Jaana Hallamaa kirkon pelastajana

 

Kun on seurannut Jaana Hallamaan kirjoituksen nostattamaa keskustelua kirkon kontekstissa, niin kuvaava on, miten sisällön sijasta laajasalolaiset hyökkäävät persoonaa vastaan. Tämä sama ilmiö nousi esiin Johanna Korhosen kohdalla.  Asiasisällöllä ei ole merkitystä ja jotkin kommentoijat jopa kerskuvat sillä, etteivät jaksa lukea Hallamaan kirjoitusta. On suuri synti, kun nainen ei ole hiljaa, vaan uskaltaa nostaa esiin epäkohtia kirkon toiminnassa. Samaan aikaan piispa Teemu Laajasalo nauttii patriarkaalisista etuoikeuksistaan taivaisiin korotetulla piispanistuimellaan.

Kirkkouskovaiset puolustelevat Laajasalon toimintaa Ut:lla. Katsotaan sitten, miten apostolit suhtautuivat rahan väärinkäyttöön. Ananias ja Safiira eivät voineet hyvittää tekoaan Pietarin edessä, vaikka eivät ottaneet keneltäkään mitään. Kumpikin kaatui kuolleena Pietarin eteen ihmisen koskettamatta, joten tuomari ei ollut Pietari, vaan Jumala. Miten kävisi Laajasalon vastaavassa tilanteessa, kun hän on käyttänyt seurakuntalaisten rahoja ylelliseen elämään luottokorttiaan vinguttamalla? Riittäisikö se, että Laajasalo maksaisi ottamansa takaisin? Ei, koska sitä mahdollisuutta ei tarjottu Ananiakselle. Hän valehteli asiassaan ja se riitti. Eikä Pietarin edessä Laajasalo olisi päässyt eteenpäin mykkyydellään, kuten hän on toiminut kriisin edetessä.

Alkuseurakunnissa ei saanut olla mitään vääryyttä. Siksi puheet Kristuksen kirkosta ovat onttoja. Ongelma on paljolti teologinen, minkä tapaus Ananias ja Safiira osoittaa. On lipsuttu laittomuuteen, mistä apostolit varoittivat ja minkä kertoivat tulevaksi. Tapaus Laajasalo paljastaa kirkossa pesivää laittomuuden kulttuuria, jota sekulaari maailma kutsuu moraalittomuudeksi.

Kuka puolustaa oikeudenmukaista kirkkoa, kun piispat ovat hiljaa ja vetävät hiippaa syvemmälle päähänsä, korviensa peitoksi? Jaana Hallamaa puolustaa kirkkoa osoittaessaan profeetallisesti, missä on menty harhaan, syntiin.  Samoin Johanna Korhonen puolustaa kirkkoa paljastaessaan, miten sen moraali luistaa kuin loppuun kulunut kytkin.  Missä ei ole kristallinkirkkaan veden läpinäkyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta, vanhurskautta, miten siellä voi olla Kristuksen kirkko?

Kirkon uudistyö on edennyt ja etenee edelleen pääosin naisten kautta. Olen tätä kehitystä kristillisyydessä seurannut aktiivisesti ja aina enemmän naisten työ kantaa hedelmää. 40 vuotta sitten helluntaiseurakuntaan marssi tulisieluinen uskoon tullut mies ja katseli ympärilleen. Pelkkiä naisia ja suurin osa vanhoja, mikä häpeä! Tarvitaan väkeä ja voimaa, miehiä, niin kuin apostolit. Silloin tuli Herran sana, tuliko se omasta sielusta vai  ulkopuolelta, sitä ei voi tietää: "sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on."

Mikä häpeä! Kirvelee edelleen, koska sana paljasti sydämeni tilan viiltävästi kuin kirurgin veitsi.  Siitä lähtien olen tiennyt paikkani ja tyytynyt siihen, ja siitä lähtien olen odottanut sen nousua, mitä patriarkaalisuus pitää halpasukuisena. Ellei kirkko ole täysillä mukana muutoksessa, joka nousee laajasta naisten rintamasta, niin se menettää etsikkoaikansa ja kutistuu sanomaltaan jonkinlaiseksi Lähetyshiippakunnaksi. Jumalan virtaa ei voi tukkia, mutta sen alle voi jäädä. Sama vesi sekä pelastaa että hukuttaa.

 

.

47 kommenttia

  • Pentti Korhonen sanoo:

    Selvää on, että henkilön aikaisempi työura ja toiminta ja niistä muodostuva luonteenkuva vaikuttavat hänen kelpoisuuteensa uuteen tehtävään. Ei voida aloittaa “puhtaalta pöydältä”, jos pöydälle on päässyt kertymään rojua. Vailla pohjaa ovat verukkeet, että “eihän hän ole piispavirassaan tehnyt mitään sopimatonta” (mikä ei myöskään podä paikkaansa, piispuuden aikanakin hän on antanut vääriä todistuksia aikaisemmista tekemisistään).

    Jos Teemu Laajasalo rakastaa Kristuksen kirkkoa, hän jättää piispanviran.

    Ilmoita asiaton kommentti