Hengellistä väkivaltaa käsittelevien kirjojen buumi

Esittelen alla lyhyesti seitsemän äskettäin julkaistua ja lähiaikoina julkaistavaa kirjaa hengellisestä väkivallasta. Ehkä muitakin on, valistakaa meitä! Jo viime vuonna julkaistiin Aini Linjakummun kirja Haavoittunut yhteisö, hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa sekä Johanna Hurtigin ja Mari Leppäsen toimittama Maijan tarina. Viimeksi mainittu käsittelee seksuaalista hyväksikäyttöä vanhoillislestadiolaisten keskuudessa. Uskontojen uhrien tuki UUT ry:n sivuilla on julkaistu lista aiheeseen liittyvästä aiemmasta kirjallisuudesta. Nyt esittelemäni seitsemän kirjaa ovat tämän vuoden ja tulevien aikojen tuotantoa.

Aila Ruohon Päästä meidät pelosta, hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä julkaistiin alkuvuodesta. Ruoho on haastatellut Jehovan todistajien, vanhoillislestadiolaisten, Koivuniemen kultin ja vähäisemmässä määrin joidenkin muiden yhteisöjen nykyisiä ja entisiä jäseniä. Yksi kirjan keskeisistä kysymyksistä on kuinka käy, kun henkilö eroaa ainoasta oikeasta uskonnosta? Pidin kirjassa erityisesti siitä miten hyvin se toi esille pelolla hallitsemisen uskonnollisissa yhteisöissä. Ulkopuolella olevien väitetään päätyvän helvettiin (tai Jehovan todistajien tapauksessa kuolevan Harmagedonissa), mikä osaltaan tekee yhteisöstä eroamisen vaikeaksi. Ruoho käsittelee ansiokkaasti Jehovan todistajien karttamismenettelyä, jota on tähän asti kuvattu kirjallisesti vain vähän suomeksi.

Janne Villan kirja Hengellinen väkivalta ilmestyi äskettäin. Villan kirja on hyvin monipuolinen, se kertoo laajalla sektorilla hengellisen väkivallan ilmenemisestä moninaisissa kristillisissä yhteisöissä Suomessa. Käsittelyssä on ainakin vanhoillislestadiolaiset, Koivuniemen kultti, helluntailaisuus, Leo Meller, Lasarus-veljet ja Suomen Lähetysseuran lähetyslapsiin kohdistunut seksuaalinen hyväksikäyttö Taiwanilla, mutta paljon muutakin. Villa on haastatellut monia alan asiantuntijoita ja referoi monen monituisia aiheesta kirjoitettuja artikkeleja ja kirjoja. Jo vuosien ajan Villa on toimittajana kunnostautunut joidenkin vakavampien hengellisen väkivallan esiintymismuotojen esille tuojana.

Katriina Järvinen (aiempia kirjoja: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa ja Vapaa nainen törmää todellisuuteen) on kirjoittamassa uutta kirjaa, joka ammentaa hänen kokemuksistaan äärihelluntailaisen perheen lapsena. Neljännen käskyn kirouksena isän ja äidin kunnioittaminen on usein vaikeaa. Esimerkiksi silloin kun vanhemmat ovat uskonnollisia fundamentalisteja ja aikuistuvan lapsen maailmankuva muodostuu hyvin erilaiseksi. Vanhemmilla on usein huomattavaa valtaa aikuisiinkin lapsiinsa kymmenien vuosien ajan. Mitä tapahtuu kun välejä koettelee suuret maailmankuvaan liittyvät erimielisyydet? Laitatko välit poikki vanhempiisi? Jos et, miten siedät heitä? Miten ympärillä olevat ihmiset suhtautuvat tähän kaikkeen. Entä silloin kun vanhemmat laittavat välit poikki lapseensa? Mitä seurauksia tästä on? Ihmiset eivät suostu enää elämään hyvin ahdistavissa ihmissuhteissa. Parisuhteiden lisäksi tämä koskee nykyään myös vanhempien ja lasten välisiä suhteita.

Aini Linjakumpu valmistelee tutkimusta hengellisestä väkivallasta erilaisten kristillisten yhteisöjen piirissä. Tutkimuksessa pyritään hengellisen väkivallan käsitteen jäsentämiseen: millaisesta väkivallasta hengellisessä väkivallassa on kysymys. Teoreettisen pohdinnan lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan erilaisia hengellisen väkivallan, alistamisen ja hyväksikäytön muotoja ja käytänteitä. Myös hengellisen väkivallan yhteiskunnallisia ja oikeudellisia lähtökohtia arvioidaan tutkimuksessa.

Johannes Alaranta julkaisee syksyllä kirjan kokemuksistaan vanhoillislestadiolaisen liikkeen toiminnan kriitikkona. Hän kirjoittaa nettisivuillaan: ”Sain pian huomata, että mielipiteen vapautta ei kaikkialla ole.– Minusta tehtiin se, mistä minua oli koko lapsuus ja nuoruus varoiteltu. Pahoista pahin. Syntisistä syntisin. Perkeleen kätyri ja Saatanan enkeli. Valtakunnan virallinen roskittaja ja arkin sisäpinnan tervaaja. Roisto ja ryöväri. Häpeällinen henkilö, jonka pahoista teoista kärsisivät kaikki tulevat polvet.”

Topi Linjama on kirjoittamassa kirjaa vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantuneiden kokemuksista.

Terho Miettinen on kirjoittamassa kirjaa hengellisestä väkivallasta keskittyen karismaattisen kristillisyyden ryhmissä (helluntailaisuus ym.) vaikuttaneisiin henkilöihin ja tapahtumiin sekä lahkoilmiöiden sosiaalipsykologiaan.

Näiden lisäksi Vuokko Ilolalla ja Aila Ruoholla on suunnitelmia tulevista kirjoista. Ainakin vanhoillislestadiolaiset taitavat saada osansa kritiikistä. Keskustelu hengellisestä väkivallasta jatkuu.

  1. Sosiaalipsykologi ja -antropologi Katriina Järvisen kohdalla jäin miettimään mitä tarkoittaa ilmaisu ”äärihelluntailainen”?

    Vähättelemättä lainkaan hengellistä väkivaltaa, on syytä esittää toivomus, ettei ihan jokainen kynnelle kykenevä aikoisi kirjoittaa siitä kirjaa. Kohta on hengellisestä väkivallasta kirjoittavia enemmän kuin hengellisen väkivallan uhreja ja koko sinänsä erittäin vakava ilmiö banalisoituu.

  2. Kiva olla joskus samaakin mieltä Kari-Matti Laaksosen kanssa. Yksi hyvä kirja on pareempi kuin tusina keskinkertaista. Tällä en tarkoita kirjaimellisesti, että nyt esitellyt kirjat ja hankkeet olisivat keskinkertaisia.

    Toisaalta on niin, että kielteisten ilmiöiden esiin nostaminen voi hyvässä tapauksessa toimia uskonpuhdistuksena. Kristillisestä uskosta poltetaan karstat.

  3. Anne-Mari Hirvonen oletko lukenut kirjani? Jos olet, niin näkisin mielelläni ne syyt, joiden perusteella pidät sitä hyökkäyksenä kristillisiä yhteisöjä vastaan. Teoksessa tuodaan hyvin yksiselitteisesti esille se, että mukaan otetuissa ryhmissä on myös hyviä puolia.

    Jos kirjoittaisin perheväkivallasta, useimmille lukijioille olisi itsestään selvää, ettei kirjassa kuvattaisi terveitä perheitä tai keskityttäisi niihin asioihin mitkä tasapainoisessa perheessä on hyvää.

    Buumeista en tiedä. Silloin kun ryhdyin kirjoittamaan omaa kirjaani (syksyllä 2010) en tiennyt, että aiheesta olisi tulossa ainuttakaan kirjaa. Aiheen käsittelyn aloitin jo vuodenvaihteessa 2008-2009 yliopistolla gradun parissa.

    Näitä kirjoja on edelleen hyvin vähän suomeksi. Uhrien on vaikea löytää asiasta tietäviä terapeutteja. Kirjaani ei ole tarkoitettu myöskään viihteeksi vaan avuksi uhrille ja hänen läheisilleen + varoittamaan hengellisetä epäterveydestä ja opastamaan terveydenalan ja hengellisen työn tekijöitä.

  4. Mutta jos menee psykiatrille, lohduttaa kummasti, jos kuulee, että ”paljon on tervettäkin.”

    Uskontoa/kristinuskoa saa ja pitää kritisoida ilman kymmenen palstan apologiaa . Kirjabuumeja eri aiheista syntyy, hetken elää, sitten kuihtuu.

    Uskonto/usko on varmasti, seksuaalisuuden ohella, ihmisen minuuden ja identiteetin kaikkein arimpia osa-alueita. Siinä mielessä hengellinen väkivalta on syytä ottaa aivan yhtä vakavasti kuin seksuaalinenkin väkivalta.

  5. Joni Valkila:

    Uskontojen kritisoiminen on vaikeaa, koska uskonnot ovat osa ihmisten identiteettiä. Kritiikki koetaan helposti henkilökohtaisena loukkauksena.

    Tämä on todellakin iso ongelma kaikkialla ja estää melko tehokkaasti käytänteiden muuttumisen uskonnollisissa yhteisöissä. Mutta henkinen ja hengellinen väkivalta on niin yleistä näissä yhteisöissä, että jotenkin se pitäisi saada poistettua tai ainakin minimoitua. Itse uskon yhteisöjen ”maallistumiseen” ja sitä kautta tilanteen korjaantumiseen, mutta se on hidas tie ja kestää useiden sukupolvien ajan myös tästä eteenpäin.

  6. Elias Tanni:

    Tuossa on jotain epätervettä pelkoa takana, että joka kerta hengellisestä ongelmasta puhuttaessa pitää(pitäisi?) mainita se, että paljon on tervettäkin. Jos ihminen menee lääkärille, joka toteaa että ”teiltä on jalka poikki”, niin ei kukaan oleta että lääkäri samassa luettelee kaikki ne ruumiinosat, joissa ei vikaa ole.

    Erinomaisen hyvä vertaus ja niin totta.

Kirjoittaja