Janne Villan kirja Hengellinen väkivalta luettu, kiitos Janne :)

Kirjan takakannesta: "Tämän kirjan jälkeen mikään yhteisö ei voi vetäytyä vastuustaan tietämättömyyteensä vedoten."

Totta. Kirja antaa tosi laajan kuvauksen eri hengellisten yhteisöjen ja yhteisöjen yksittäisten johtajien harjoittamasta hengellisestä väkivallasta, fyysisestä, henkisestä, seksuaalisesta.

Minusta kirja on niin monitahoinen ja hyvä, että se kannattaa lukea jo yleissivistyksen ja ennaltaehkäisyn mielessä, että osaisi vastustaa ja toimia oikein hengellistä väkivaltaa kohdattaessa. Ainut varjopuoli kirjassa oli minun kannalta se, että jouduin usein aivotyöskentelemään tosissani, jotta joidenkin lauseiden pointti avautuisi minulle keskeltä. Johtunee kapeasta aivokapasiteetistani :)

Kirjassa oli niin paljon asioita, joista tekisi mieleni puhua, mutta aika ja rahkeet ei riitä. On vaikea päättää, minkä sieltä nostaisi ihan ensimmäiseksi pohdinnan alle. Noh, nyt kun olen ihan vastikään ollut kuuntelemassa Aini Linjakumpua, hänen luennoidessaan vl-liikkeen hengellisestä väkivallasta ja siellä tuli esiin vastuukysymys väkivaltailmiöiden tiimoilta, niin ajattelin tarkastella tätä asiaa Villan kirjasta poimastuilla lainauksilla.

"Kristillisissä piireissä liikkuu paljon hyväntahtoisia ihmisiä, jotka suhtautuvat hengellisestä väkivallasta kiinni jääneisiin passiivisesti: veli tekee varmasti parannuksen... Mutta kaikilla ei ole aikomustakaan tehdä parannusta. Armahtavaisuus menettää merkityksensä, mikäli väkivallantekijä jatkaa heikompiensa armotonta kohtelua. Hänen pysäyttämisensä on yhteisön tehtävä. Tarvitaan ihmisiä, jotka auttavat uhria ja pyrkivät vaikuttamaan väkivallan loppumiseen.

Teologi Kimmo Saares on pohtinut "pahan samarialaisen" ongelmaa: onko hyvän teon välttely pahantekoa? Pahalla samarialaisella tarkoitetaan ihmistä, joka väistää vastuunsa. Hän voisi tehdä hyvän teon, mutta ei tee sitä. Esimerkiksi ei pelasta hukkumisvaarassa olevaa lasta, vaikka voisi sen tehdä. Mikäli myös hyvän teon tekemättä jättäminen on teko, paha samarialainen saattaa olla moraalisesti yhtä tuomittava kuin se ihminen, joka painaa tahallaan lapsen pään veden alle.

Nykyihmiselle koko maailman kurjuus, kuolema ja kärsimys vyöryy päälle mediassa. Saares kysyy, onko meistä tullut tämän kaiken passiivisina seuraajina pahoja samarialaisia, toisten kärsimyksen mykkiä mediatodistajia. Ihmisiä, jotka tietävät liikaa toisten kärsimyksestä ja joilla on mahdollisuuksia auttaa, mutta joilta puuttuu halua helpottaa toisten elämää. Selityksiä pahan samarialaisen välinpitämättömyyteen ja laiskuuteen löytyy toki lisääkin: mukavuudenhalu, kiire, itsekkyys.

--- Rikoksentekijää ymmärtävä näkökulma on antanut aihetta tarinaan laupiaan samarialaisen ruotsalaisesta versiosta: Nähtyään kadulla viruvan, henkihieveriin pahoinpidellyn ja kidutetun lähimmäisen, hän totesi päättäväisesti, että tekijä on löydettävä, ja pian. Häntähän pitää auttaa!"

Peilaan nyt tuota tekstiä vanhoillislestadiolaisuuden piirissä tapahtuneisiin väkivaltaisuuksiin, koska siihen on itselläni kosketuspintaa. Kirja itsessään käsittelee vain pieneltä osalta vanhoillislestadiolaisuutta, mutta kirjan antamia hengellisen väkivallan esimerkkejä voi suoraan peilata myös vl-liikkeeseen, niin samanlaisia ne ovat keskenään rakenteellisesti. Samat selitykset ja perustelut väärille toimintamalleille.

Jos puhutaan 70-luvun hoitokokousaallosta, asiaa selitellään yhteiskuntamurroksella, muutamalla harhautuneella hoitomiehellä, yksittäisillä ylilyönneillä ja vastuuta vääryyksien seuraamuksista ei ota ihan kukaan, vaikka suuri osa hoitokokousuhreista on vielä elossa. Heiltä ei pyydetä vääryyksiä anteeksi, eikä heidän pannatuomioitaan pureta. He saavat edelleenkin kokea ihmisarvon osoittamisen puutetta vl-sukulaistensa ja entisten vl-ystäviensä taholta.

Tästä on luontevaa sitten siirtyä yksittäisiin hoitokokouksiin, joita on järjestetty 70-luvun jälkeen vl-liikkeessä.  Hoitokokousten jatkuminen ihan tähän päivään asti tarkoittaa sitä, että homma ei olekaan kokonaan selitettävissä yhteiskuntamurroksella ja yksittäisillä ylilyönneillä, vaan että koko hoitokokoukset mahdollistava toimintamalli on yhteisön rakenteissa oleva asia. Esimerkiksi seurakuntaoppi ja nk. Kristuksen kirkkolain ahkera käyttö.

Nyt tullaan kysymykseen hoitokokousten aiheuttamien invalidisoitumisien vastuusta. Kuka on niistä nyt vastuussa? Eikö jokainen, joka havaitsee, näkee ja kuulee invalidisoivia hoitokokouksia tapahtuvan? Tai muuten minä olen tai sinä olet: paha samarialainen. Vastuusta auttaa uhria vetäydytään jos millä selityksillä. Lisäksi saatetaan syyllistää epäkohdan esille nostajaa asiasta.

”Minä olen löytänyt paikkani tässä yhteisössä, minulla on hyvä olla.”

”Kaikella on oma tarkoituksensa, me ei aina ymmärretä Jumalan tarkoitusta. Tämä on kuitenkin Jumalan valtakunta ja täällä saa synnit anteeksi, missään muualla ei saa. En halua lähteä kyseenalaistamaan ja arvostelemaan Jumalan valtakunnan asioita.”

”En ole nähnyt tapahtumaa, en ota kantaa. Eikä asia edes kuulu minulle.”

”Maailmassa riittää paljon pahuutta, niihin verrattuna meidän ongelmat on pienet.”

”Minulla on omissakin asioissani tietämistä ja jaksamista, en halua ottaa mitään kantaa niihin asioihin.”

”En halua edes miettiä tuollaisia asioita, älä sinäkään mieti ja usko vain omat synnit anteeksi.”

”Ei näitä kaikkia asioita voi ymmärtää, eikä kannata liikaa miettiä ja järkeillä, ettei mene samalla oma usko.”

”Jos alkaa liikaa miettiä tuollaisia asioita, voi tulla katkeruus ja mennä usko. Tärkeintä on uskoa omalle kohdalle synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Ei meistä kukaan ole täydellinen ja virheetön.”

”Ei kannata kaivella vanhoja asioita, menneet on menneitä, tärkeintä on pysyä itse uskomassa.”

”Miten jaksat miettiä tuollaisia asioita? minua ei edes kiinnosta millään tavalla ne.”

”Onko sinulla itselläsi jotain taustalla, kun olet alkanut arvostelemaan toisia ja olet noin katkera?”

”Ei ketään turhaan hoideta, aina siihen on jokin syy olemassa.”

”Minä uskon, että se mitä on tapahtunut, on ollut oikein.”

”Sinulla on oma uskonelämä sekaisin, kun olet alkanut näkemään Jumalan valtakunnan halpana rupusakkina. Kun on oikealla tavalla uskomassa, näkee Jumalan lapsilauman kultaisena kynttilänjalkana. Epäuskoisille se näkyy hakomajana yrttitarhassa.”

”Sitä kun ollaan kaksiosaisia, niin hoitajillakin saattaa tulla lihan käsivarsi mukaan hoitotilanteessa, mutta meidän kannattaa olla anteeksiantavaisella mielellä heitä kohtaan, parhaansa hekin vain yrittävät. Ylilyöntejä sattuu, ihmisiä kun ollaan.”

Siis kenelläkään ei ole vastuuta käytänteistä, joiden seuraamuksena on invalidisoitumista? Onpas, minulla ja sinulla. Kaikilla, jotka tiedämme kiusaamista tapahtuvan.

Suurimmalta osin vl-liikkeessä, jossa eletään onnellisesti Herrassa, ei tarvitsekaan mitään vastuuta ottaa, voi vain elää todeksi lähimmäisenrakkautta, joka on ehkä kuitenkin eniten leimaava piirre vanhoillislestadiolaisuutta. Hyvät asiat ja onnellisuus, pahat asiat ja onnettomuus, eivät ole toisensa poissulkevia asioita. Kaikki asiat tulee ottaa ja käsitellä sellaisina kuin ne esiintyvät ja ovat: hyvä hyvänä, paha pahana, ilo ilona, suru suruna, nauraa kun naurattaa, itkeä kun itkettää, puhua kun puhututtaa.

Toivon, että vanhoillislestadiolaisuudessa koittaa vielä aika, jolloin kukaan ei sano minua rohkeaksi sen takia, että uskallan puhua näistä asioista omana itsenäni, kasvoillani ja nimelläni. Vielä tänään kuulen liian usein ihmisten sanovan minulle niin. Se on paha juttu ja merkitsee sitä, että liikkeen sisällä ihmiset pelkäävät. Mitä he pelkäävät? Sen tiedämme kertomattakin me kaikki vl-taustaiset ihmiset. He pelkäävät toisia uskovaisia ja heidän sanomisiaan sekä taivaspaikan menettämistä heidän silmissään. Lainaus Villan kirjasta tähän aiheeseen:

”Porkkana on yleensä keppiäkin parempi sitouttamiskeino. Raamatullisella retoriikalla esiintyvä Jumalan välimies voi luvata toiselle taatun taivasosan ja palkan vaivoistaan jo maan päällä. Juuri tämän moni haluaa pohjimmiltaan kuulla: että omaa itseä itsevarmempi henkilö vakuuttaa hänen olevan oikealla tiellä.”

Usein kuulee sanottavan jonkun vl-uskovaisen ihmisen kuollessa: ”Hänestä jäi kallis todistus seurakunnalle, että hänen sielunsa kelpasi Jumalalle”.  Jotta sellaisen todistuksen voi jälkeensä jättää, täytyy täyttää uskovaisuuden tunnusmerkit, eikä niihin kuulu Jumalan valtakunnan = SRK:n ja paikallisten rauhanyhdistysten johtokuntien toimien arvosteleminen eikä liikkeen opetuksen kyseenalaistaminen. Siksi ei uskalleta avoimesti puhua mieltä askarruttavista asioista. Surullista.

41 kommenttia

  • Kirjoittaja

    Vuokko Ilola
    Vuokko Ilola

    Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suvanteissa, pyörteissä, myrskynsilmissä ja sen opetuksen läpivärjäyksessä rapiat nelikymppiseksi kasvanut naisimmeinen.

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit