Introvertti ja yhteisöllisyys

Tiesin sen muutenkin, mutta myös netissä oleva testi sen vahvisti: olen introvertti, sisäänpäin kääntynyt ihminen. Yksi kohta testissä oli muutes: ”ilmaisen itseäni mieluiten kirjoittamalla”, hih! Muita vahvimpia introverttipiirteitäni ovat: kammoan ihmispaljoutta, synttäreitä, konflikteja, ryhmäaktiviteetteja ja en tykkää small talkista, puhelimessa asioimisesta, keskeytyksistä työskennellessäni, monesta tekemisestä samanaikaisesti sekä kuormitun ihan VALTAVASTI kaikista porukoissa vietetyistä ajoista – mukavista ja epämukavista – ja mitä suurempi on ollut ihmisten määrä, sitä kuormittuneempi olen ollut ja sitä pidempään on kestänyt toipua siitä.

Jo pelkästään tuon kaiken edellä mainitsemani ymmärtäminen keskeltä, pitäisi antaa osviittaa siitä, mitä on merkinnyt minunlaiselleni kasvaa ensinnäkin isossa perheessä, toisekseen kuulua tiiviiseen isoon yhteisöön ja kolmanneksi omata itse suuri perhe.

Ihmiset, niissä ei ole mitään vikaa; lapsuudenperheeni, yhteisöni, ystäväni ja oma perheeni, ihan niin ihania kuin kuvitella saattaa, mutta ryhmätilanteena mukavuusasteesta riippumatta ihan järkyttävän kuormittavaa.

Ongelma ei ole siinä, että kokisin olevani jotenkin huono piirteeni vuoksi, vaan siinä, että se on sopinut niin huonosti niihin elämänkuvioihin, mihin olen ollut vanhoillislestadiolaisen uskoni takia väistämättä kytköksissä.

Suurperheessä kasvaminen sinällään ei ollut luonteelleni paha, koska ainakin meillä sallittiin hyvin kirjan kanssa myös pitkiksi ajoiksi vetäytyminen omiin oloihin ja sitähän minä juuri harrastin. Olin Kajaanin Kuurnan kirjaston aktiivinen kirjojen lainaaja, kymmenen vuoden ikään mennessä olin lukenut Viisikot, Tiina-kirjat, salapoliisi- ja hevoskirjoja ja muita isot läjät ja aloittelin muun muassa Anni Polvan rakkausromskuja samaan tiiviiseen tahtiin.

Kaikki hengelliset tilaisuudet, pyhäkoulu, seurat ja etenkin suviseurat; voi elämä ja kuolema, miten paljon ahdistusta olen niistä kokenut ihan pelkästään jo ihmismäärien takia! Siihen vielä kun päälle lasketaan kaikki hengellisyyteen liittyvät pelot, ei ihme, kun olen ollut ikäni niin huonovointinen, paniikkihäiriöinen ja epätasapainoinen ihminen.

Katsoin TV-ohjelman Inhimillinen tekijä ja siellä oli aiheena just introversio, haastateltavina olivat kirjailija Pauliina Vanhatalo, näyttelijä Martti Suosalo ja professori Liisa Keltikangas-Järvinen. Voi miten itselleni tuttuja tuntemuksia Pauliina ja Martti kertoivat ja Liisa analysoi aihetta hyvin. Pauliinalle hänen introverttiutensa oli noussut taakaksi lasten saamisen myötä ja hän oli masentunut. Sekin oli tuttua. Perheenäidin ei sovi olla kovin sisäänpäin kääntynyt tai sitten perhe saattaa siitä kärsiä, se on selvää, ellei sitten asioita voida sumplia ja aikatauluttaa niin, että äidin yksinololle, ajoittaiselle vetäytymiselle järjestetään aikaa. Mitä suurempi perhe, sitä vaikeampi se on kuitenkin toteuttaa.

Vanhoillislestadiolaisen suurperheen introvertti-äidin olematonta aikaa on viemässä myös yhteisö vaatimuksillaan osallistua yhteisön tilaisuuksiin ja talkootyöhön. Kertokaa minulle, millä laskuopilla tästä saataisiin edes jollakin tavalla hyvä lopputulos. Arvasin; ei millään. Introvertti ei pääse piirteestään irti edes pyhillä lupauksilla tuonpuoleisen elämän ihanuudesta ja kärsii, kun on oltava yhteisöllinen ja on oltava uskovaisten kanssa tiiviissä kanssakäymisessä ja on lisäännyttävä, vaikka eniten elämässä haluaisi olla edes joskus ihan yksin. Ja siitä haaveesta ja kipeästä kaipuusta on jatkuva huono omatunto.

Tämä ei tarkoita sitä, että introvertin pitäisi pysyä tyyliin sinkkuna tai muuttaa erakoksi jonnekin huitsin metsiin, vaan se tarkoittaa sitä, että hänen täytyy saada olla välillä ihan yksin. Ihan sama kun ruoan jälkeen se pitää sulatella, ennen kuin uutta ruokaa syödään, introvertin pitää saada ”sulatella” kaikkea näkemäänsä ja kuulemaansa syvässä hiljaisuudessa ja yksin, näin ainakin minun kohdallani. Ja mitä enempi on ollut ihmisiä ja ihmiskohtaamisia keskusteluineen, sitä enemmän on myös sulateltavaa ja sulaminen kestää kauemmin.

Jossakin vaiheessa lapsirumbaani havaitsin sen, että joo; lauantai-iltana alkoi hiipiä epätoivo tulevista sunnuntain seuroista, mutta kun ne oli selätetty, en meinannut saada sunnuntai-iltana unta kaikesta seurainformaatiosta ja maanantai meni täysin sulatellessa edellistä päivää. Sitten sainkin olla seuraavaan lauantai-iltaan aika rauhassa, kunnes taas sama ahdistava prosessi iski päälle. En syytä tästä yhteisöä, enkä voi syyttää edes introverttiuttani koska se ei ole syyni, mutta mietin sitä, miten huonosti tiivis yhteisöllisyys lukuisine vaatimuksineen sopiikaan tietynluontoisille ihmisille. Ekstroverteille se on varmaan ihan parasta elämää.

Kun jätin vanhoillislestadiolaisuuden, se on eniten muuttanut elämässäni sitä, että voin olla enempi kotona. En siis lähtenyt bailaamaan – kuten irtaantuvista usein epäillään – enkä ramppaamaan ”tämän maailman konserteissa ja oopperoissa”, vaan vetäydyin lähes kokonaan pois ihmisten ilmoilta tänne kotinurkkiin. Nyt minulla on aikaa myös perheyhteisölleni, mitä nyt töiltäni ehdin. Tosin täällä kotonakin vetäydyn ihan liian mielelläni omaan huoneeseeni ylhäiseen yksinäisyyteeni ja poden taas huonoa omatuntoa, kun pitäisi olla aktiivisena perheen kanssa olohuoneessa. Elämäni on jatkuvaa tasapainottelua asian kanssa.

Mutta siis introvertin – ainakin minun todellakin – päänsisäinen maailma on niin runsas, laaja ja värikäs, että sen kanssa viihtyy ihan liiankin kanssa. Voin helposti maata tuntikausia valveilla seikkailemassa pääni sisällä, enkä pitkästy ollenkaan. Moneen muuhun asiaan ja puuhaan kyllästyn paljon helpommin, esimerkiksi tyhjänpäiväiseen lenkkeilyyn, ellen sitten pääse siinä samalla flow-tilaan elämään päänsisäistä elämääni. Joskus se onnistuu ja joskus ei.

Humpsahdan myös missä milloinkin omaan maailmaani jos en ole varuillani, se kun on usein paljon mielenkiintoisempi kuin ympäröivä maailma. Elokuvan, musiikin, esityksen ja luennon pitää olla tosi mukaansatempaava, jotta jaksan sitä seurata vajoamatta mietteisiini. Lapset ovat usein niin mielenkiintoisia ja ihania ihan olemuksina, että silloin pysyn hereillä ja tietty perhe ja ystävät ja elämä ylipäätään, kun vaan välillä käyn sulattelemassa. Se on se juttu. Sama kun diabeetikko tarvitsee insuliininsa, introvertti yksinäiset hetkensä.

Siitä olen kärsinyt tosi paljon, kun juhlissa käymisen innottomuuttani on ymmärretty niin huonosti ja minua on syyllistetty siitä. En vain ole aina kyennyt menemään niihin. Mitkään juhlat alla auringon eivät ole olleet minulle automaattisesti kivoja ja ei läpihuutojuttuja ollenkaan, vaan aina ja aina haasteita ja pois mukavuusalueeltani. Jok’ikisiin sellaisiin olen joutunut valmistautumaan huolella pääni sisällä ja ne ovat olleet iso prosessi. Välillä en ole saanut itseäni kasaan ja olen jättäytynyt pois niistä. Tähän päivään mennessä olen kyllä kehitellyt itselleni sellaiset selviytymisstrategiat, että selviän niistä helpommin ja jopa nautinkin välillä. Riippuu ihmisistä ja juhlien luonteesta, mutta periaatteessa siis tietty asenne vaan päälle ja menoksi ilman tunteiluja ja päänsisäisiä taisteluita.

Se, että olen oppinut ymmärtämään itseäni ja piirteitäni, on auttanut myös kestämään epämukavuusalueita. Niin kauan kun olin ymmärtämätön ja syyllistin itseäni, olin asian kanssa tosi ahdistunut. Onneksi nyt ymmärrän, olen asian kanssa suhteellisen sinut, mutta toivon, että myös muut ymmärtävät.

3 kommenttia

  • Lea Maria Haapalainen sanoo:

    Kiitos ilmiön avaamisesta oman kokemuksen kautta! Tunnistan itsessäni paljon samoja intovertin piirteitä, mutta myös vastakohtia: ihminen voi olla samaan aikaan sekä intro-että extrovertti, usein varsinkin luovat yksilöt ovatkin ‘ambiverttejä’… Eli ihmiskohtaamisista ja yhteyksistä saa paljon ja niistä voi nauttia suuresti(jos ne ovat rakentavia ja innostavia), mutta tarve omaan aikaan ja sosiaalisten kohtaamisten sulatteluun on suuri.

    Ihmisjoukossa olo sinänsä ei ole vaativinta, vaan se, jos kyseeessä on vain pinnallista höpötystä vailla mitään aitoa kohtaamista tai sisältöä… Kaikenlainen pakkososiaalisuus on varsinaista myrkkyä. Yksinäisille ihmisille usein annettu neuvo lähteä vaikka väksiin ihmisten pariin on kyllä huonoin mahdollinen lääke: vääränlaisessa seurassa yksinäisyyden tunne vasta korostuukin ja saa kokonaan uudet mittasuhteet.. Parempi olisi viettää aika kaikessa rauhassa. Tärkeintä ihmisten kohtaamisessa ei olekaan määrä, vaan se laatu..

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Salme Kaikusalo sanoo:

    Kiitos Vuokko omakohtaisesta kuvauksestasi. Minäkin katsoin eilen illalla “Inhimillisen tekijän” tv:stä. Se oli puhutteleva.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Tuttua juttua. Hyvä blogi Vuokolta, kiitos.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Vuokko Ilola
    Vuokko Ilola

    Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suvanteissa, pyörteissä, myrskynsilmissä ja sen opetuksen läpivärjäyksessä rapiat nelikymppiseksi kasvanut naisimmeinen.

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit