Istua kuin kirkon penkissä

Ylen Kansanradioon soitti henkilö, joka oli pahoittanut mielensä kirkossa edessään istuneen perheen toiminnasta jumalanpalveluksen aikana. Olisikohan ollut konfirmaatiomessu. Perheen lapsilla/nuorilla oli ollut ”tabletit” mukana, joita he käyttivät messun aikana.
Soittaja ihmetteli, etteivät vanhemmat opeta lapsilleen enää hyviä tapoja. Hänen mielestään perhe ei istunut kirkossa sillä tavalla kuin kirkon penkissä tulisi istua.

"Pitää istua kuin kirkonpenkissä" on vanha sanonta, jonka juuret lienevät 1700-luvun kirkkokurissa. Silloin kerrotaan rangaistun kirkkoväkeä muun muassa juoksentelusta edestakaisin sisään ja ulos, myöhästymisestä ja kesken poistumisesta. ”Juoruaminen” ja ”ryypiskely” olivat niin ikään kiellettyjä. Rangaistuksia annettiin myös puhelemisesta ja nauramisesta kirkossa sekä penkkien yli kiipeilystä. Ilmeisestikään kieltoja ei annettu aiheetta.

Suntion tehtäviin on aina kuulunut järjestyksen ja ennen vanhaan myös kirkkoväen hereillä pitäminen. Tavat ovat kyllä noista ajoista muuttuneet, mutta ehkä vieläkin kirkkokäytöksen ihanteena pidetään istumista hiljaa ja vakavana, tiukasti paikallaan sekä samaan suuntaan katsoen.

Silloin tällöin kuulee kritiikkiä nuorten tai lasten käytöksestä jumalanpalveluksen aikana; nuoret pulisevat ja lapset itkevät tai juoksentelevat käytävällä.

Ohjekirja korostaa tilaisuuden pyhyyttä, mahdollisuutta hiljentymiseen ja seurakuntalaisten osallistumista. Samaisen oppaan mukaan lasta on pidettävä jokaisen jumalanpalveluksen kunniavieraana.

****

Miten kirkonpenkissä sitten pitäisi - tai saisi istua?

Tärkeä kysymys on, miten nuoret – käytännössä messukäyntejään suorittavat rippikoululaiset tai vanhempiensa kanssa kirkkoon vapaaehtoisesti tai ohjattuna tulleet - kiinnostuisivat jumalanpalveluksesta?

Nuoret eivät aina jaksa keskittyä rauhalliseen menoon tai olla hiljaa niin pitkään. Messu ei tavoita nuoria tai anna heille samaa kuin rippileirien ”jumikset”. Käytettävä kielikin voi tuntua vieraalta.

Eräässä kyselyssä nuoret halusivat mukaan tekemään ja toteuttamaan messua ja pitivät musiikkia tärkeänä. Virsien tulisi heidän mielestään olla tuttuja ja menevästi sovitettuja.

Kati Niemelä Kirkon tutkimuskeskuksesta on kysellyt kirkkoväen mielipiteitä messun koetusta laadusta. Yksi kritiikin aiheista oli osallistujien käyttäytyminen: nuorten levottomuus, lasten itku ja tepastelu sekä ihmisten keskustelu messun aikana.

Kirkon penkkiin tullaan monella mielellä ja erilaisin odotuksin. Hyvään käytökseen kuuluu, ettei häiritä toisia ja että suvaitaan muita. Meidän on yritettävä tulla toimeen toistemme kanssa.

Mutta aina on hyvä, että ihmiset tulevat kirkkoon.

****

Pienen tablettitietokoneen käyttäminen lienee yleensä hiljaista. Siinä ehkä ärsyttää se, että nuo toiset eivät koe messua samalla tavalla kuin minä? Häiritseekö se minun hiljentymistäni? He kuitenkin ovat kirkossa, ja kuka tietää, mitä he näennäisen toisen tekemisen aikana kokevat. Ainakin kotikirkossani on lapsille leluja, joilla he voivat leikkiä messun aikana, oheistekemistä sekin.

Uskonnon harjoittaminen ja hengellinen elämä lienevät kuitenkin enemmän sisäistä kokemista kuin ulkoista muotoa, vai kuinka? Pakottamisen ja kieltojen avulla saatetaan kylvää lapseen ja nuoreen, miksei aikuiseenkin kirkkokielteisyyttä, joka on ristiriidassa sen kanssa, mitä pappi alttarilta puhuu kristityn ilosta, vapaudesta ja rakkaudesta.

Annetaan siis lasten tulla Hänen tykönsä.

10 kommenttia

  • Tero Konttinen sanoo:

    Tabletilla on kätevä tehdä muistiinpanoja vaikkapa saarnasta. Itse toivon, että messun kieli on sellaista, että lapsikin ymmärtää.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • May Roth-Edelmann sanoo:

    Jos oikein todellisella hartaalla mielellä istuu kirkossa, ei huomaa mitä ympärillä tapahtuu.

    Pikkulapsille on ovella varatut kirkkokassit, joissa on paperia, värikyniä ja pieniä satukirjoja. Tabletin käyttö tuskin häiritsee enempää kuin näiden kassien tutkiminen.

    Se, että jokin häiritsee, tulee usein sisältämme, meistä itsestämme. Emme ole levollisella mielellä. Siihen voi messun läpieläminen keskittymällä auttaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Riitta Bonny sanoo:

    Toisaalla näyttää toimivan hyvin se, että lapset ja nuoret ovat jonkun aikaa jumalanpalveluksessa ja muun ajan omissa ryhmissään. Mutta se edellyttää luonnollisesti, että sunnuntaihin satsataan vähän enemmän.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Heikki Repo sanoo:

    Eräs mielenkiintoinen ilmiö on se, että ainakin oman kokemukseni mukaan monesti lasten tepastelun ääni tuntuu häiritsevän kaikkein eniten niitä, jotka ovat harvoin jumalanpalveluksessa. Ne, joille jumalanpalvelusyhteydessä eläminen on tavallista ymmärtävät lasten osallistumisen merkityksen ja yleensä kiittelevät sitä.

    Sitä vastoin juurikin silloin, kun messuun osallistuu paljon harvemmin kirkossa käyviä — esimerkiksi konfirmaatioissa — tunnelma on usein paljon jäykempi. Helposti jumalanpalvelus ymmärretään tuolloin kuin koulun kevätjuhlaksi, siis puhetilaisuudeksi, ei yhteisön yhteisen rukouksen ja Jumalan ylistämisen paikaksi.

    Anekdootti omasta lapsuudesta sellaisena kuin olen sen itse kuullut: Eräänä 80-luvun lopun äitienpäivänä olin vanhempieni kanssa kirkossa. Olin oppinut juuri kävelemään ja jumalanpalveluksessa kävelin rauhallisesti kirkon käytävää pitkin. Seuraavalla viikolla oli mielipidekirjoitus lehdessä. Sen sisältö oli jotakuinkin tämä: “Tulin äitienpäivänä pitkästä aikaa kirkkoon. Valitettavasti lasten käyttäytyminen häiritsi. Jos lapsi on oppinut kävelemään, osaa hän kyllä istua paikoillaan hiljaa.”

    Ja ehkä nyt vaan on niin, että messuissamme tapahtuu liian vähän ja liian harvoin lapset ja nuoret on otettu vastuullisiin tehtäviin. Vähän lisää evankeliumikulkueita, kellojenkilistämisiä, miksauspöydänkäyttämisiä ja lapset itse näihin niin paljon paranee jo sillä. 🙂

    http://www.palkaneenseurakunta.fi/main/images//DSC_0360_rez.jpg

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jaakko Pihlajamäki sanoo:

    Minusta tapakasvatukseen voisi kyllä kuulua jo aika nuorillekin lapsille, että on paikkoja, joihin ei oteta mukaan viihdevälineitä ja joissa viihde pitää hakea omasta mielikuvituksesta, jos itse tapahtuma ei kiinnosta. Tunnin messun pystyy varsin pienestä pitäen istumaan suht hiljaa ja onhan messussa tapahtumista koko ajan. Sanoopi sellainen, joka oppi messukäyttäytymisen maaseudulla 50- ja 60-luvuilla, jolloin saarnatkin kestivät vielä yli puoli tuntia.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    Jaakko Pihlajamäki :”Tunnin messun pystyy varsin pienestä pitäen istumaan suht hiljaa ja onhan messussa tapahtumista koko ajan. Sanoopi sellainen, joka oppi messukäyttäytymisen maaseudulla 50- ja 60-luvuilla, jolloin saarnatkin kestivät vielä yli puoli tuntia.”

    Uteliaana kaikista esiin tulleista kommenteista etsin eilen kansion, johon olemme tallentaneet kaikki nuortenkuoro-Hymnoksessa mukana olleiden jälkeläistemme nuotit ja muistiinpanot. Heitä johtaneen kanttorin mm. käsin kirjoittamien nuottien ja srk:n painamien konserttiohjelmien lisäksi mukana on yksi sivu, jossa heiltä ilmeisesti kuoroleirin hiljentymishetken aikana on toivottu vastauksia syventymällä Raamatun jakeisiin.

    Ensimmäisessä tehtävässä toivotaan, että he jakeen luettuaan kertovat Jumalalle, miksi Jumala kutsuu juuri heitä. Vastaukset on kirjoitettu käsin ja vastaus tuohon kysymykseen on, että ”miksi AINA juuri minä”.

    Toisessa kysymyksessä pyydetään kirjoittamaan Jumalalle peloista, toiveista ja jännityksistä, joita kokee ajatellessaan itseään. Vastaus on, että ”Minua A-HIS-TAA!”

    Kolmannessa kohdassa pyydetään ajattelemaan uudelleen 1. kysymyksessä annettua Raamatun kohtaa, ja kysytään, miten Jumala haluaa rohkaista sinua nyt. Vastaus on, että ”En voi tietää, olen kuuro, mykkä ja sokea syntymästä lähtien!!”

    Mielestäni nuo vastaukset ovat lapsen vastauksia kysymyksiin, joita hän ei kehitystasonsa mukaisesti vielä ymmärrä. Samoin saarnat ovat mielestäni sitä käsitemaailmaa, johon lapset eivät vielä ole kasvaneet.

    Paras lapsista kertova kirkkolaulu on mielestäni tämä: https://www.youtube.com/watch?v=aVUvCIEo66I

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Liisa Ahti sanoo:

    Hyvänen aika, nyt minulle vasta valkeni miten pahasti olen loukannut kunnon kirkkovieraiden tunteita: lasten ollessa pieniä varustettiin kirkkokassiin kuvakirjoja, piirustuspaperia, nukke ja pari pikkuautoa. Saarnan alkaessa jälkikasvu painui polvilleen penkin viereen ja äiti kuunteli puhetta. Ai niin, kuka sanoikaan: Sallikaa lasten tulla minun tyköni älkääkä estäkö heitä..?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Mielestäni hyvä ratkaisu lapsiperheille ovat erilaiset perhemessut, jotka ainakin henk.koht. lapsenlapsemme mukana olleena olen kokenut hyvänä.

      Upota sadun ja draaman keinoin ajanlaskumme alun ja maailman luomisen tapahtumiin vailla dogmeja ja pakotettuja Raamatun jakeita. Ainoa harmi, jota on joutunut selittelemään, on ollut se, kun yhdessä kuvaelmassa esitettiin luomakunnan heräämistä, ja musiikkina oli juuri tuo allaolevasta linkistä löytyvä sävelmä, jota olin käyttänyt lapsenlapsen ” päikkärimusiikkina”, jonka säveliin hän oli tottunut nukahtamaan. 🙂

      https://www.youtube.com/watch?v=-rh8gMvzPw0

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    On erinomaisen hyvä asia, että lapset otetaan mukaan kirkkoon. Kaikkia jumalanpalveluksia ei voida pitää lasten ehdoilla, jolloin hyvä keino pitää lapset rauhallisina on järjestää saarnan ajaksi jotakin hiljaista puuhaa lapsille. He kun eivät useinkaan jaksa seurata aikuisten vastaanottotasolle sovitettua saarnaa. Virsien laulaminen ja rukouksiin osallistuminen sujuu pieniltäkin paremmin. Jos tuo puuha on modernisti tabletilla, niin sehän on ihan yht hyvä kuin jokin katselukirja tai piirustuspaperikin, joita on jo pitkään käytetty tähän tarkoitukseen. Riittävän usein on tosin hyvä järjestää myös perhemessuja, joissa saarnakin pitäisi suunnitella nimenomaan lapsia puhuttelevaksi. Yksi hyvä keino perheiden osallistumisen edistämiseksi on myös pyhäkoulutuokion järjestäminen saarnan ajaksi, jos kirkon tilat antavat siihen mahdollisuuden.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Käy sääliksi rippikoululaiset, jotka joutuvat pakosti käymään messuissa. Eipä sitten ihme jos heitä ei siellä konfirmaation jälkeen enää näy. Hehän näkevät ympärillää ainoastaan vanhoja ihmisiä. Miksi he tulisivat enää koskaan sinne? Saavat vain mallin siitä, ettei messu kuulu nuorille. Tottakai heidän pitää penkissä hiukan meuhkata. Sehän on vain keino saada huomiota. Huomiotahan juuri nuoret kaipaavat. Luulisi kirkossa olevan viisautta hoitaa messut sellaisella tavalla, että messut olisivat myös nuorille mielekkäitä. Ihan käsittämätöntä, ettei kirkossa ole herätty nuorten todellisuuteen. Pakotetaan heidät johonkin outoon tilanteeseen, jota heidän on miltei mahdoton käsittää. Nuoret tarvitsisivat paljon enemmän rinnallakulkemista myös messuihin. Ihmisiä, joiden läsnäolosta välittyisi aito välittäminen. Nyt he joutuvat usein kohtaamaan pelkkää paheksuntaa. Miksiköhän kirkossa osataan niin vähän ajatella, sitä miten nuori messun kokee?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Markku Jalava
    Markku Jalava

    Olen kirkosta, historiasta, kulttuurista ja yhteiskunnasta (muun muassa) kiinnostunut toimittaja-viestintäpäällikkö. Virasta irti, mutta luottamustehtävissä jatkan innolla, ja kirjoittamista. Olen kirkkovaltuutettu Nurmijärven seurakunnassa ja kirkolliskokouksen jäsen, sekä kunnan luottamushenkilö. Kokemusta on suntionkin tehtävästä.