Hyväksikäytöstä selviytymisestä

Janne Villa kävi haastattelemassa minuakin kirjaansa ”Hengellinen väkivalta” varten. Osuuteni käsittelee seksuaalista väkivaltaa, tosin teksti tehtiin jo viime kesänä. Kaipa se on kirjassa, ainakaan ei ole tullut tänne Tansaniaan tietoa, ettei olisi. Mitä nyt ajattelen?

Hyväksikäytöstä pitää puhua, uhreille pitää saada apua ja tekijät saada vastuuseen. Mutta pahinta kaikkien asiaa koskettavien kannalta ovat katkeruus ja tunteiden läpikäymättömyys. Aihe herättää voimakkaita, vaikeasti käsiteltäviä tunteita. Silti, kaikesta koetusta vääryydestä huolimatta jokaisen täytyy kantaa vastuu omista tunteistaan ja elää ne läpi. Villan kirjan julkaisemisen yhteydessä esiin on tullut toteamus, että hyväksikäyttäjän tuomio pitäisi rinnastaa murhaan, on ymmärrettävä. Mutta kuka hyväksikäytetty, joka on päättänyt selviytyä, haluaa olla emotionaalisesti, osin ehkä fyysestikin murhattu, loppuiäksi kitumaan jäänyt raato? Tai kuten julkisuudessa on sanottu: Loppuelämäksi vammautunut? Ovatko ilmaukset tarkoitettu myötätunnon osoituksiksi? Vähentävätkö ne uhriuden ja häpeän leimaa? Miksi me haluamme kuulla yhä uudelleen tapahtuneet kauheudet, draaman, mutta emme selviytymisen arkista puurtamista, usein pitkää, hidasta prosessia. Saako selviytynyt vapautua, siten kuin itse vapauden kokee, ja elää omaa elämäänsä? Omien kipujensa ja arpiensa, taakkojensa, ilojensa, rakkaidensa kanssa, kuten kaikki ihmiset? Tarvitsemmeko joukkoomme uhrit, vai annammeko tilan ja tuen selviytymiselle?

Me (minä ja mieheni Visa Kuusikallio) lähdimme liikkeelle selviytymisnäkökulmasta toimittamassamme kirjassa (Hyväksikäytetyt –selviytyjät kertovat Minerva-kustannus 2012). Kysyimme haastateltaviltamme suoraan, mitä tapahtui, miten olet oireillut ja kärsinyt, ja sen jälkeen, mikä on auttanut sinua selviytymään, millaiseen elämään olet selviytynyt , mitä toivoisit ihmisten tietävän hyväksikäytöstä ja miten suhtautuvan tapahtuneeseen ja sinuun. Tunnistamisen ja tunnustamisen jälkeen alkaa toipumisen tie, ja siihen tarvitaan kaikkia meitä, jokainen voi auttaa, tuli tekijälle tuomio tai ei. Anteeksiantaminen on luopumista kostosta. Se on prosessi. Hyväksikäytetty ei ole koskaan syyllinen tapahtuneeseen. Anteeksiantaminen tapahtuu itsen tähden, siitä huolimatta, vaikka väärintekijä kieltäisi tekonsa. Hyväksikäyttäjät valitettavan usein tekevät niin, ja jopa syyllistävät uhria, vaikka tämä olisi lapsi. Tuomiot pitäisi olla todellisuudessa aiheutettujen vahinkojen mukaiset. Oikeudenmukaisemman maailman puolesta on jatkuvasti toimittava. Mutta maailma ei aina ole oikeudenmukainen. Silti olisi vältettävä mielen myrkyttyminen ja pahuudella mässäily. En ole lukenut Villan kirjaa, en väitä hänen kirjansa niin tekevän.

Mietin, että kannattaisi aina kysyä itseltään, toiminko niin, että olisin luotettava, empaattinen lähimmäinen ja tukisin hyväksikäytetyn selviytymistä ja voimaantumista ja siten tekisin maailmasta omalta osaltani oikeudenmukaisemman.

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. L-M Haapalainen. Jokaisella on tietysti se oma tapansa ja omat vouimavaransa ja lähteensä selviytymiseen. Ja niin on hyvä! Pääasiahan on että elämä jatkuu! Tämä vielä kerran, tuohon suluissa olevaan lauseeseen. Kukaan ei pakota ketään mihinkään, ainakaan toivottavasti! En ainakaan minä, kerron vain oman henkilökohtaisen kokemukseni. Olen pahoillani jos se lisää jonkun toisen väärinkohdellun tuskaa, se ei ole tarkoitus joten anteeksi.

  2. Jos pedofiili saa tuomion, se on tietenkin suuri helpotus selviytyjälle. Prosessit ovat pitkiä, ja vaativat selviytymässä olevalta paljon voimia. Ilman virallista tuomiota hän ei voi julkisesti kertoa tekijää, koska tekijä tai suku voi nostaa kunnianloukkaussyytteen.
    Kuitenkin pedofiili usein uusii tekonsa. Myös tuomion jälkeen. Yhteisöissä toisaalta hänelle ehkä halutaan antaa uusi alku vaikenemalla asiasta, ”uskomalla hyvään”, vaikka uusien uhrien välttämikseksi kakkien olisi hyvä tietää asiasta, jotta lapsia ja nuoria voitaisi suojella. Tarvittaisi myös yhteisöllistä asian käsittelyä. Pedofiili vähättelee tekoaan (tuomiostakin huolimatta) ja manipuloi ympäristöään, ja silti, koko häpeä ja asian kauheus kuuluu hänelle.

  3. En Tuulikki tarkoittanut kommenttiasi, puhuin yleisesti. Tietenkin anteeksiantaminen on tärkeä osa paranemisprosessia, mutta sitä ei saa olla rikoksen uhrilta ensimmäisenä vaatimassa. Aivan ensimmäinen prioriteetti on uhrin tukeminen kaikessa!

    Anteeksianto – se tulee ajan kanssa, jos on tullakseen. Sitä ei saa tehdä uhrille hengelliseksi vankilaksi ja vaatimukseksi, jonka varjolla toipuminen ehdollistetaan. Alkuun on keskityttävä uhrin huomioimiseen ja empaattiseen kohtaamiseen.

    Liian usein hengellisissä yhteisöissä rikokset halutaan lakaista maton alle anteeksiantamisen varjolla, logiikalla ’kaikkihan me teemme syntiä’…

  4. Hei Katri! Kiitos syvästi ymmärtävästä kirjoituksestasi hyväksikäytettyjen asiassa! Anteeksiantamus hyväksikäyttäjille – kun on käynyt läpi tuskalliset asiat – on ainut mahdollisuus jatkaa elämää vaikeiden kokemusten jälkeen. Anteeksiantamattomuus on kuin oma ansa, missä lankeaa omaan vankilaansa. Sillä anteeksiantaminen on tarkoittaa myös totuuden hyväksymistä – ei tietenkään rikoksen. Se siis tarkoittaa että se mitä on tapahtunut on totta. Kun siihen suostuu, voi päästää myös itsensä vapaaksi katkeruudesta antamalla anteeksi. Sillä. niin kuin Jeesuskin sanoi, totuus tekee vapaaksi. Niin kauan kuin syyttää ja syyllistyy, jossittelee ja katuu (loputtomasti), ei hyväksy totuutta. On ihmeellistä, että anteeksi voi antaa, vaikka syyllinen ei katuisi tai pyytäisi anteeksi. Anteeksiantaminen on uskon asenne elämään. On aina Jumalan armoa ja Jumalan ihme, että voin antaa anteeksi – Hänen avullaan!

  5. Hei Katri ja kiitos hyvästä ja syvällisestä puheenvuorostasi! Erityisesti pidin hyvänä sitä, että on äärimmäisen tärkeä antaa anteeksi – eikä vähiten itsensä takia! Jos jää vihan ja katkeruuden valtaan, on omassa ansassaan. Siitä vankilasta voi vain itse vapauttaa itsensä antamalla anteeksi – riippumatta siitä, pyytääkö tai katuuko hyväksikäyttäjä. Jos jää katkeraksi, rankaisee eniten itseään. Se ei vahingoita niinkään väärintekijää, vaan ennen kaikkea itseä. Toisaalta ei voi antaa anteeksi, jos ei voi. Mutta myöskään katkeruutta ei tarvitse lietsoa ”kieriskelemällä” siinä. Ja Jumalalle voi sanoa, että olen katkera, ota se minulta pois, itse en kykene. Hän tekee sen aikanaan. Kun katkeruus on poissa ja sydän on vapaa, se on aina Jumalan ihme. Sen ihmeen olet sinäkin saanut kokea, koska olet suostunut käymään läpi tuskalliset asiat ja sitten päässyt niistä vapauteen – vaikka arvet varmasti ovat elinikäiset. Mutta niiden kanssa voi elää – ja myös ymmärtää ja auttaa muita kärsiviä. Kärsimys on rakkauden hinta. Niin oli Herrallammekin. Voimia ja iloa sinulle, Katri!

Kirjoittaja