Jeesus itki Jerusalemia.

Kuluneen viikon aikana olen pitänyt tähtäimessäni Jerusalemin blogiteemaa. En ole toistaiseksi lukenut muita blogeja enkä edes Olli Seppälän pitkää artikkelia Kotimaa -lehdestä. Olin maalla pikkulintujen seassa, enkä kevättouhuiltamme viitsinyt kytkeä itseäni nettiin. Palasin tänä aamuna hoitamaan asioita kaupunkiin.

Siinä kaiken kauneuden keskellä nousi äkisti mieleeni evankeliumin kertomus siitä, miten Jeesus lähestyi Jerusalemia Öljymäeltä käsin (pääsiäisen edellä) ja nähdessään kaupungin "hän /--/ itki sitä ja sanoi: ´Jospa tietäisit sinäkin tänä päivänä, mikä rauhaasi sopii! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi salattu.´ " (Luuk.19:41-42)

Kun vuosia sitten matkustin toisen mieheni kanssa häämatkalle Israeliin, en suorastaan muistaakseni itkenyt, mutta en iloinnutkaan. Jerusalem oli turistirysä. Lienee nykyisinkin. Samoja kristillisten muistopaikkoja kaupattiin kaksin kertaisesti (Jeesuksen hauta). Kaikkien kohteiden edessä nuoret pojat ryntäsivät kimppuun tuputtamaan matkamuistoja, postikortteja ja makeisia. Vanhauskoiset juutalaismiehet takoivat otsaansa Itkumuuriin. Suuri moskeijan kupoli oli kaupungin keskeisin monumentti.

Hotellissamme oli jo selvinnyt, että samaan aikaan käyntimme kanssa vietettiin juutalaisten Purim-juhlaa. Kuvankauniit hotellitarjoilijat olivat maalanneet kasvoihinsa ja käsiinsä erilaisia värityksiä. Mutta iloisen juhlinnan sijasta oli koko ajan ilmassa tietynlainen uhkan tuntu. Liikkumistamme kaupungilla rajoitettiin. Emme olleet voineet myöskään käydä Beetlehemissä mellakoiden vuoksi. Hebronissa oli ollut juuri tuhoisa verilöyly. Myös Jerusalemissa pelättiin pahinta.

Konkreettisimmin levottomuus näkyi aseiden kanssa liikkuvien mies- ja naissotilaiden runsaassa läsnäolossa ahtailla kaduilla. Tuntui, että konepistooli sojotti päähän edestä, takaa ja sivuilta. Juutalaispiirteinen hymyttömyys, ankaruus leimasi vastaantulevia ihmisiä. Mieheni tuskaantui, minä ahdistuin. Halusin pois.

En ollut lähtenyt pyhiinvaeltajaksi Israeliin. Enää minua ei innostanut myöskään teinivuosiltani muistamani Exodus-elokuvan henki. Kyseessä oli vain jonkinlainen melko asiallinen kiinnostus Raamatun mainitsemiin paikkoihin, joihin Jeesuksen historia nivoutuu. Koluan yleensäkin taidehistorioitsijana läpi historiallisia kaupunkeja. Täällä nyt kiinnosti Raamatun historia ja myös uudempi, Israelin valtion nykymuotoonkin liittyvä poliittinen historia. Se, joka sotilaissakin kaduilla käveli vastaan ja rajoitti matkakohteitamme.

Äitini oli 60-luvun alussa matkustanut Israeliin Voitto Viron matkaseurueessa. Siltä matkalta meille oli periytynyt kirjeenvaihtoyhteys yksityisauton kuljettajana toimineeseen kristittyyn palestiinalaismieheen. Tiesimme tämänkin valossa, miten vaikea osa palestiinalaisilla uudessa Israelissa oli - saati, jos oli kyse kristityistä palestiinalaisista!

Minulla on ollut perinteisesti sympatiat miehitetyn alueen "alkuperäisväestöä" kohtaan. Niin nytkin, vaikka alkuperäisyyttä voidaan tulkita eri tavoin. Siirtokuntien nykyinen muuraus Länsirannikolle on asia, joka on mielestäni on väärin.

Silti tunnustan: matkani yllättävä kohokohta tuli paikalla, joka liittyy Nyky-Israelin juutalaiseen syntytaustaan mitä olennaisimmin. Menin keskitysleirien muistopuistossa yksittäiseen pienehköön mausoleumiin, jonka rikas juutalais-isä (muu sukulainen?) oli pystyttänyt keskitysleirissä kuolleen pikkupoikansa muistoksi. Se on samalla muistomerkki kaikille II maailmansodan tuhoamille juutalaislapsille.

Monumenttiin astuttiin puhumatta - suoraan pimeään huoneeseen, jossa jokainen tulija otti otteen pyöreää tilaa kiertävästä köydestä. Siitä kiinnipitäen oli mahdollista eksymättä kiertää "kappeli".

Pyhätöksi sen teki ylläoleva kattokupoli, jossa loisti tähtien lailla pieniä valoja kuin lasten sielujen silmiä. Rauhallinen nauhoitettu ääni luki tasaiseen tahtiin kuolleiden lasten nimiä. - Itse huomasin äkkiä hiljaisuudessa, lähes huomaamattani, alkaneeni toistaa Jeesus-rukouksen keskeisiä sanoja: "Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä ihmistä."

Ihmisen Poika itketti näin minuakin Jerusalemissa.

 

 

 

5 kommenttia

  • Juha Heinilä sanoo:

    Kiitos kirjoituksesta, Päivi. Jokaisen ihmisen maailmassa pitäisi käydä Yad Vashem museossa Jerusalemissa. Vaikuttava paikka, kuten kirjoitit. Juutalaisia on aina vainottu ja aika moni haluaisi tuhota heidät jokaisen.

    http://www.yadvashem.org/yv/en/exhibitions/album_auschwitz/multimedia.asp

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Lahtinen sanoo:

    Niin. Miksiköhän näit niin paljon aseita juutalaisilla.

    Huvikseenko niitä kantoivat? Eipä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Huttunen sanoo:

    Minä kävin tänä keväänä elämäni ekan kerran Israelissa. Näin pyssyjä ehkä kolme kertaa, Itkumuurin läheisyydessä kerran, Betlehemissä poliisilla kerran ja kerran yöaikaan ilmeisesti lomille siirtyneellä sotilaalla. Tilanne on nyt siis hyvin rauhallinen, ja kriittinen länsi joutunee myöntämään, että muuri todella on vähentänyt jatkuvaa väkivallan uhkaa. Kuulemma kun oli Jerusalem-päivä nyt vapun jälkeen, siellä oli enemmän dramatiikkaa. Mutta ilmasto siellä on semmoinen. Pyhän haudan kirkossa kristitytkin jonottavat hautapaikkaan poliisiaitauksessa.

    Mutta miksi blogissa on “alkuperäisväestö” lainausmerkeissä? Siksikö, että kirjoittaja empii? Kun juutalaiset alkoivat 1800-lopulta lähtien muuttaa Israeliin, he ostivat rahalla rämeistä maata, jossa riehui malaria. Se tappoi kokonaisia kyläkuntia. Sitten suot ojitettiin, ja vähitellen juutalaiset saivat maan kukoistamaan. 1900-luvun alussa Palestiinassa asui ehkä noin 600 000 ihmistä, heistä vajaat 95% prosenttia oli arabeja. Sota on rumaa, ja sodissa ihmiset menettävät kotejaan. Niin esimerkiksi 1948 kaikista ympäröivistä arabimaista pakeni yhteensä n 800 000 juutalaista. Mielestäni on syytä aina vain muistuttaa, että Israel aivan oikeasti hyväksyi YK:n jakomallin, jossa Israelin valtio oli mitätön tilkkutäkki. Sitä vaihtoehtoa muuta arabimaat eivät hyväksyneet. He koettivat brittihallinnon jälkeen ottaa alueen itselleen – välittämättä palestiinalaisista mitään. TÄnäkään päivänä palestiinalaisista mikään arabimaa ei piittaa pätkääkään.

    Tulevaisuudessa toivon mukaan toteutuvassa kahden valtion mallissa on sellainen piirre, että juutalaisvaltiossa toimii esim. Balad-puolue, jolla on edustus knessetissä. Sitä vastoin tulevassa arabivaltiossa ei voi asua yhtäkään juutalaista. Se valtio tulee olemaan judenfrei.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Osmo Kauppinen sanoo:

    On sanottu, että sota on julmaa ja ratsuväki raakaa. Näinhän se on. Minä olen kaksi kertaa ollut Jerusalemissa lähellä pommiräjäytystä. Ensimmäisellä kerralla oli lapsemmekin mukana. Silloin pommi räjähti kaupassa, josta pari minuuttia aikaisemmin olimme poistuneet. Toisella kerralla heräsin pommin ääneen. Bussi räjäytettiin lähellä hotelliamme. 17 kuoli. En usko, että rauhaa tulee koskaan Lähi-itään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Osmo Kauppinen sanoo:

    Evankeliumeissa mainitaan kaksi kertaa Jeesuksen itkeneen. Toinen oli tämä Jerusalemin kohtalon itkeminen ja toinen kun Jeesus itki ystävänsä Lasaruksen haudan äärellä. Mielestäni nämä kaksi tapausta kuvaavat erityisesti Jeesuksen persoonan inhimillistä puolta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Päivi Huuhtanen-Somero
    Päivi Huuhtanen-Somero

    Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.