Hymistelläänkö kirkossa?

Epäilemättä tämä on totta, mutta ei sillä vielä pitkälle pötkitä. Samantapainen tunne minulle nousee seuratessani keskustelua oman kansankirkkomme opillisista ja käytännöllisistä ongelmista: ihan kuin kukaan kirkon sisällä ei ottaisi niitä todesta, eikä edes jatkuva jäsenkato ja kirkon marginalisoituminen tunnu ketään todella hetkauttavan. Kaipaan vastauksia ja kannanottoja, en jonkin vuonna 2013 kokoontuvan kirkollisen komitean mietintöä. − Esko Valtaoja –

(Juha Pihkala & Esko Valtaoja: tiedän uskovani, uskon tietäväni. Keskustelukirjeitä. Helsinki: Minerva, 2010.)

Taistelevaksi agnostikoksi itseään luonnehtiva tähtitieteen professori Esko Valtaoja kertoi julkaistussa kirjeenvaihdossaan piispa (emeritus) Juha Pihkalan kanssa pitävänsä kirkkoa ja uskontoa tärkeinä, koska ne ovat sitä maailmalle ja ihmisille riippumatta siitä, mitä niiden totuusarvosta ajattelee. Valtaoja heittäytyi vuoropuheluun piispan kanssa, koska hän uskoi, että vain avoimella keskustelulla voitaisiin saada jotain positiivista aikaan. Kirkon julkaisemissa kannanotoissa Valtaoja on jäänyt kaipaamaan selkeää, rehellistä puhetta – rehellistä sikäli, että yleisen, hymistelevän tason sijasta asioita sanottaisiin suoraan.

Kävin itse taannoin mielenkiintoisen keskustelun erääseen kirkolliseen päätöksentekoprosessiin liittyen. Olin alussa eri mieltä prosessin vastuuhenkilön kanssa, mutta keskustelun kuluessa jouduin muuttamaan kantaani ja toteamaan hänen argumenttinsa painavammaksi. Mutta vaikka olin mielestäni seurannut prosessia tiiviisti ja lukenut jokseenkin kaikki siihen liittyvät keskeiset dokumentit, en ollut missään vaiheessa törmännyt hänen esittämiinsä perusteisiin. Kun tiedustelin, miksi todellisia syitä ei ollut missään nähtävillä, hän vastasi, ettei niitä voi virallisiin papereihin kirjoittaa. Jos niin yrittäisi tehdä, se leikattaisiin välittömästi pois.

En tiedä, missä määrin erilaisten selvitysten ja lausuntojen särmät – Valtaojan kaipaama selkeä, rehellinen puhe – todella tietoisesti poistetaan ja missä määrin ne huomaamatta hioutuvat pois, kun paperit kulkevat monien käsien kautta. Olen kuitenkin samaa mieltä Valtaojan kanssa siinä, että asioita voitaisiin sanoa rohkeammin. Olen lukenut kasapäin erilaisia kirkon mietintöjä, pamfletteja, lausuntoja ja selontekoja, jotka ovat olleet hyviä ja viisaita papereita. Niiden viestiin on ollut helppo yhtyä. Liian monen paperin ongelmana on kuitenkin ollut se, että niistä ei käy ilmi, mitä ongelmia tilanteeseen liittyy, mitä ongelmille pitäisi tehdä ja miksi joitakin tärkeiksi tiedettyjä asioita jätetään tietoisesti tekemättä.

Viimeksi mainitussa kyse voi olla siitä, että sinänsä hyvän esityksen ei uskota menevän läpi päätöksentekoelimissä, jolloin sitä ei edes tehdä. Tai vaihtoehtoisesti ratkaisun arvellaan tuottavan suurta hyötyä isolle joukolle mutta myös haittaa jollekin kirkolliselle, kielelliselle tai alueelliselle vähemmistölle tai muulle ryhmälle, eikä vähemmistön asemaan haluta kajota. Joskus ei yksinkertaisesti haluta negatiivista julkisuutta, jota vaikea päätös voisi synnyttää.

Kaipuuta avoimuutta ja suoraa puhetta kohtaan nousee aina, kun tarkastellaan julkisoikeudellisten yhteisöjen päätöksentekoa, yritysmaailmasta puhumattakaan. Emme me tiedä, millaisia argumentteja hallituksen sisällä on käyty, kun siellä on taitettu peistä leikkauksista tai sote-uudistuksesta. Emme tiedä, mitä Nordean sisällä on keskusteltu Panama-skandaalista tai jääkiekkoliitossa tulevien maailmanmestaruuskisojen pelaajavalinnoista. Päätöksentekoprosessin ja julkisuuden välissä on aina vähintäänkin kapea kuilu, ja niin tulee ollakin. Silti Valtaojan kommentit ja omat havaintoni nostavat muutamia huolen aiheita.

On kokonaan toinen asia, että yritys tai yhteisö rakentaa myönteistä brändiä harkitulla viestinnällä, kuin se, että sen sisällä tuotetaan päätöksentekijöille siistittyjä ja sensuroituja versioita mietinnöistä. Jälkimmäisessä tapauksessa päätöksentekoa vahingoittaa se, ettei päättäjillä ole kaikkea tietoa käsissään. Tuloksena on papereita, joita lukiessa herää Valtaojan havainto: ”Epäilemättä tämä on totta, mutta ei sillä vielä pitkälle pötkitä.”

Hallinto- ja toimintakulttuuria yleisesti vaivaava itsesensuuri, jonka päämääränä on kielteisten reaktioiden välttäminen, kielii varovaisuudesta tai epäluottamuksesta. Kirkon tapauksessa päätettävät asiat ovat joskus luonteeltaan erityisen herkkiä, mutta useimmiten ne eivät poikkea muiden instituutioiden tai yhteisöjen päätöksenteosta. Toisaalta yleinen keskusteluilmapiiri on Suomessa tällä hetkellä polarisoitunut ja tulehtunut, mikä heijastelee vaikutuksiaan myös kirkkoon. Esimerkiksi maahanmuuttajat, rasismi ja seksuaalivähemmistöt sekä leikkaukset ja irtisanomiset ovat asioina vaikeita, ja niiden ympärille on syntynyt tai tietoisesti rakennettu ilmapiiri, jossa on mahdotonta lausua asiasta juuri mitään ilman, että se herättää tunteita ja joskus kohuakin.

Suomalaisessa keskustelukulttuurissa olisi yhä paljon opittavaa siinä, että kyettäisiin keskustelemaan ristiriitaisista ja jännitteisistä asioista faktapohjaisesti, kiihkotta ja toista osapuolta kuunnellen ja kunnioittaen. Median rakentamat suuret keskusteluillat toimivat niin, että studioon kutsutaan eri kantojen edustajia, mieluiten äärilaidoilta, ja annetaan heidän vuoron perään julistaa omaa totuuttaan ilman todellista kohtaamista. Sosiaalisen median keskusteluissa ajaudutaan turhan usein asiapohjaisen argumentoinnin sijasta kommentoimaan keskustelukumppanin oletettuja henkilökohtaisia ominaisuuksia. Jopa poliittisessa keskustelussa on yleistynyt tapa, jossa voidaan puhujan poliittiseen, sosiaaliseen tai koulutukselliseen taustaan vedoten sivuuttaa hänen sanomansa todellinen sisältö. Toki argumentointi on useimmiten sosiaalista mediaa sivistyneempää ja hienovaraisempaa.

Tällaisessa ilmapiirissä kehittyy kahdenlaista päätöksentekokulttuuria. Toiselle ovat tyypillisiä toistuvat konfrontaatiot, yleinen epäluottamus, asioiden vääristely ja hallinnon epävakaus. Toisessa vaihtoehdossa korostuvat varovaisuus ja itsesensuuri; sen ympärillä leijuu vanha suomettumisen henki. Näkemys siitä, mitä tulisi tehdä, voi olla vahva, mutta sitä ei sanota ääneen, paitsi ehkä suljetussa ja ehdottoman luottamuksellisessa keskustelussa. Päätöksenteossa etsitään maltillisia ratkaisuja, jotka eivät pahoita kenenkään mieltä ja tulevat siksi todennäköisemmin hyväksytyiksi. Yksittäisen ratkaisun kohdalla kyse voi olla viisaudesta, mutta jos se muuttuu toimintakulttuuriksi, kyse on jo muusta. Hetken kuluttua puheenvuorot ja asiakirjat ovat tulvillaan kaunopuheisuutta ja epämääräisyyksiä eli Valtaojan sanoin hymistelyä. Tästä itsesensuurista ja hymistelystä minua on myös varoitettu komiteasihteeriksi päädyttyäni.

Kaipasi Esko Valtaoja komiteamietintöjä tai ei, sellainen on tulossa, jos kohta muutaman vuoden viiveellä. Marraskuussa uusi kirkolliskokous saa käsiteltäväkseen Kirkon tulevaisuuskomitean näkemyksen siitä, miten kirkkoa – sen organisaatiota, hallintoa ja toimintakulttuuria – tulisi uudistaa. Kyynisimmissä kommenteissa komitean lopputulema julistettiin mitäänsanomattomaksi jo ennen kuin se oli ehtinyt edes aloittaa työtään.

Kaikkien mietintöjen tavoin tämäkin rakentuu keskustelun ja kompromissien varaan, ja siinä pyritään huomioimaan tasapuolisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden näkökulmia. Mietintö ei kuitenkaan jää tulevaisuusselonteoksi tai yleisellä tasolla liikkuvaksi strategiaksi, vaan se esittää konkreettisia ongelmakohtia, uudistustarpeita ja ratkaisuehdotuksia. Ehdotusten rohkeus ja viisaus jäävät muiden arvioitaviksi, mutta vaikeita asioita se ei tule kiertelemään. Sikäli mietintö tavoittelee Valtaojan peräänkuuluttamaa rehellisyyttä. Toivottavasti se synnyttää avointa keskustelua ja sitä kautta positiivista muutosta.

1 kommentti

  • Tarja Aarnio sanoo:

    Valtaojan kommentti vuodelta 2010. Täyttä asiaa. Mikä on muuttunut kuudessa vuodessa, ei yhtään mikään.

    Komiteamietinnöt tulevat ja menevät jatkuvana pötkönä. Niitä mahtaa olla tonnitolkulla kirkon arkistoissa. Milloinhan ryhdytään mietinnöistä, strategioista, dialogeista, tasapuolisuusnäkemyksistä sun muusta loputtomasta höpinästä itse asiaan, mikä on kirkon yksi ja ainoa päätehtävä. Sananjulistus kaikelle kansalle turuilla ja toreilla.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Juha Meriläinen
    Juha Meriläinen

    KIRKON TULEVAISUUSKOMITEA Blogissa keskitytään komitean työhön sekä kirkon tulevaisuuden näkymiin; menneisyyttä ja nykyisyyttä unohtamatta. Kirjoittaja on tulevaisuuskomitean sihteeri, pastori ja teologian tohtori.