Hyvästit kanoneille – ja ortodoksisuudelle!

Suomi ei ole ensimmäinen valtio, jossa ortodoksinen kirkko joutuu miettimään kanonien ja maallisten lakien suhteita.

Islamilaisessa ottomaani-imperiumissa, kommunistisessa Neuvostoliitossa tai kansallissosialistisessa Saksassa ortodoksipapistoa yritettiin saada luopumaan kanonisesta perinteestä ja nauttimaan maallisten lakien suomista oikeuksista. Turhaan. Ortodoksipapeista ei tullut islamilaisia, kommunistisen ateismin aktiiveja tai arjalaisen rotuopin ideologeja.

Ongelmat kanonien hyväksymisessä alkavat Suomessakin papin henkilökohtaisen mukavuusalueen rajalla. Miksi hyväksyä piispa papin esimieheksi? Miksi aviopuolison vaihtamisesta siirtyy maallikoiden joukkoon? Miksi ortodoksipappi ei pääse demarien tai perussuomalaisten kansanedustajaksi?

Tiukan paikan tullen valinta on edelleen yksinkertainen: uskotko, että jo keskiajalla ortodoksipapistolle laadituissa kanonisissa rajoituksissa on syvempää viisautta, vai haluatko, että pappeja johdetaan suomalaisen enemmistödemokratian säädöksin?

Kukaan ortodoksi ei väitä, että kanonit ovat Jumalan sanaa ja etteikö osa niistä olisi vanhentuneita. Mutta kanoneissa on tietty perusvire, joka on pitänyt ortodoksimaailman yhtenäisenä ja estänyt meitä hajaantumasta kansalliskirkoiksi.

Kirkonvastaisen ilmapiiriin vahvistuessa ortodoksinen kirkko tarvitsee papistoa, joka uskaltaa puolustaa julkisuudessa kirkkonsa autonomiaa ja sanoa, että kanonien luoma yhteys ortodoksiseen maailmaan on Suomen ortodokseille tärkeämpää kuin valtiokirkkoasema.

Suomessa on yli viisi miljoonaa asukasta, joista 180 kuuluu ortodoksipapistoon. Tuohon marginaaliryhmään tuleminen edellyttää omasta mukavuudesta tinkimistä. Jos elämä keskiaikaisten ortodoksisen kirkon kanonien hengessä osoittautuu vaikeaksi, on parempi hyväksyä tosiasiat ja siirtyä papiksi vaikka nykyaikaisempaan luterilaiseen kansankirkkoon.

Tätä mahdollisuutta suosittelen ensimmäiseksi diakoni Jukka Korpelalle, jos hänen on vaikea hyväksyä (Mielipide, HS, 29.12.2012) globaalin ortodoksisen kirkon kanoninen järjestys.

13 kommenttia

  • Hannu Kilpeläinen sanoo:

    Jorma Ojala Sivistyneessä maailmassa kielenhuoltajatärkeilijät yrittävät valistaa ja oikeista tietämättömän kansan vakiintuneita harhoja. Niinpä esim. turkkilaisen nobelistin Orhan Pamukin suomentaja käyttää systemaattisesti termiä “osmanni” eikä vahingossakaan “ottomaani”. Matkatoimistot tosin välittävät matkoja Kieviin, eivätkä Kiovaan. Minäkin olen ollut Moskovassa, enkä Moskvassa. Kerran olin kaksi päivää Haparandassakin ja unohdin suomen kielen, nääs.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juha Kajander sanoo:

    Hannu, taitavat olla venäläisten matkatoimistoja ne, jotka myyvät matkoja Kieviin. Ukrainaksi kaupungin nimi on latinalaisin kirjaimin kirjoitettuna Kyiv.

    Eikö sen yllä mainitun katedraalin nimen pitäisi olla suomeksi Kuolonuneen nukkumisen piispankirkko?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Osmo Kauppinen sanoo:

    Kiovan lähellä lepäävät sankarihaudassa setäni luut. Hän kaatui siellä päin 1941. Tosin venäläiset ovat neukkuaikana kai lananneet maan tasalle kaikki muistomerkit. Toinen juttu: jos ortodoksinen usko on jostain keskiajan kanoneista kiinni, se ei kovin alkukirkolliselta enää tunnu.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Jyrki Härkönen
    Jyrki Härkönen

    Olen ortodoksisen kirkon ylidiakoni, slavisti ja kulttuurimatkaopas.

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit