lähinnä seksuaalietiikkaa ja sen taustalla olevaa käsitystä esimerkiksi Raamatusta ja kirkon opista. Käytännössä nämä keskustelut näkyvät kirkon aktiiviyhteisön ulkopuolelle vain silloin, kun niillä on jotain käytännöllisiä vaikutuksia. Tästä esimerkkinä pääasiassa konservatiivisiksi ajateltujen kristittyjen keräämät aloitteet uuden avioliittolain kumoamiseksi ja hoitohenkilökunnan oikeudesta kieltäytyä abortin tekemisestä vakaumuksellisista syistä. Molemmissa keskusteluissa on kirkon sisäisessä keskustelussa kyse Raamatusta ja sen suhteesta seksuaalietiikkaan. Ulkopuolelta asia näyttää yksinkertaisesti uskonnollisten fanaatikkojen yritykseltä polkea ihmisoikeuksia, rankasti kärjistäen sanottuna.

      Miksi muulla tavalla ajattelevat sitten eivät saa ääntään kuuluviin? Koska he eivät edusta vastavoimaa esimerkiksi avioliittolakia edistäneille ei-kirkollisille ryhmille. Se, että kirkon sisällä tapellaan asiasta, nousee kyllä silloin tällöin esille. Mutta se ei sinällään ole uutta.

      Näin ollen siis yleisimmin väestössä esiintyvien ajattelumallien vastaiset näkemykset saavat suhteellisen ison osan mediatilasta. Tämä on luonnollista, kun tuntee uutiskriteerejä.

      Palataan tarkastelemaan kirkkoa ulkopuolelta. Samaan aikaan, kun kirkon sisällä tapellaan raamatuntulkinnasta, ulkopuolella syntyy aivan uudenlaisia keskusteluja. Kun uskonto näyttäytyy hassuina oppiriitoina, naisten ja seksuaalivähemmistöjen alistamisena, Isisin terrorina ja kunniaväkivaltana, on helppo päätyä ajattelamaan kaiken uskonnollisuuden olevan kategorisesti pahaa.

      Siis: usko satuolentoihin aiheuttaa terroria/syrjintää/yms. Kun tällaiseen ajatteluun on päädytty, on vaikea nähdä esimerkiksi liberaalin kristinuskon kannattajien argumentaationkaan olevan kovin vakuuttavaa. Ulkopuolelta ainut hyväksyttävä vastaus kritiikkiin on luopua kokonaan uskonnollisiksi tunnistettavista uskomuksista. Muuten ihminen sitoutuu uskomusjärjestelmään, joka tuottaa empiirisesti havaittavasti hyvin paljon kielteisiä tuloksia.

      Miten uskonnollisista yhdyskunnista ja uskonnollisesta ajattelusta käsin tällaiseen kritiikkiin voi vastata, onkin sitten taas hiukan eri kysymys.

      Käytännössä elämme niin monipuolisen informaation keskellä, että kokonaisuudesta kiinnisaaminen tuntuu turhauttavalta. Siksi on helpompi keskittyä helppoihin, yksinkertaisiin asioihin, kuten Isisin terroriin ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia polkeviin kotoisiin kristittyihin. Sillä nehän ovat tosiasiallisesti olemassa, eivätkä häviä selittelyllä uskonnon hyvistä vaikutuksista.

      Miten siis saada myönteinen viesti kuuluviin? Onko se uskottava?

      Ja mihin sillä pyritään? Kristinuskon sanoman levittämiseen? Kirkon yhteiskunnallisen aseman turvaamiseen? Uskonnon yhteiskunnallisen aseman turvaamiseen? Tai siihen, ettei uskonnollisia uskomuksia aleta kategorisesti kohdella kuten rasistisia uskomuksia nyt kohdellaan, kuten joku ajattelija vastikään pohti tulevaisuudenskenaarioita.

      Tästä ajatukset palaavatkin kommenttisi alkuun Hannu. Siteeraan jälleen Jaakko Tapanista: kirkolla ei ole liikesalaisuuksia. Siinä missä esittämäni tapaus yksityisen ja julkisen elämän menemisestä ristiin on mielenkiintoinen yleisellä julkinen-yksityinen-keskustelutasolla, esittämäsi kommentit osuvat syvälle kirkon viestinnän ongelmien ytimeen. Kuten taannoin blogissasi kirjoitit, kirkon tiedotus on hajanaista. Läpi menee ristiriitaisia viestejä. Virallinen linja on melko hajuton ja mauton. Taustalla voi olla paljon realismia kirkon sisäisestä tilanteesta. Tarvittaisiin aika paljon uutta ajattelua siitä, miten individualistien yhteisö voisi viestiä niistä tavoitteista joita sillä on. Ja sitä ennen kysyä, miksi se haluaa sitä tehdä? Miksi se haluaa pitää kiinni kynsin ja hampain välinpitämättömistä jäsenistä? Keskeneräisistä ajatuksista on hankala kertoa selvästi.

      Tulipas taas. Mielenkiintoista ajatusten herättelyä! Kiitos tähän mennessä erityisesti Hannulle ja Matiakselle aktiivisesta ja asiallisesta keskustelusta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kuosmanen sanoo:

    Joona, tästähän voi kehittyä jotain. Otetaan ensin vitsit alta pois. Kirjoitit: käytetäänkö bursaa ja jos ei, kuinka kaukana liturgista olevat ehtoollisaineet ovatkaan konsekrotuneita? Ymmärrän kyllä jonkin verran ehtoollisen teologiaa, mutta siis ihanko tosissaan tällaista keskustellaan. Voi olla ääriesimerkki, mutta hyvä sellainen kun kadotetaan yhteys ympäröivään maailmaan.

    Jos olisin vielä lööpintekijä, mikä herkkupala: PAPIN TEMPPU ALTTARILLA: MUUTTI VIININ VEREKSI. Katso kuvat.

    Hyvä esimerkki tietysti myös siitä, kun mystiikkaa yritetään sanoilla ja järjellä selittää.

    Vakavammin, pari pointtia nostaisin jatkoon hyvästä analyysistäsi uutiskriteereistä ja siitä, mikä olisi kirkon uskottava viesti.

    Sanot, että kirkon virallinen linja on hajuton ja mauton. Olen samaa mieltä. Vaikka edellisessä kommentissa puhuin uskon sijoittumisesta ihmisen intimiteettialueen syvimpään ja kapeimpaan kärkeen, ei se tietenkään koske kirkkoa instituutiona, osana suomalaista yhteiskuntaa.

    Tässä yhteydessä kirkko on pelannut itsensä paitsioon. Tarvitaan juutalainen rabbi kertomaan SuomiAreenalla, että Suvivirsi kuuluu suomalaiseen yhteiskuntaan. Tai oopperan johtaja laulattamaan sitä kansalla. http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/89032-uusi-avaus-koulujen-suvivirresta-valtava-virhe#.VaX67vRcbeN.twitter

    Toinen viime viikkojen merkittävä kirkollinen viestintäoperaatio on ollut paavi Franciscuksen kiertokirje, jossa hän haastaa koko maailman toteuttamaan uutta talousjärjestystä ja estämään ilmastonmuutosta. Hetkessä paavi ja katolinen kirkko ovat nousseet globaalin keskustelun keskipisteeseen.

    Voi tietysti epäillä, että taustalla on tietoinen strategia: huomio halutaan siirtää pedofiilikohussa ja taloussotkuissa ryvettyneen katolisen kirkon sisäisistä kähinöistä aivan uusiin tulevaisuutta ja koko maailmanjärjestystä hahmottaviin avauksiin. Kyynikko sanoisi, että vallankäyttöä parhaimmillaan.

    Joka tapauksessa strategia on onnistunut. Samaa voisi toivoa Suomen kirkolta: iänikuisesta jähnäämisestä naispappeudesta, homosuhteista, avioliittolaista, oppiriidoista ja muusta siilipuolustuksesta pitäisi nyt päästä katsomaan avarasti tulevaisuuteen. Lyödä pöytään jotain kokonaan uutta näköalaa, jolla kirkko voisi uskottavasti nousta varteenotettavaksi osapuoleksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa, taloudellisessa, henkisessä ja hengellisessä keskustelussa.

    Joitain yrityksiä toki on ollut: arkkipiispan köyhyysohjelma, teesit hallitusneuvotteluihin, huolestuminen kehitysyhteistyömäärärahoista. Mutta jotenkin tuntuu, että nämä ja muut kannanotot ovat jääneet yksittäisiksi heitoiksi, joilta on puuttunut kunnon tiedotus- ja lobbausstrategia.

    Kysyit, miksi kirkko haluaa pitää kiinni välinpitämättömistä jäsenistä. Mutta onko kirkolla välinpitämättömiä jäseniä? Tältä varmasti näyttää, mutta kuka mittaa välinpitämättömyyden asteen – milloin mennään rajan yli. Tämä tietysti liittyy myös uskonnon intimiteettiin, siihen voiko kukaan ulkopuolinen määritellä toisen ihmisen sisimmät tunnot. Tai voi toki yrittää määritellä, mutta silloin ollaan jo moralismin alueella. Tätä voisi kysyä esimerkiksi vankila- tai sotilaspapeilta.

    Huolestuttavaa minusta on se, että aina vain voimakkaammin tulevat esiin näkemykset kirkosta vain tosiuskovaisten yhteisönä – johon siis varsinkaan välinpitämättömät eivät kuulu vaikka maksavat koko lystin. Täällä K24 keskusteluissa termi esiintyy hyvin usein. Eikä tämä ole vain tiukkapipoisten fundamentalistien harha, samalla lailla tosiuskovaisten kirkkoa haikailevia löytyy suvaitsevaistosta, Tulkaa kaikki liikkeestä, perinteisistä herätysliikkeistä ja muista kirkon lukemattomista kuppikunnista.

    Tule sellaisena kuin olet, kunhan olet samanlainen kuin minä. Siis mikä ero perimmältään on lähetyshiippakunnan jumalanpalveluksissa, sateenkaarimessuissa, tuomasmessuissa, viini ja virsi-illoilla, suviseuroissa, facebookryhmissä. Ne ovat saman mielisten kokoontumisia, joissa on kiva olla.

    Mutta tuhannen taalan kysymys on, mikä olisi näiden sirpaloituneiden kokoontumisten pienin yhteinen nimittäjä. Siis olisiko jotain, josta moniäänisessä kansankirkossa voitaisiin olla yhtä mieltä. Siinä kirkon brändin rakentajilla ja viestinnän ammattilaisilla on haastetta. Olisiko ihan komitean paikka. Tai peräti brainstormingin asia.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Joona Raudaskoski
    Joona Raudaskoski

    Valtiotieteen ja teologian opiskelija: viestintä ja uskonnonfilosofia. Ongelmia tarkennuksessa, kameralla ja ajatuksilla. Blogissa myöhään heränneitä ajatuksia opiskelijan todellisuudesta. Twitterissä @raudaskoskij