Ilkka Pärssinen: Vokaalit ja konsonaatit messua rakentamassa

Munkkiniemen musiikkimessu [radiojumalanpalvelus 6.9. - kuultavissa Yle Areenassa] resonoi korvissani ja sieluntilassa. Vain lyhyen hetken mietittyäni kirjoitan pienen reflektion. Käytän niitä sanoja ja käsitteitä - olkoon sitten vaikka ns. sivistyssanoja - jotka juolahtavat mieleeni välittömästi tätä kirjoittaessani.

Otsikko viittaa soivan äänen käyttöön ainoana keinona ilmaista ja kokea messun elementtejä, osallisuutta jumalanpalvelukseen. Vokaalit olivat Munkkiniemessä, konsonantit vielä vuoteissaan Rymättylässä. Juuri ylösnoustuani kirjoitan tätä puolivuosisataisella messukokemuksella yhdessä kanttorini kanssa, jolle aion näyttää tämän tekstin ja pyytää tästä pätevintä odottamaani kritiikkiä.

*

Radiojumalanpalvelus on vanhastaan toinen keino saada suomalaista kansaa kokoon seurakunnaksi sunnuntaisin klo 10. Tässä musiikkimessussa kuultu esipuhe oli teologisesti ja muutoinkin kielellisesti harkittua, myönteisiä odotuksia ja avauksia herättävää. Erikoista oli nyanssiherkkyys laulavan ja lukevan äänen tarkkavireisessä käytössä radioidussa jumalanpalveluksessa nykyaikana. Kuultiin sekä harvinaiseksi käynyt isän pastoraalinen, että äidin korkeaviritteinen ääni, lapsia ja nuorisoa edustivat eräät virsivalinnat ja iskelmälaulutavan vilahtelu musiikkikulttuurissa. Kurkkuäänen ongelmallisesta kokeilusta koloratuurisiin yläsointeihin asti tunneskaala värähteli ajoittain voimakkaasti ja laajana. Mutta onko seurakuntavirren huokuna taaksejäänyttä elämää? Oi.

*

Messun rakenne oli perinteinen. Musiikin liittyminen traditioon oli juuri ja juuri tajuttavissa mutta musiikkikulttuurisesti, myös teologisesti se yritti avata - avasikin - uutta, ehkä myös ekumeenista.

Musiikissa itsessään olevaa hiljaisuuden läsnäoloa ei viljelty tietoisesti, päinvastoin. Vokaalisesti tai instrumentaalisesti soivan, myös paukkuvan, säestävän äänen kuuluminen luettujen ja laulettujen tekstienkin aikana lähes katkeamattomana johti muistumaan vanhojen kirkkoholvien Biblia pauperum-aikojen kalkkimaalauksiin. Luullut tähdistöt tyhjällä (hiljaisuus, tauot, diminuendot) pinnalla olivatkin (taidehistoriasta olen lukenut) horror vacuita, tyhjyyden, tässä ikään kuin hiljaisuuden pelkoa.

Messun keskiössä on ehtoollinen. Tämä aihe oli teologis-musiikillisesti työstetty ja toteutettu sekä mielenkiintoisella, lähes elämyksellisellä tavalla, että ongelmallisesti. Kerrottiin heti aluksi, miten seurakunta on oikeasti läsnä musiikissa. Leivän - viini ehkä hiukan soi muttei läikähdellyt eikä tuoksunut - aineellinen todellisuus sanottiin rukiisen hapanleivän muistumalla. Mutta musiikki edusti tässä luomissakramentaalista mahdollisuutta yrittää viettää messu ilman ehtoollisen aineellista osallisuutta - paitsi jatkossa ehtoollisen seuraamuksina kotioloissa ja lähimmäisyydessä muutoinkin. Messumusiikin kaikkina aikoina oleellinen läsnäolon ja ilmaisukyvyn arvokkuus tunnustettiin, mutta sitä jopa oli lähdetty käyttämään seuraavaan dimensioon asti; musiikki ei ollut (vain) messumusiikkia, se oli itse messu. Se ei yrittänyt korvata ehtoollisen kokemusta, se tavoitteli sitä. Perinteisessä puhekeskeisessä radiojumalanpalveluksessa myönnetään sakramentin puuttuminen. Sana yrittää sen korvata.

Loppulaulun toistumaan jäänyt keinunta laivassa, joka kulkee taivaan meressä, on teologisesti mielenkiintoinen. "Maailma on taivaan laiva" on sympaattinen väite, toistettuna lapsenomainen inte.

Rymättylän Aaslalla sunnuntaina 6.9. klo 12.30

Ilkka Pärssinen

1 kommentti

  • Pekka Väisänen sanoo:

    Varmasti mukava on ollut tehdä ja osallistua erilaiseen toteutukseen.

    Ehtoollinen tulisi kuitenkin viettää hiljaisuudessa. Ehtoollisen päätökseksi voi hyvin laulaa jostakin kiitosaiheisesta virrestä tai laulusta jokunen säkeistö.

    Tätä mieltä olin jo vuonna 1986 kun katsoin Jumalanpalveluskokemusta ja siihen liittyvää musiikkia.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    eri kirjoittajia
    eri kirjoittajia

    VERKKOESSEE Kirjoituksia teologiasta, historiasta, tulevaisuudesta ja yhteiskunnasta.