Ilkeä kirjoitus

Kirkolliskokousedustajien vaalin alla on tälläkin foorumilla ollut liikkeellä paljon ohjelmien esittelyjä ja mielipiteitä siitä, mikä nyt on tärkeää kirkossa. Koska en halua olla ilkeä kenellekään henkilökohtaisesti, kirjoitan oman ja erillisen ilkeyden yleisellä tasolla.

Tunnustan, että monet kirjoittavat hyvin ja sujuvasti. Kun pysähdyn ja koetan miettiä sitä mikä monissa hyvissä kirjoituksissa mielestäni oikein mättää, huomaan muutamia asioita. Ihmettelen sitä miten rauhallisesti asioita esitellään ja luetellaan. Toinen toistaan samankaltaisempia luetteloita siitä mihin juuri nyt tulisi keskittyä. Käsittely on harmitonta ja harmaata, ja antaa kuvan kuin melkein kaikki asiat olisivat saman arvoisia. Yksi iso asia on kyllä mainittu: uudistuksia valmistellessa ollaan innokkaita, mutta kun on päätöksenteon aika niin painetaan jarrua.

Ilkeä mielikuva syntyi aivan juuri. Ollaan kuin leipomossa töissä taikinaa vaivaamassa. Tämä on minun työtäni ja minä teen tätä. Kehityksen täytyy kehittyä, ja sitä työtä pitää tehdä. Kirkolliskokous on hallintoelin, ja kun hallintoa vaivaa ja vaivaa, niin sehän kasvaa ja paisuu. Hallintorakenne paisuu aivan vain sillä että siinä tehdään työtä. Neljä vuotta kerrallaan, ja sitten taas uudestaan. Työtä riittää. Kyllä rahatkin riittävät, aina neljäksi vuodeksi. Budjettikehys kestää.

Karrikoin ja liioittelen. Olenko katkera sitä että aika on ajanut ohitseni ja joudun sivusta seuraamaan tärkeää työtä? Olenko rannalla viisas kun merellä ollaan pulassa? Olen kyllä vähän ihmeissäni löytänyt itsestäni kummallisen ilkeämielisen tyypin, pahanilman linnun ja kaikkeen tyytymättömän yksityisajattelijan. Onko murrosikä jäänyt elämättä? Yksi selitys voi olla se, että olen herätyskristitty siinä merkityksessä että olen aikanani herännyt kristityksi. Ja se tapahtui ympäristössä, jota sävytti maailman pelastamisen mieliala. Nytkään ei oikein riitä se että uudistetaan, parannetaan tai kehitetään kirkkoa, haluaisin pelastaa sen kertakaikkisesti. En jaksa uskoa siihen että joo kyllä kyllä, mutta asia ja pala kerrallaan

En mielestäni kadehti niitä, jotka tulevat valituiksi uuteen kirkolliskokoukseen. Tuntuu vain siltä että heillä on toivoton tehtävä edessä. Tai mahdoton. He ovat nokasta ja pyrstöstä kiinni sidotut hallintotaikinaan. Jos jonkun yksityiskohdan saakin ratkaistuksi, ollaan kiinni kahdessa muussa. Ja hallinto paisuu.

Avioliittoasia on luonnollisesti asia, johon kirkolliskokouksen tulee ottaa kantaa sitten kun sitä koskeva esitys tulee piispainkokoukselta. Jos tulee. Se kuuluu juoksevien asioiden joukkoon kirkolliskokouksen tehtävissä. Milloin nähdään se kirkolliskokous, joka nousee juoksevien asioiden yläpuolelle ja tekee sen ainoan välttämättömän: lopettaa kirkon vaivaamisen ja keventää radikaalisti kirkon hallintoa?

13 kommenttia

  • Tässä olennaisin, kirjoituksen lopussa: “Milloin nähdään se kirkolliskokous, joka nousee juoksevien asioiden yläpuolelle ja tekee sen ainoan välttämättömän: lopettaa kirkon vaivaamisen ja keventää radikaalisti kirkon hallintoa?” Itse haluan uskoa, että sellainen nähdään tulevalla kaudella. En muuten olisi itsekään ehdolla!

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Kiitos ja hyvä kuulla. TIedän että postiivisuus on pessimistisyyttä parempi lähtökohta onnistumisiin. Etsi kiireesti samoin uskovat (tai tahtovat) kokoon. Päätöksiä tehdään esittelystä, ja minä en käsitä kuka tai mikä niitä tekisi tässä tilanteessa ellei joku edustaja-aloite sellaiseen johtaisi.

      Tarkoitan siis myös että menestystä ja siunausta vaaliin.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Risto Tuori sanoo:

    Hannu Paavolan kuvaus kirkolliskokouksesta ei ole todellisuudessa aivan näin toivoton. On vain niin, että niinkin isoa kirkkolaivaa kuin Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa ei aivan hetkessä käännetä täysin toiseen suuntaan. Lukujen valossa kirkon keskushallinnon paisuttaminen on 2010-luvulla pysäytetty ja sen henkilöstömäärä käännetty laskuun. Viimeisen kirkolliskokouskauden (2016 – 2020) aikana kirkolliskokous alensi radikaalisti seurakuntien kirkon keskushallinnolle maksettavaa keskusrahastomaksua 8,2 %:sta 6,5 %:iin seurakuntien verotuloista, jonka johdosta keskushallinnon on pakko vähitellen ja hallitusti karsia menojaan. saamme paljolti kiittää kirkolliskokouksen talousvaliokuntaa ja sen tarmokasta puheenjohtajaa Tapio Tähtistä. Pitää myös muistaa, että hyvin hoidettu hallinto vaatii omat resurssinsa. Kirkon tulevaisuuskomiteakin on ohjannut kirkkolaivan suuntaa vuonna 2016 julkaistulla mietinnöllään, josta riittää nytkin valittavalle kirkolliskokoukselle työsarkaa. Muutokset ovat kieltämättä vaikeita, mitä kuvaa hyvin se, että kirkolliskokous ensin antoi kirkkohallitukselle toimeksi lakkauttaa hiippakuntavaltuustot, mutta myöntyi sitten antamaan niiden toiminnan kehittämisen piispainkokouksen tehtäväksi. Olen tammikuussa avattua ehdokasgalleriaa lukiessani löytänyt hyvin monilta ehdokkailta kirkon hallinnon uudistushalukkuutta kuvaavia kannanottoja, ja uskon, että moni heistä tulee myös valituksi. Yksi pääsky ei tee kesää, eikä yksi edustaja kirkolliskokouksessa saa mitään aikaan, ellei hän saa muita mukaansa. Ja kirkon kannalta tärkeintä on, että kirkolliskokouksenkin työskentelyllä on Taivaan Isän siunaus.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Kiitos Risto Tuorille kärsivällisen asiallisesta kommentista. Luetellut asiat ovat kiistattomia ja hyviä, toivoa antavia. Hpk-valtuusto asian ymmärrän kirkkohallituksen anti-ansioksi: se kieltäytyikirkolliskokoukselta saamastaan tehtävästä, ja sai kevennyksen torjutuksi ja kaiken lisäksi onnistui siirtämään likaisen työn piispainkokoukselle, joka oli juuri hiljattain omassa selvlityksessään päätynyt siihen että hpk-valtuustot voidaan lakkauttaa. TIetenkin on helppo ymmärtää tällainen mutkittelu, eikä kai hallinnon keventämistä tarkoittaville ratkaisuille löydy täysin objektiisista perustelua. Paitsi ehkä se euro.

      Edelleen, hyvähän seolisi että/jos hallinnon ja henkilöstön alas ajolle / keventämiselle löytyisi hallinnollisesti hallittu tie riittävän nopeasti. Siihen kai toiset uskovat ja jatkavat rauhallisina työtä, toiset epäilevät sitä ja pelkäävät, ja ehkä panikoivat kuten minä. Asia ei kuitenkaan riipu näistä suhtautumisista, vaan sen näyttää aika. Toivon joutuvani häpeään. En näe tarpeelliseksi enempää julistaa epäuskoani, vaikka en lupaa kirjoittamistakaan lopettaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Reino Suni sanoo:

    Kirkolliskokous edustahien olisi syytä ja aiheellista palauttaa kirkon uskon käsitys Jeesuksen realistisen sanoman pohjalle. Yksi esimerkki, luopua synti, perisynti, käsityksestä ja ottaa lähimmäisen rakkaus, ihmisten tasa-arvoisuus, oppinsa pohjalle muuttamalla nimensä vaikka Kristilliseksi kirkoksi.

    Jos kirkko haluaa jatkaa mm. Nikean ja Konstantinopolin kirkolloskokousten päätöksiä niin silloin se voisi julistaa luterilaisena kirkkona Martti Lutherin neljänneksi jumalakseen. neliyhteinen Jumala.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Pesonen sanoo:

      Reino Suni. Haluaisit luopua perisynti-käsitteestä. Sopisiko sen tilalle se “vanha ihmisemme”, josta Paavalikin puhuu. Mä en kyllä tiedä mitä eroa näiden kahden käsitteen välillä on.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Reino Suni sanoo:

      Pekka Pesonen.

      Olen synti, perisynti, samalla ajattelulla Jeesuksen kanssa. ” Syntiä ei sellaisenaan ole “.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Parkkila sanoo:

    Uusi testamentti ei ole pätevä, koska Jeesus Kristus elää. Paavalikin sanoo, että testamentin laatijan kuolema on toteennäytettävä, että testamentti olisi pätevä. Sensijaan Vanha testamentti on pätevä, koska Isät, jotka sen ovat kirjoittaneet, ovat kuolleet, niinkuin ihmiset kuolevat.

    Toora on lisäksi toisen kulttuurin pyhä kirja, eikä joku toinen kulttuuri voi sitä tietenkään mitätöidä. Se on Isien ääni kaukaa menneisyydestä ja arvokas itsessään niinkuin kulttuuriperinnöt ovat, oli ne sitten viisauden sanoja, ruukkuja, temppeleitä, tarinoita. Ne kertovat miten on eletty, mitä on ajateltu ja tehty ja mitä siitä voi ihmetellä ja mitä ottaa opikseen ja ohjeekseen.

    Egyptiläisillä oli tapana pyyhkiä yli edellisen faaraon nimi ja siirtää hänen rakennelmansa omiin nimiinsä laittamalla oma nimi tilalle, mutta Jeesuksesta ei voi tehdä Daavidin poikaa jättämällä Salomo evankeliumista pois, tai hyvin vähälle maininnalle. Salomo on kuitenkin raamatussa ja hän oli Daavidin poika, juutalaisten kuningas ja temppelin rakentaja.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Parkkila sanoo:

    Henkilökohtaisesti, en voi sanoa, että olisin koskaan tullut Uskoon, Jumala on aina ollut ikäänkuin itsestäänselvyys, kaiken luojana ja ylläpitäjänä. Mutta myös vaativana.

    Vietin lapsuuteni maalla, ja Jumala oli Hän, joka “säät ja ilmat säätää” , ja ihmisten kuului tehdä työnsä niin, että kaikki hoidetaan hyvin ja oikein, eläimet hoidetaan ja niitä kunnioitetaan kanssakulkijoina ja ruuan antajina. ‘ Puhtaus on puoli ruokaa’ , joten siisteys oli kaikessa ensisijainen toiminto. Jumala näkee kaiken ja jos ihminen yrittää tehdä niinkuin oikein on, antaa Hän suotuisat säät, ja tulee hyvä sato, jolla eletään talven yli. Kuolemaa ei mietitty, ajateltiin elämää ja työtä. Miehet ja naiset eivät olleet mitenkään eriarvoisia, heillä oli vain erilaiset työt. Naiset tosin osallituivat niin ulko-kuin sisätöihinkin, miehet enemmän ulkotöihin. En usko, että kukaan mietti kovinkaan paljon kirkon julistusta; ” Te olette kaikki syntisiä ja tarvitsette Kristuksen armoja. ” Kirkonmenot kuunneltiin sunnuntaina, pirtin lattialle oli vedetty pyhämatot ja sunnuntaina paistoi aina aurinko. Kammarin seinällä oli Taulu, jossa Jeesus on opetuslasten kanssa viljapellossa poimimassa tähkäpäitä. Mietin joskus, että kenen pellossa mahtavat olla ja voiko noin vain mennä toisten peltoon mieporukalla. Myöhemmin olen lukenut, että Jeesus korjaa sieltä, mistä ei ole vaivaa nähnyt.

    Omin voimin yritettiin elää oikein ja jos se ei riitä, niin Jumalan kämmenellä kuitenkin ollaan ja hän tehköön mitä tahtoo, kun näkee myös ne sydämen salat, että yritystä oli.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Samuel Kettunen sanoo:

      Kun täältä kerran kuitenkin jokainen pois lähdemme, niin onnellinen on se, jolla on siellä sydämessään Herran Jeesuksen armo eli syntien anteeksiantamus uskossa. Siinä valuu muut toivot hyvin eletystä elämästä hiekkaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Parkkila sanoo:

    Jokainen vastuullinen ihminen vastaa itse omista teoistaan, sehän on selvä, myös maallisen tuomioistuimen edessä. Kukaan ei voi toisen sielusta lunastusta maksaa, sanotaan raamatussa. Armo ei mene oikeuden edelle. Jos joku niin ajattelee, hän tekee oikeuden mitättömäksi.

    Usko ei tehnyt ihmisistä oikeudenmukaisia, vaan sotaisia, toisen uskonnon pilkkaajia ja mitätöijiä uskon ylivertaisuuden korostajia, voiton tavoittelijoita. Järjettömiä ja vihaisia tuomitsijoita.

    Ylenpalttinen armo saa aikaan vain holtittomuutta ja itsekritiikin puutetta. Tarkoitushan on selvitä elämän haasteista mahdollisimman vähin vaurioin, itselle ja muille. Siksi omilla teoilla on merkitystä.

    Anteeksi antaa aina se, jota on loukattu, tai jota kohtaan on tehty väärin. Mutta ei ole pakko antaa anteeksi. Jos rikos on suuri, sen voi viedä oikeuteen ja saada korvauksen. Rikolliselle kuuluu rangaistus ja uhrilla on oikeus saada korvaus, tai muu hyvitys. Jeesuksen armo ei päde oikeuden edessä, kuinka sitten Taivaallisen tuomarin edessä ?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Lain säätäminen on kyllä lähtökohtaisesti toivottoman jäykkä työkalu organisaation johtamisessa nykyajan maailmassa. Sillä kuitenkin nyt mennään. Toivottavasti uusi kirkolliskokous saa jatkettua hallinnon reipasta karsintaa. Oppia ei tarvitse koko ajan muuttaa mutta muuten reaktionopeutta pitää parantaa paljon!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Parkkila sanoo:

    Timo

    ” Oppia ei tarvitse koko ajan muuttaa ”

    Eikö uskonnossa sisältö ole tärkein, se saa aikaan joko hyvää, tai pahaa. Ja koska holokausti toteuttettiin ihan Lutherin ohjeiden mukaan, ei sisältö ainakaan hyvää ole saanut aikaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Paavola
    Hannu Paavola

    Olen eläkeläisrovasti ja kirkon uskollinen poika. Uutena harrastuksena oman mielipiteen ilmaisemisen opetteleminen selkokielellä.