Innostunut pöhinä - vielä kerran Seinäjoen jumalanpalveluspäivistä

Seinäjoen jumalanpalveluspäivien päällimmäinen anti oli innostunut pöhinä. Päivien päätöshetkillä niin suuri osa osallistujista oli täynnä halua kääriä hihat ja ryhtyä tekemään, ettei sitä intoa voinut välttyä huomaamasta. Monien kommentit heijastelivat sitä, että nyt oli löydetty näky, jota seuraten voitaisi ehkä ratkaista joitakin jumalanpalveluselämän ongelmista. Moni sanoi vievänsä mukanaan käytännön vinkkejä, joilla pääsee omassa seurakunnassa jumalanpalveluselämän kehittämisen seuraavaan vaiheeseen.

”Kuinkas sitten kävikään?” on toimiva ja jo muumikirjoista tuttu kysymys.

Eräästä seurakunnasta osallistui jumalanpalveluspäiville paljon työntekijöitä ja myös seurakuntalaisia. Kaikki palasivat kotiinsa innostuneina. Seuraavalla viikolla pidettiin yhteinen kokous, jossa alettiin suunnitella konkreettisia toimenpiteitä. Kaikki saivat kertoa ajatuksistaan. Lopputulos oli se, että mitään ei voida muuttaa, koska jokainen asia on jollekin rakas ja luovuttamattoman tärkeä.

Jumalanpalveluspäivien jälkeen osallistujilta koottiin palautetta. Palautteessa kysyttiin, mihin konkreettisiin toimenpiteisiin päivien jälkeen ryhdytään. Vastauksissa näkyy kolme päälinjaa, jotka kaikki saivat suunnilleen saman verran kannatusta:

1. Seuraavaksi otetaan isoja konkreettisia askelia.

2. Ei oteta suuria askelia, koska ollaan tyytyväisiä siihen, millaista jumalanpalveluselämä seurakunnassa on.

3. Ei oteta uusia askelia, koska vastaaja kokee, että ei voi vaikuttaa seurakunnan jumalanpalveluselämään.

Päivien järjestäjän edustajana voi olla tyytyväinen ensimmäiseen ja toiseen kohtaan. Kolmas kohta sen sijaan herättää kysymyksiä. Mistä tulee se tunne, että ei voi vaikuttaa? Kenen tunne se on?

Osallistujilta ei missään vaiheessa kyselty, missä roolissa he osallistuvat jumalanpalveluspäiville. Näppituntumalta arvioiden päivien osallistujista n. 20 % oli seurakuntalaisia. Mukana oli myös paljon muita työntekijöitä kuin pappeja ja kanttoreita. Näistä ryhmistäkö tulevat ne, jotka kokevat, että eivät pysty vaikuttamaan?

Mukavien ja innostavien päivien järjestäminen on aina iso haaste. Vielä isompi haaste on se, että päivillä koettu innostus muuttuu seurakunnissa teoiksi. Pallo on nyt teillä, rakkaat seurakunnat. Ottakaa se haltuun ja pelatkaa sillä hyvin.

Ja jakakaa tietoa, kun tulee maaleja.

8 kommenttia

  • Ville Hassinen sanoo:

    Monta kertaa messujen ongelmana on työntekijälähtöisyys, vaikka maallikoita olisi mukana. Olen huomannut ärsyttävän ongelman: pappi jakaa valmiita tehtäviä.

    Rippikouluissa toteutuu jumalanpalvelusten hyvä puoli – muksut ovat itse tekemässä ja rakentamassa leirijumista. Se jääkin sitten leirille eikä kirkossa heillä ole samoihin tehtäviin asiaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Anita Ojala sanoo:

    Olen eräässä blogissani kirjoittanut messu-uudistuksen tarpeesta (tosin blogini ei enää ole arkistossa). Se on mielestäni aivan välttämätön, jos halutaan ihmisten jälleen löytävän tiensä sunnuntain jumalanpalvelukseen.

    Blogisi otsikko innosti: no, nytkö se sitten vihdoin alkaa tapahtua? Mutta innostus lopahti, kun luin eteenpäin. Siis kaikki tyssää siihen, kun jokain osa on jollekin rakas. Eikö nyt pitäisi ne omat rakkaudet laittaa sivuun ja ajatella nimenomaan niitä, joille mikään osa ei ole rakas?

    Olen sitä mieltä, että emme pärjää yhdenlaisella messulla. Tarvitaan useanlaisia vaihtoehtoja. Vanha voidaan säilyttää, mutta sen lisäksi tarvitaan uudenlaisia. En tarkoita varsinaisesti vaiohtoehtomessuja, vaan esim. sellaista systeemiä, että suunnitellaan uudentyyppinen messu/jumalanpalvelus ja aletaan toteuttaa vaikka vuoroviikoin uutta ja vanhaa. En ymmärrä, miksi tämä ei voisi olla mahdollista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Anita Ojala sanoo:

    Olen odotellut, että tähän blogiin tulisi kommentteja. Ihmettelen, kun ihmisillä ei tunnu olevan mitään kiinnostusta jumalanpalveluselämän uudistamiseen. Keskustellaan kaikenlaisista teologisista ja periaatteellisista kysymyksistä, mutta käytännön taso ei kiinnosta. Mitä tästä pitäisi päätellä? Pitäisi kai lopettaa messut/jumalanpalvelukset kokonaan. Nykyinen käytäntö kyllä kuolee itsestäänkin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Terhi Paananen sanoo:

    Anita Ojalan tavoin odottelin tähän vähän enemmän kommentteja, mutta ei se haittaa, ettei kommentteja niin paljon tule. Joskus keskusteleminen on vaikeaa.

    Jumalanpalveluksesta keskusteleminen on vaikeaa monestakin syystä. Se on vanha aihe, lähes ikuisuusaihe eikä jaksa kiinnostaa siksi. Ja kuten kirjoituksessani sanoin, vaikka olisi haluakin jumalanpalveluksen kehittämiseen, on itse kehittämistyö todella vaikeaa.

    Siitä olen kuitenkin erimieltä, että messu/jumalanpalvelus kuolee pois itsestään. Ei kuole. Jumalanpalvelus on se käytäntö, mikä liittää meidät suoraan kirkon perustajaan Jeesukseen Kristukseen. Jos ei enää vietettäisi jumalanpalvelusta, ei voitaisi enää puhua kristillisestä kirkosta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Timo Pöyhönen sanoo:

    Vähänkään isommassa seurakunnassa ei juuri ole mahdollista kehittää pääjumalanpalvelusta. Ihmisten toveet ovat niin erilaisia ja kymppimessu niin säädelty, että lopputulos on parhaimmillaankin vähän paperinmakuinen kompromissi, joka ei puhuttele oikein ketään. Toimivampi tie on rakentaa rinnalle toinen messu johonkin muuhun kellonaikaan. Tähän projektiin eivät kaikki lähde mikä on usein etu – näky pysyy kirkkaampana. Tärkeintä on, että tällaisille kokeiluille annetaan tilaa ja tukea.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      “…lopputulos on parhaimmillaankin vähän paperinmakuinen kompromissi, joka ei puhuttele oikein ketään.”

      Ehkä tuossa arviossa on mukana hyväntahtoista liioittelua. Lukuisaat seurakuntalaiset lukuisissa seurakunnissa kuitenkin rakastavat käydä joka sunnuntai messussa. Sinne saa tuoda esirukouspyyntönsä, siellä kuulee sanaa ja saa laulaa vaihtelevia virsiä ja kaiken kruunaa osallisuus ehtoollispöydässä Kristuksen ruumiista ja verestä. Maassamme on paljon seurakuntia, joissa osallistuminen messuun on runsasta., saarnat puhuttelevia ja yleisilmapiiri valoisa. Ei turhenneta hyvää työtä.

      Paperinmaksuissus on paljon kiinni liturgin asenteesta ja kyvystä irrottautua paperistaan. Samalla se kaava on tukena.

      “Toimivampi tie on rakentaa rinnalle toinen messu johonkin muuhun kellonaikaan.”

      Kotiseurakunnassani on messuja neljään eri kellonaikaan. Kahdessa kirkossa on kymmeneltä, yhdessä kahdeltatoista. Kerran kuussa on bändisäesteinen iltamessu kuudelta ja perhekirkot pidetään vähän harvemmin iltapäivisin. kaikkiin riittää hyvin osallistujia. Jos on iltamessu, jää aamumessu hieman pienemmäksi, mutta ei ratkaisevasti.

      Oma näkemykseni on, että ihmiset tulevat sinne, mistä kokevat savansa jotain. Emmehän me katso huonoja elokuviakaan, vaikka ne tulisivat parhaaseen katseluaikaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Timo Pöyhönen sanoo:

      Teemu, taisin ilmaista itseäni epäselvästi. Tarkoitin, että kymmppimessun kehittäminen tuottaa vähän paperinmakuisen kompromissin. Nykyisenlainen perusmessu on ihan ok, enkä sitä halua tässä kritisoida (enkä varsinkaan sanaa ja sakramentteja yms). Lisäksi tarkoitin, että johonkin muuhun kellonaikaan voisi rakentaa toisenlaisen, uudistusmielisemmän messun. Niinhän näyttää teillä olevankin, mitä tervehdin ilolla.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Ok. Ymmärsin, että kymmenenltä alkava messu on paperinmakuinen kompromissi. 🙂 Kotiseurakunnassani on varmaan jotain siunausta mukana, kun messuun on aina niin mukava mennä. Jos ei ole sunnuntaina toimitusvuoroa, ihan harmittaa. Sekin on hurjan rohkaisevaa, kun ehtoollispöytään tulee vapaalla olevia työtovereita.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Terhi Paananen
    Terhi Paananen

    Työskentelee jumalanpalveluselämän asiantuntijana yrityksessä Kirkkohallitus. Entinen seurakuntapappi, rippikoulupappi ja sosiaalisen median koulutussuunnittelija.