Hiljaisten kirkko - kirkolliskokouksen avajaispäivä

Aikainen Turku herätti kirkolliskokousviikkoon linnunlaululla. Aamunavaukseksi juoksin, jotta jaksan istua.

Hiljaisessa kirkossa on myös paljon rauhallista, hätäilemätöntä tajua siitä, että syvimmältään kirkko on jotain muuta kuin yksi modernin kansalaisyhteiskunnan demokraattisista ja aktiivisista toimijoista, johon vaikutetaan äänestämällä ja merkityksiä mitataan osallistujaluvuilla.

Arkkipiispa Kari Mäkinen puheli tänään kirkolliskokouksen avajaisistunnossa muun muassa näillä sanoilla. Hän puhui hiljaisesta kirkosta, jossa 80 prosenttia ei äänestä vaaleissa, ja joissa mukana olijat ovat "vain ihmisiä, jotka kaikki pyytävät tulla nähdyksi, tunnustetuiksi ja tunnistetuiksi ihmisinä omana aikanaan ja omalla paikallaan osana tätä kirkkoa. Vain ihmisinä." Nykyisen istuvan, mutta pian eläköityvän arkkipiispa Mäkisen tyyli on todellakin puheleva, rauhallinen ja tyyni -  jään sitä kaipaamaan.

Oma istuntopäiväni on alkanut lähinnä keskittymällä siihen, mitä nappia pitää painaa ja mihin läsnäolokortti laitetaan ja muuta käytännön säätöä. Kesken kauden mukaan hyppäävänä varaedustajana saa tehdä parhaansa, että pääsee tähän nopeasti mukaan, eikä koko viikko mene ihmetellessä ja kuunnellessa. Olen tehnyt kotiläksyjä, eli lukenut valtavasti tätä viikkoa varten, mutta silti on hyvä alkuun kuunnellakin.

Valitsijamiehet asettivat minut perustevaliokuntaan. Perustevaliokuntaan siirtyi täysistunnosta useita asioita. Perustevaliokunta sai valmiiksi juuri ennen istuntoviikkoa selvityksen avioliittokäsityksen laajentamisesta, ja se tulee täysistuntoon jossain vaiheessa viikkoa.  Siihen voisin blogissani hieman palata myöhäisemmässä vaiheessa viikkoa, kun asia tulee käsittelyyn.

Maanantain istunnossa paukutettiin nopeasti lävitse kohdat kirkon lähestysjärjestöksi hyväksymisen periaatteista (siirtyi perustevaliokuntaan), yhteistyö Namibian luterilaisen kirkon kanssa (siirtyi perustevaliokuntaan) sekä muutama muu kohta, jotka siirtyivät käsittelyyn muihin valiokuntiin.

Kirkkohallituksen ja hiippakuntien vuosikertomuksen äärelle pysähdyttiin vähän pidemmäksi aikaa (siirtyi talousvaliokuntaan). Sieltä nostan yhden asian, joka liittyy myös arkkipiispan avajaispuheeseen kirkon hiljaisista:

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) mukaan 471 000 suomalaista elää tilanteessa, jossa heidän tulonsa eivät riitä arjen perustarpeisiin, kuten asumiseen, ruokaan, terveydenhoitoon ja vaatteisiin. Kirkon diakoniarahaston kautta tuetaan näitä ihmisiä samoin kuin seurakuntien tekemän paikallisen auttamisen kautta:

Diakoniarahaston avustushakemusten kautta avautuu yksi näkökulma
suomalaiseen todellisuuteen, etenkin sen katveeseen. Avustushakemuksissa näkyy,
miten toisen asteen opintojen kustannusten kasvaminen (lukion uusi opetussuunnitelma,
sähköiset ylioppilaskirjoitukset, ammatillisen koulutuksen hankinnat)
ovat korottaneet peruskoulun jälkeisten opintojen suorittamiskynnystä. Jo
peruskoulussa vaaditaan sellaisia urheiluväline- ja tietotekniikkahankintoja, jotka
laittavat vähävaraisten perheiden lapset eriarvoiseen asemaan. Aikuisopiskelijoiden
osalta KDR:n hakemuksissa ovat näkyneet pienistä tuloista kertautuvat ongelmat
erityisesti yksinasujilla ja yhden vanhemman perheissä. (s. 14)

Tutkimusten mukaan suuri osa kirkon jäsenistä pysyy jäseninä juuri tällaisen työn vuoksi. Kirkossa nykyisellä hallintomallilla rahaa palaa kuitenkin aivan valtavasti hallintoon ja byrokratiaan. Kirkon keskushallinnossa on meneillään yhteensä 17 tulevaisuushanketta, joiden tarkoituksena on tehostaa kirkon keskushallinnon toimintaa ja kehittää kirkkoa omassa muuttuvassa asemassaan yhteiskunnassa. Vaikka kirkon muutos on joskus hidasta, se säilyessäänkin muuttuu siksi, että maailma ympärillä, meissä itsessämme muuttuu ja muuttaa meitä.

Olen itse yhdessä tällaisessa tulevaisuushankeessa mukana varapuheenjohtajana. Kyseessä on kirkon kehittämispalveluiden perustaminen, joka yksinkertaistetusti sanottuna tarkoittaa kirkkohallituksen uudelleen organisoimista vastaamaan paremmin nykyajan nopeatempoista maailmaa. Nykyisiä yksiköitä voitaisiin tiivistää ja miettiä malli, jolla yhteistä kirkon kehittämistyötä voitaisiin tehostaa. Itse näen, että parhaimmillaan kehittäminen tarkoittaa sitä, että kirkon syvin sanoma ja merkitys yhteiskunnassa voisi näkyä ja olla vaikuttava mielekkäillä tavoilla. Ihmisiä pitää kuulla, heillä pitää olla rooli, heidän kristillistä, ohutta ja hiljaistakin identiteettiä pitää huomioida. Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuksen mukaan 70 prosenttia kirkon jäsenistöstä ylläpitää kirkkosuhdettaan VAIN median kautta, siinäkin hiljainen enemmistö. Siksi viestinnän merkitys on olennainen ja se tulee kirkossa hoitaa nykyistä huomattavasti monipuolisemmin. Tämä on yksi kehittämispalveluiden puitteissa mietittävä teema.

Viestintä on mielestäni hengellistä työtä ja haluaisin, että myös viestinnän rooli mietittäisiin kirkossa uudelleen. Vaikka arkkipiispa avajaispuheessaan huolestuneena kiinnitti huomionsa markkinointikeskeisyyden kasvuun yhteiskunnassa, kirkko ei voi jäädä tämän viestintätodellisuuden jalkoihin. Niin tapahtuu, jos tätä ei oteta todesta. On mietittävä kirkon omista lähtökohdista käsin, miten tämän ajan viestintätodellisuudessa kirkon ääni ihmisissä kuuluisi parhaiten ja miten kirkosta ei välittyisi vain kriisit ja hankaluudet (ellei sitten haluta kirkastaa kirkkoa kriiseilevänä ja omaan hankaluuteensa hukkuvana systeeminä. Yhdenlainen hakomaja yrttitarhassa sekin).

Tähän tarvitaan isoa rakenteellista pohdintaa ja resurssien miettimistä, jotta mielikuvat kirkosta eivät olisi aivan hallitsemattomia. Enää ei riitä somehypetys tai kivat ja hassut ideat, vaan viestinnästä on otetta todellinen ote. Ei riitä myöskään vanhat hyvät käytännöt, jos niitä tehdään liian pitkään. Organisaatioiden kehittymisen estehän on joko se, että tehdään vääriä asioita tai tehdään oikeita asioita liian pitkään. Viestintään tarvitaan entistä enemmän osaamista ja viestinnän sijoittamista strategisesti keskeiselle paikalle. Enkä haluaisi nähdä, että se tarkoittaisi kilven kiillottamista tai paikkansapitämättömien brändikampanjoiden ja valtavien rahamäärien hukkaan heittämistä, vaan ammattimaista viestintää, jossa kirkastetaan kirkon ydistä viestinnän keinoin. Kirkon kruunujalokivi on Jeesus Kristus (ei kirkon eläkerahasto, jollaista äsken puhujanpöntöstä kuulimme - vaikka onkin hyvä, että se voi hyvin). Kirkon päätöksenteossa ja hallinnossa voitaisiin paljon nykyistä enemmän luottaa kruunujalokiven johdatukseen myös muuttuvassa ajassa ja kertoa siitä.

Organisaatioiden kehittymisen estehän on joko se, että tehdään vääriä asioita tai tehdään oikeita asioita liian pitkään.

Tämän aamupäivän konkluusiona huomaan miettiväni erityisesti sitä, miten kirkon olemus sydämen yhteytenä ja yhtenä ruumiina teologisessa mielessä, ja organisatorinen taso koko ajan vaihtelevat ja limittyvät. En tiedä miten paljon niillä on tekemistä toistensa kanssa. Toivottavasti ne eivät ole ristiriidassa.

Ps. viestinnästä ei puhuttu salissa, se oli omaa hiljaista puhelua tässä blogissa. Viestinnän kehittäminen etenee muualla ja katsotaan nouseeko se täällä.

10 kommenttia

  • Seppo Heinola sanoo:

    Tämmöistäkö se Jeesus petrallaan tarkoitti?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Terhi Saarinen sanoo:

    Kiitos Meri-Anna Hintsala tästä kuvauksesta ja sisäisen puheesi ylöskirjaamisesta! Minulle avautui tekstisi avulla uudenlainen näkymä tämän päivän kirkon konkretiaan. Kirjoitat sillä kielellä, jota pystyn seuraamaan ja ymmärtämään.

    Jäin miettimään tuota, että organisaatioiden kehittymisen este voi olla sekin, että tehdään oikeita asioita liian pitkään. Todella vaikuttava ajatus, pysäyttävä. Tekisi mieli väittää vastaan ja sanoa, että eihän oikeita asioita voi koskaan tehdä liian pitkään. Ei, en sittenkään väitä vastaan, vaan haluan pohtia tuota lisää ja ymmärtää, miksi oikeitten asioiden liian pitkään tekeminen on kehittymisen este. Minusta tuntuu, että nykyään tuo on totta työelämässä yksittäisille työntekijöille. Toisinaan se on perimmäinen syy, miksi työntekijä on irtisanottavien joukossa, kun yyteet on käyty ja tuotannollisista ja taloudellisista syistä johtuen saa potkut. Olin 25 vuotta yhteiskunnallisten aineiden ja sosiaalialan opettajana eräässä yksityisessä ammatillisessa oppilaitoksessa. Kun ammatillisen koulutuksen leikkauksia oli ollut jo muutama vuosi, ja joka vuosi yyteet, tuli minun vuoroni saada potkut kaksi ja puoli vuotta sitten. Olin hyvä opettaja opiskelijoiden ja minut tuntevien työtovereiden mielestä. Olin luotettava työntekijä. Olin hyvin sitoutunut työhöni ja panostin jokapäiväiseen lähiopetukseen, olin innostava ja kekseliäs. Tein siis oikeita asioita mutta virheeni oli, että jatkoin 25 vuotta oikeitten asioiden tekemistä, sitä arkista puurtamista sitoutuneena opiskelijoideni hyvän edistämiseen. En juurikaan hakeutunut koulutuksiin, en hankkinut lisätutkintoja tai pätevyyksiä, en pyrkinyt opiston sisällä muihin tehtäviin, koska kaikkein mieluiten käytin rajalliset voimavarani, erityisesti aikani, oikeisiin asioihin. Se oli virheeni. Kuitenkin koko ajan kasvoin ammatillisesti, kartutin hiljaista tietoa. Mutta tuosta ei saanut osaamispisteitä Sympaohjelman omiin tietoihin.

    Tänä päivänä kehittyminen ja oman osaamisen kehittäminen on tärkeämpää kuin oman työnsä taitava osaaminen. Selviytymiskamppailussa työelämän viidakossa on rummutettava esimiehille ja sympaohjelmalle, että minä osaan osata. Sillä että jo osaa oikeita asioita, joilla on kauaskantoista merkitystä, niin se ei riitä. On osattava todistaa, että osaa kehittyä siinä suunnassa, joka on vasta epämääräisinä käsitteinä rahoittajien strategiaohjelmassa.

    En tiedä, mitä jonkin organisaation, vaikkapa kirkon, tulisi tehdä, kun se tunnistaa tekevänsä oikeita asioita ja epäilee tehneensä niitä liian kauan. Luulen, että ensin pitäisi kysyä, kuka lausui nuo pysäyttävät sanat. Oliko se joku liikkeenjohtamiseen erikoistunut konsultti, joka itseasiassa toistaa tuota lausetta ostettuna neuvonantajana johtoryhmien vetäytymisseminaareissa? Konsultti jatkaa ajatuksen toistamista, koska on huomannut, miten vaikuttava se on. Aiemminhan liikkeenjohdossa varoitettiin vain siitä, että ei pidä tehdä vääriä asioita, vaan tärkeintä on tehdä oikeita asioita. Ja tuo hokema on varsin tuttu useimmille. Konsulttien on ollut siis pakko päivittää tuo kulunut hokemansa, koska konsulttina menestymisen este on se, että hokee oikeaa ajatusta liian pitkään.

    Vakavasti kysyen: Miten meille kaikille käy, jos lopetamme oikeitten asioiden tekemisen vain siksi, että kehittyminen on vielä tärkeämpää? Kuka ja ketkä määrittelevät, mikä on kehittymistä? Vai onko kyse siitä, että olisi alettava tehdä muita oikeita asioita, kuten itseasiassa itse tein jäätyäni työttömäksi?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Meri-Anna Hintsala sanoo:

      Kiitos kommentistasi Terhi! Hienoa pohdintaa kirjoitit myös.

      Tarkalleen en muista, mistä olen kuullut tuon konsulttikieleltä kuulostavan toteamuksen. Se on kuitenkin kulkenut mielessäni monessa kohden – ja tarkoitan sillä itse kirkon kohdalla tekemisen tapoja, en niinkään tekemisen sisältöjä. Kirkon tuleekin tehdä sellaisia asioita, joiden vuoksi se ylipäätään on olemassa. Tekemisen tavat voisivat ihan raikkaalla tavalla uudistua monessa kohden.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Terhi Saarinen sanoo:

      Hei, etunimeni on Terhi, mutta ei se mitään.

      Tuo täsmennys tekemisen tavoista ei niinkään sidällöistä on olennainen. Voisinkin sanoa, että introvertin tapa tehdä työtä on se, joka koituu introverttityöntekijälle kohtalokkaaksi nykyorganisaatioissa, oli kyseessä sitten koulu tai kirkko. Ekstrovertit pärjäävät, koska he innostuvat herkästi kaikesta uudesta, imevät virtaa sosiaalisesta kanssakäymisestä, viihtyvät samanmielisessä seurassa eli verkostoituvat samankaltaisten kanssa. Introvertit heitetään ulos, koska he ajattelevat itsenäisesti ja perusteellisesti ja puurtavat arkista työtä kärsivällisesti kaipaamstta jatkuvaa uutta strategiaa, hanketta tai projektia.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Meri-Anna Hintsala sanoo:

    Anteeksi Terhi, korjasin virheeni kommenttiini. Sen siitä saa, kun samalla kirjoittaa, kun yrittää kuunnella keskustelua toisaalla.

    Totta tuokin, tekemisessä kaikkialla tuleekin olla tilaa monenlaisille tekijöille. Mukavaa päivänjatkoa!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Kiitos mielenkiintoisesta blogikirjoituksesta Meri-Anna ja kiitos todella pysäyttävästä kommentistasi Terhi! Osasit Terhi sanoittaa upeasti ajatuksen, joka minunkin mielessäni on usein pyörinyt: Miten meille kaikille käy, jos lopetamme oikeitten asioiden tekemisen vain siksi, että kehittyminen on vielä tärkeämpää?

    Samalla ymmärrän hyvin ja allekirjoitan myös Meri-Annan ajatuksen. Ainakin markkinaehtoisesti toimivassa mediassa, kuten Kotimaassa, näyttää selvältä, että tekemällä oikeita asioita pitkään ei pärjää kilpailuissa. Lukijatutkimuksissa meitä kiitetään ja kehutaan vuolaasti sisällöistä yhä uudelleen, mutta silti tilaajaluvut laskevat. Mediamurros on tehnyt todella monien tasokkaiden medioiden työstä jatkuvaa eloonjäämiskamppailua. Ajattelen kuten Terhi: näin ei saisi olla. Mutta tajuan, että näin vaan on.

    Kirkon viestintä on tietysti vähän eri asia, sitä ei tehdä suoraan markkinoiden ehdoilla vaan verovaroin. Silti sen tapojen, sisältöjen ja kanavien pohtiminen voi olla kirkolle jossain määrin elämän ja kuoleman kysymys, kuten Meri-Anna kirjoittaa.

    Itse huomaan väsyneeni kaikkeen “hassuun ja hauskaan” kirkollisessa viestinnässä. Tai no, somen kirkolliset parodiasivut kyllä naurattavat joskus aidostikin. Mutta pidin kovasti tästä Meri-Annan virkkeestä: Enää ei riitä somehypetys tai kivat ja hassut ideat. Mikä kaikki olisi hyvää, koskettavaa, puhuttelevaa ja pysäyttävää kirkollista viestintää juuri nyt?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Terhi Saarinen sanoo:

      Kiitos Emilia Karhu kommentistasi. Todella tärkeää, juuri tähän aikaan tiukasti kiinni olevaa puhetta. Kyllä, taloudesta, eloonjäämiskamppailusta on kyse.

      Ja nyt kirkossakin olisi mielestäni mietittävä, onko se ekstroverttien johtama kirkko, jossa introvertit häviävät, kun valitaan ihmiset vaikutusvaltaisimmille paikoille.

      Björn Vikström on ilmiselvä introvertti, valitettavasti hänestä ei tullut arkkipiispaa. Tapio Luomasta en ole päässyt vielä selville.

      Esimerkiksi Helsingin piispa Teemu Laajasalo on puhdasverinen ekstrovertti.

      Ekstroverteissa johtajissa on se ikävä puoli, että heillä ei ole kärsivällisyyttä kuunnella introverttien tarkoin punnittuja ajatuksia. Vielä ikävämpää ekstrovertissa johtajassa on se, että hän viihtyy samanmielisten seurassa ja kestää huonosti ristiriitoja nostattavia toisenlaisia ajatuksia. Mutta kaikkein ikävintä ekstroverteissa on se, että he haluavat miellyttää kuulijoitaan, yleisöjään, toisia ihmisiä.

      Kirkon tulevaisuuteen vaikuttaa mielestäni, kykeneekö kirkko ja sen elimet pitämään introvertit mukana vaikutusvaltaisissa asemissa. Ja tämä liittyy siihen mitä Emilia kirjoitit median murroksesta, lyhyttempoisuudesta jne.

      Onko todella vaara, että se mikä on koskettavaa ja puhuttelevaa ja tarkoin punnittua ja totuudellista, on jäämässä alakynteen? Ja se mikä on pinnallisesti puhuttelevaa ja tavoittelee miellyttämistä tai laajaa hetkellistä mediahuomiota (esim. Kari Kanalan tv-esiintymiset) tulee vallitsevaksi?

      Miten meille todellakin käy? Ihmiskunnalla on työn alla hirvittävät haasteet, miten meille käy, jos luovumme tekemästä oikeita asioita?

      Kiitos keskustelusta, tämä on nautinnollista, koska tämä tuntuu merkitykselliseltä, oikealta asialta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kiitos Meri-Anna. Tärkeä ja hyvä puheenvuoro :). Voi kun sinunlaisesti ajattelevia olisi enemmän. On ehkä pientä toivoa, että uudenaikaisesti ajattelevien määrä voisi lisääntyä päättäjissä vaikka “tupajumit” ovatkin vielä (määrä)enemmistönä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Meri-Anna Hintsala sanoo:

    Terhille ja Emilialle jälleen kiitos kommenteista, Emiliakin puhuu asiaa! Terhi, kirjoitat: “Onko todella vaara, että se mikä on koskettavaa ja puhuttelevaa ja tarkoin punnittua ja totuudellista, on jäämässä alakynteen? Ja se mikä on pinnallisesti puhuttelevaa ja tavoittelee miellyttämistä tai laajaa hetkellistä mediahuomiota”.

    Omassa työssäni teen viestinnän kehittämistä. Olemme tehneet todella paljon kokeiluja ja kehittämistä yksittäisissä asioissa ja haettu sitä, millaisilla monenlaisilla tavoilla ihmiset omaa arkeaan ja hengellisyyttään siinä hahmottavat. Suomalainen kulttuuri on siinä mielessä muuttunut paljon, että kirkolliset sanat, juhlapyhät jne ovat menettäneet niiden alkuperäistä panoarvoaan ja merkitystään. Toisaalta kuitenkin juuri tämä Terhin esiin nostama koskettava ja puhutteleva sisältö on sellaista, jota kirkolta kaivataan, ei vain nopea mediahuomio. Molempia varmasti tarvitaan, mutta erityisesti viestinnän tekemisessä voisimme huomattavasti lisätä seurakuntalaisten kanssa yhdessä tehtävää, heidän elämässään kiinni olevaa viestintää, jossa sisältönä ovat tällaiset arkea ruokkivat ja kantavat asiat. Viestintä ei nykypäivänä ole missään tapauksessa enää vain asioita tiedottavaa ja tietoa välittävää, vaan vaikuttavaa toimintaa, jolle on valtavasti mahdollisuuksia ja tapoja, jos niitä halutaan ottaa käyttöön. Tällaisessa tilanteessa, jossa reilusti suurin osa kirkon jäsenistä ylläpitää kirkkosuhdettaan vain median kautta, on olennaista, että viestintä tekee osansa siinä, miten kirkko on ihmisten elämässä läsnä sellaisilla tavoilla, jotka ovat nykyihmisille mielekkäistä ja arkeen sopivia, Haluaisin nähdä nykyistä paljon enemmän kristillisesti raikkaita ja samalla juurevia viestinnällisiä tekoja.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Meri-Anna Hintsala
    Meri-Anna Hintsala

    Harrastan kauas katselua. Joskus pitää katsoa myös lähelle. Siitä vuorottelusta syntyy oivalluksia - kaukaa ja läheltä. Jaan niitä tässä blogissa. Olen pappi, teologian tohtori ja töissä viestintäpäällikkönä Vantaan seurakunnissa. Tykkään katsoa kirkkoa uudesti, mutta myös vanhana juurakkoa, arvostaen. Minulle on toistuvasti sanottu, että kirkon jos jonkun tulee tehdä palvelumuotoilua, ja sitä teenkin työssäni. Olen myös kirkolliskokouksen varajäsen ja osallistun kevään 2018 istuntoon. Kirjoitan sieltä. Yritän säilyttää horisontin, joka pitää.