Jalkapalloa, ihmisoikeuksia ja rauhallista perhe-elämää.

Varmasti monessa perheessä huokaistiin helpotuksesta, kun jalkapallon MM-kisat olivat lopultakin ohi. Moni äiti oli varmaan hissunkissun kun Ranska ja Kroatia taistelivat kullasta. Ranskahan sen sitten lopulta voitti vaikkei Zidane ollutkaan enää mukana.

Kun matsi oli ohi, huokaistiin helpotuksesta – nyt se loppui. Ehkä voimme tehdä jotain perheenä loppukesän aikana, kun ukko ei istu iltoja vaan jalkapalloa katsomassa.

Huomasin itsekin palaavani ”arkeen”, kun kuukauden urakka oli ohi. Vaikken itse pidä ihan friikkinä jalkapallon suhteen niin huomasin viihtyväni television ääressä otteluja katsomassa – ehkä liiankin paljon. Olihan se melkoisen viihdyttävää.

Yksi asia mikä silti mietitytti turnauksen aikana, oli Venäjän ihmisoikeusasiat. Uutiset niistä ovat olleet sen verran huolestuttavia, että se loi pienen loven tunnelmaan; onko oikein nauttia otteluista, kun kansalaisten oikeuksia rajoitetaan valtion toimesta ja rajusti? Varmaan moni muukin mietti samaa; onko Venäjä todellakin luisunut diktatuuriin Putinin aikana, jossa toisinajattelijat halutaan surutta vaientaa? Ja huomenna Putin on vielä Suomessa Trumpin kanssa. Siinäpä miettimistä.

Olisiko kisojen boikotointi auttanut asiassa? Olisiko maailma nyt parempi jos vaikka Ranska olisi kieltäytynyt lähtemässä Venäjälle pelaamaan?

Näinhän oli vanhassa Neuvostoliitossa; tekisi mieli sanoa, että ”vanhassa kunnon Neuvostoliitossa”. Mutta ei siinä ”vanhassa” tainnut olla mitään kunnollista. Siellä sananvapautta ei sallittu, puhumattakaan erilailla ajattelevia. Sen saivat myös kristityt kokea, sillä uskonto oli oopiumia neuvostosysteemissä ja sen piti kuolla sosialismin kehittyessä. No onneksi me tiedämme, ettei niin käynyt sillä todellista uskoa ei voi edes kommunismi tappaa. Venäjä näyttää palaavan vanhaan pikku hiljaa.

Elämme selkeästi aallonharjalla, miten pitkään jalkapallo on puhdasta urheilua vai politiikan likaista peliä varsinkin kun seuraavat kisat pidetään Qatarissa, jonka ihmisoikeus tilastot ovat hirvittävää luettavaa.

Qatarissa niin kuin venäjälläkin sananvapaus on todella tarkkaan kontrolloitua. Vierastyöläiset Bangladeshista, Intiasta ja Nepalista rakentavat huippustadionia 2022 Maailmanmestaruuskilpailuihin ja heidän odotetaan olevan hiljaa työolosuhteista. Heitä käytetään surutta hyväksi, kun samaan aikaan FIFA takoo huikeaa taloudellista voittoa.

Vierastyöläisistä monet eivät voi vaihtaa työtään, palata kotimaahansa ja monet heistä joutuvat odottamaan kuukausia palkkojaan. Ja heillä ei ole kenellääkään jolle valittaa. Nykyajan orjakauppaa, että me voisimme nauttia huippujalkapallosta. Heille kerrotaan työnantajien puolelta, että parasta pitää suu kiinni ja jatkaa työtään. Suun avaamisesta ei seuraa kuin ongelmia. Siksi parempi on vaieta, vaikka henki voikin mennä epäinhimillisissä olosuhteissa.

Monet vierastyöläisistä ovat lähteneet köyhyyden takia Qatariin töihin. Saadakseen työpaikan heidän on pitänyt maksaa isot maksut värväystoimistoille ja siksi heistä monet ovat veloissa, kun saapuvat Qatariin.

1,7 miljoonaa vierastyöläistä tekee työtä Qatarissa ja monet heistä täysin epäinhimillisissä olosuhteissa. Pidä suusi kiinni ja alistu kaikkeen mitä työnantaja vaatii, sitten voit saada rahaa kotiin lähettäväksi. Viis ihmisarvostasi - kyse on nyt isommista asioista kuin sinun oikeuksistasi.

En todellakaan haluasi, että nautintoni on riippuvainen riistosta ja hyväksikäytöstä, mutta miten helppo onkaan mennä virran mukana ja ummistaa silmänsä.

Voisiko ”maailma” yhdessä nyt terästäytyä ja vaatia Qataria puhdistamaan vierastyöläisten työolosuhteet? Ei vain siksi, että minä ja sinä voisimme katsoa seuraavia kisoja puhtain omatunnoin, vaan siksi, että stadionia rakentavat työläiset saisivat kokea olevansa ihmisiä. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, vain pieni joukko välittää. Suurin osa odottaa kuka on loppuottelussa niinkuin tänään. Viihde merkkaa!

Kohtuullista olisi, että vierastyöläiset kokisivat olevansa tasavertaisia ihmisiä, eivätkä vain välikäsiä tuottamassa meille vapaan maailman ihmisille ”hienoja kokemuksia”. Vähän vaadittu, mutta kuitenkin niin paljon. Omantunnon ääni on helpompi vaientaa kuin epämiellyttävät boikotit jossa joudumme ottamaan puolemme. Mehän joutuisimme samalla sanomaan oman mielipiteemme.

Kirjoittaja

Olli Pitkänen
Olli Pitkänen

Olen kehitysmaa-aktivisti ja maailmankansalainen alunperin Joensuusta. Olen asunut pitempiä aikoja Tansaniassa, Jordaniassa ja Salomonin saarilla, ja työni takia matkustanut eri puolilla maailmaa. Nykyisin toimin Suomen Lähetysseuran Mekongin ja Oseanian Aluepäällikkönä. Seurailen mielenkiinnolla elämää Aasiassa ja muualla maailmassa, joista kirjoittelen havaintojani blogiini herättelemään ajatuksia kulttuurien erilaisuuksista, rikkauksista ja välillä niiden kummallisuuksista.