Jäsenohjelma kirkkoomme (asap)!

Kotimaan kahdessa viimeisessä numerossa on käsitelty kirkon jäsenyyden kysymyksiä. Esillä on ollut luonnollisesti jäsenkato eli jäsenmäärän nopea laskeminen ja lisäksi on pyritty analysoimaan tuon asian syitä. Kotimaassa 9.10. lehden toimitus tuotti laajan artikkelin asiasta. Viime Kotimaan numerossa Jäsen360 toimijat ottivat esille sitä näkyä, jota olen itse yrittänyt nostaa esille. Se on näky kirkkomme jäsenohjelmasta.

Asian virittämänä selasin tiedostojani ja löysin vuonna 2008 laatimani rungon kirjaksi, joka käsittelee erityisesti jäsenyyden vahvistamista. Tarjosin ideaa ja runkoa silloin kirkolliselle kustantajalle, joka aluksi kiinnostuikin aiheesta. Hieman myöhemmin tuli vastaus, että aiheesta on tulossa kirja tai kirjoja. Itse en ole sellaista kirjaa kuitenkaan nähnyt.

Kirkossamme on viimeiset viisi tai kymmenen vuotta hukattu energiaa ja resursseja surkuttelemalla jäsenmäärän vähenemistä. Vaikka joillakin alueilla jäsenmäärä on enää vain puolet väestöstä, ei suuriin toimiin ole ryhdytty. Joitakin toimia toki on tehty. Myös kirkkomme uusin strategia eli Kohtaamisen kirkko linjaa melko varovasti kirkon jäsenasiaa tai jäsenyyden vahvistamista. Keskeisin asiaan liittyvä linjaus on se, että jäsenistä huolehditaan. Se ei kuitenkaan nykyisin eikä varsinkaan tulevaisuudessa riitä.

Mitä sitten kirkon jäsenohjelma voisi sisältää? Mielestäni ensimmäinen lähtökohta on oman luterilaisen seurakuntanäkemyksemme kirkastaminen. Se on seurakunta kastettujen jäsentensä yhteisönä. Se on ajatus matkasta kansankirkosta kansalaisten ja jäsentensä kirkoksi. Seurakuntanäkemyksen kirkastumiseen liittyy myös se, että turha tuskailu resurssiemme käyttämisestä vähenee tai loppuu. Pieni seurakunta-aktiivien joukko on tärkeä, mutta se ei enää vie leijonan osaa resursseista ja raja ns. seurakunta-aktiivien ja muiden seurakuntalaisten välillä jää taka-alalle.

Toiseksi rakenteitamme pitää oikeasti miettiä ja myös muuttaa jäsenyyden ja kirkon tehtävän toteutumisen näkökulmasta. Siihen mielestäni hahmoteltu uusi kirkon rakennemalli tähtääkin. Kysymys on pienistä tai riittävän pienistä toiminnallista yksiköistä tai paremminkin yhteisöistä (seurakunta, jumalanpalvelusyhteisö, toimintayksikkö) ja suuremmista hallinnon ja talouden yksiköistä.

Kolmanneksi kirkossamme pitää miettiä uudelleen kohtaamisen ja läsnäolon merkitystä. Suurten resurssien aikana kirkostamme on tullut virkamiesorganisaatio ja kirkko mielletään palvelujen tuottajaksi. Kirkon työssä keskeistä on ihmisten kohtaaminen, se miten työntekijät kohtaavat seurakuntalaiset ja muut ihmiset ja se, miten ihmiset kohtaavat seurakuntayhteisössä toisensa.

Neljäs jäsenyysohjelman asia liittyy edellisiin. Se on elämänmakuinen ja ihmisläheinen seurakuntaelämä, jossa sekä messulla että arkisilla ja monimuotoisilla ihmisten kokoontumisilla on molemmilla keskeinen sija ja yhteys keskenään. Keskeistä on vapaaehtoistoiminnan uusien muotojen löytäminen ja rohkea toteuttaminen sekä messussa että muussa toiminnassa. Siihen vaikkapa Suurella sydämellä vapaaehtoispankki ja muut vastaavat antavat hyvän sapluunan. Uskon, että resurssiemme vähetessäkin voimme löytää kirkossa yhdessä työntekijöiden ja seurakuntalaisten kanssa paljon uutta otetta työhön ja toimintaa. Kyse on hyvin paljon asenteesta, vaikka johtamisella ja rakenteillakin on paljon merkitystä.

Kaikkiin edellisiin liittyy myös se, että kirkkomme missionaarista näkyä pitää vahvistaa. Kirkko ei ole vain ”omiamme” varten vaan kaikkia alueellamme asuvia ja liikkuvia varten – ja oikeastaan koko maailmaa varten. ”Ulkolähetyksen” idea pitää tuoda paikalliseen seurakuntatyöhön, koska molemmissa on kyse samasta asiasta, evankeliumin välittämisestä, kirkon perustehtävän toteuttamisesta.

Aiheeseen liittyen on toki sanottava vielä se, että ”jäsenohjelmaa” toteutetaan jo nyt, kun tehdään hyvällä otteella ja sydämestä kirkon työtä seurakunnissa. Toisaalta muuttuva tilanne vaatii sitä, että tarvitaan uutta näkyä jäsenien pitämiseen kirkossa ja erityisesti jäsenyyden jättäneiden ja muiden saamiseksi kirkon jäseneksi – ja Jumalan pelastavien lahjojen osallisuuteen!

Toivo Loikkanen

 

 

 

21 kommenttia

  • Paavo Eero sanoo:

    Toivo tussahtaa: ” ei suuriin toimiin ole ryhdytty” ja Markku yhtyy: “Erinomaista”. Arvelen kyllä, että niin kauan kun kirkkomme johto ei aivan itse herää tunnustamaan ja prosessoimaan jäsenkadon syitä ja vaikutuksia, oli se sitten ohjelma tai tutkimusselonteko nimeltään, meno jatkuu vakaana. Tässä ajassa tapahtuvan jäsenkadon suhteellinen merkitys vaikutuksiltaan luonnollisesti kertaantuu tulevaisuudessa ja siksikin “ennuste” on huono.

    Markkuhan voisi Turussa, Kirkkohallituksen kyselytunnilla 5.11. tehdä asiasta kysymyksen, vaikkapa muodossa, aikooko?

    Kirkosta on lähtenyt seitsemän viimeisen päivän aikana … 2014-10-14 156 2014-10-15 243 2014-10-16 197 2014-10-17 159 2014-10-18 106 2014-10-19 157 2014-10-20 189

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Traditionaalinen kuuluminen kirkkoon on todennäköisesti todellisen hengellisyyden kehityksen este sekulaarisille kirkon jäsenille.N 70% kansalaisista kuuluu kirkoon mutta pääjumalanpalveluksiin osallistuu 0,3%-1,5% väestöstä. Jotakin on vialla.

    Ne sekularisoituneet ihmiset jotka alkavat kiinnostua hengellisistä asioista ovat ensin sen tehtävän edessä että miten vapautua traditonaalisesta oppiin sidotusta ja kirkon saaranaamasta hengellisyyden kultuurista.

    Vasta vapauduttuaan traditon luomista stereotyyppisistä uskonnollisuuden esteistä on mahdollista tulla avoimeksi etsimään ja kokemaan todellista hengellisyytä siinä muodossa joka todella koskettaa ja alkaa muotilla ihmistä.

    Jotkut sille tielle lähteneet voivat sitten palata kirkonhelmaan ja löytää sitä mitä kirkolla on todellakin tarjottavaa, mutta uusi lähestyminen tapahtuu silloin uudesta näkökulmasta ja aitona hengellisenä vaelluksena.

    Normaali sekulaarin on hyvin vaikeata aloittaa tavallisesta kirkon tarjoamasta hengellisestä ruuasta ja siitä kulttuurista missä seurakunnat tänä päivänä elävät.

    Nuo nimeellisjäsenet ja heidän maksamansa vero on kirkon painolasti. Niistä , varsinkin verosta kiinnipitäminen, estävät ihmisten tarpeista syntyvän toiminnallisen seurakuntaelämän syntymisen.

    Vapaakirkojen muoto on kristillisempää kun valtiokirkon organisation ja verotusoikeuden perinyt luterilainen kirkko.

    Hengellisyys elää kirkossakin aivan aidosti mutta se elää kontekstissa joka pitää valtavan määrän ihmisiä sille vieraana. En usko että tilanne muuttu ennekuin tarpeellinen määrä ihmisiä on jättänyt kirkon ja jäljellä on esimerkiksi 10-15% tai jopa vähemmän kansalaisista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku, Kiitos mielenkiintoisesta kommentistasi. Se on kuitenkin mielestäni kovin “yksisilmäinen” ja olen asiasta eri mieltä. Mielestäni sekularisoitunut ihminen voi hyvin löytää kirkon piiristä oikean ja aidon hengellisyyden ainakin edellyttäen, että kirkkomme muuttuu kuvaamallani tavalla. Meillä ei ole valtionkirkkoa. Käytät myös kirkon jäsenistä nimitystä “nimellisjäsenet”, joka ei ole mm. kasteteologian perusteella perusteltua. Toki Luther opetti, että on sekä nimellisiä että todellisia jäseniä. Itse kuvaat, että kaikki jotka eivät käy kirkossa ovat nimellisjäseniä. He eivät ole painolasti vaan kirkon mahdollisuus.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Mistäpäin uudistuminen alkaa kun Jumalanpalveluskeskusajatuksesta Papit eivät luovu. Kolmen vuosikerran tekstien kuunteleminen tulee harvemminkin kirkossakäyvälle tutuksi vuosien mittaan. Kun sitten saarnassa kerrataan samaa tekstiä lisättynä elettävään aikaan liittyvällä sopivalla muisteluksella, on hengellinen sanoma välitetty ja asia kunnossa. Jumalanpalvelusuudistuksen ajatus maallikoiden mukaanottamisesta tekstien lukemiseen usein tarkoitti sitä, että kirkkovieraat kuuntelivat lukijan ensimmäistä lukuyritystä ko. tekstin kanssa. Miksi Pappi olisi huolehtinut siitä, että asiaa olisi harjoiteltu etukäteen. Miksi ehtoollistilanteita ei kirkossamme ole enemmän. Ei siihen tarvita kuin rippi ja ehtoollisen jako. Miksi ehtoollisenjako pitää sitoa yhteen pisimmän järjestyksen mukaan. Mitä jos papin ei tarvitsisi antaa lupauksia, tahtomisen ilmauksia, eikä Hän myöskään saisi vihkimystä. Antaisiko se tilaa rehelliselle ajattelulle absoluuttisten totuuksien julistamisen sijaan ja poistaisi kärsimystä olla kirkkolaitoksen konservoija tässä ajassa. Mikä sitten on Papin perimmäinen tehtävä. Miksi Meille ei kerrota, että tapajäsenyys ei pelasta..Kyllä kirkon jäsenyyden merkityksestä voi puhua, mutta kuka on sitten pätevä siitä puhumaan ja lausumaan mielipidettään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Toivo, osoitat sormella juuri sellaisia ajatuksellisia solmuja, joista kirkon piirissä on vaikeata irottautua ja jotka vaikeuttavat uudelleen orientoitumista. On totta että Suomen kirkko ei enään ole valtion kirkko mutta sen nykyinen organisatio ja organisatorinen ajattelu on perintö valtiokirkko ajoilta, nojautuen verotusoikeuteen. Rahantulon takaaminen verotuloilla on kirkon piirissä se kaikkea oraganisaatiokehitystä hallitseva tekijä.Näemme tämän silmiemme edessä juuri nyt tapahtuvassa suuressa organisatiomuutoksessa.

    Siis kirkko orientoituu rahana mukaan, eikä sellaisen organisationäyn mukaan joka lähtee heidän elävästä osallistumisesta, jossa sekä taloudellinen että hengellinen vastuu on seurakunnan itsensä kannettava.

    On oiketettua puhua nimeellisjäsenistä ,vaikka se sotiikin teologista kaste tulkintaa vastaan. Jollei asioiden oikeata tilaa kutsuta sen oikealla nimellä, niin uudelleen ajattelu vaikeutuu .Tottakai he, nimeellisjäsenet. ovat se potentiaalinen uuden veren virtaus kirkkoon mutta ehdolla että kirkon “tuote” vastaa heidän tarpeitaan. Kirkon piirissä kuitenkin ajatelaan, että sinne tulevien ihmisten tulee sopeutua kirkon kulttuuriin ilman, että kirkko organisoi itsensä sopeutuakseen paremmin ihmisten sosiaalisia ja hegellisiä tarpeita ajatellen.

    Kirkko on lähetystilanteessa. Kenttä on kuitenkin erillainen kun perinteellinen lähetysnäky edellyttää. Yhteiskunta on hyväksynyt samanlaiseen yhteisvastuun kansalaisistaan kun kirkko on pitänyt vuosisatoja ihanteenaan.Yhteiskunta on eettisyydessään kristillinen mutta sen jäsenet eivät elä kristillisyyden värittämässä henkisessä maailmassa. Kun näin on, niin kirkon sanoma maailmalle on sen henkisyys .Miltä näyttää sellaiset toiminnan raamit jotka henkisyyttä tai hengellisyyttä tarjoaa tavalla joka menee perille? Toisaalta tarvitsevatko kaikki ihmiset kirkon tarjoamaa hengellisyyttä?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku, Minun ja muiden kirkon piirissä olevien on luonnollisesti hyväksyttävä se, etteivät kaikki kaipaa hengellisyyttä eivätkä halua uskoa Jumalaan. Toisaalta kirkossakin ja nimen lähetysnäyn pohjalta voidaan tarvetta hengellisyyden kokemiseen herättää. Muutenhan voimme lyödä hanskat tiskiin ja sanoa, ettei tästä mitään tule. On myös muistettava, että kyse on Jumalan työstä. Meidän on toimittava niin,.että edesautamme Jumalan työtä eli meidän on välitettävä evankeliumia kaikin mahdollisin keinoin. Se, millainen seurakuntayhteisö on ja millaisena se koetaan, on yksi keskeinen evankeliumin välittymisen kanava – tai este.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Reino Suni sanoo:

    Välitettävä evankeliumia on totuus. Evankeliumi on tutkijoiden arvokkaiden ja arvostettujen tulosten pohjalta rehellinen ja realistinen Jeesuksen välittämä sanoma.

    Kirkon välittämä sanoma sen opin rakentajien kokoama oppi alkaen Nikeasta 325.

    Ajanlaskussa ensimmäiset 300 vuotta ihmisillä, kymmenen sukupolvea, oli vain Jeesuksen kertoma yksi Korkein, Jumala. Nikeassa rakentajat valitsivat ihmisille oman jumalansa, joka tuo sitten pelastuksen kun tähän päätökseen uskoo, siis kirkkoon ja sen oppiin. Jotta tällä saataisiin ihmiset valtaansa niin Augustinuksen johdolla rakennettiin erittäin nerokas ihmisten hallitsemistapa, perisyntioppi.

    Nykykirkko ei uskalla ottaa vastuuta opistaan mikä ei kylläkään yllätä mutta se on perimmäinen syy kyvyttömyydestä jäsenohjelman positiivisessa synnyttämisessä. Nykyisen opin alasajoa ei voida estää mikä tulee olemaan ihmisille elämän vapaus ja rikkaus.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Toivo Loikkanen
    Toivo Loikkanen

    Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana.