Joka miekkaan tarttuu, se… ja miten se nyt jatkuukaan

Lakituvan kautta ei yksikään työnantaja voi menestyksellisesti hoitaa esimiestoimintaansa eikä henkilöstöhallintoaan. Tämä yksinkertainen totuus tuntuu unohtuneen monilta, jotka ääneensä pohtivat mitä tapahtuu 1.3.2017 jälkeen avioliittolain muutoksen tultua voimaan.

Savon Sanomien äskettäisen uutisen mukaan sikäläinen piispa sanoi haastattelijalle, että ”jos toimii virkavelvollisuuksien vastaisesti, ei siitä huomautuksella selviä.” Oletettavasti haastattelija on kysynyt vihkimisestä tai avioliiton siunaamisesta, muutoinhan piispan vastaus olisi ollut täysin väärä. Käytännössähän ”tavallisesta” virkavelvollisuuksien vastaisesta menettelystä seuraa – aivan perustellusti – enimmillään nuhteet ja tavallisimmin vain esimiehen ns. korjaava palaute.

Kirkon omissa selvityksissä ja sen piirissä julkisuuteen näkyneessä keskustelussa näkyy tyystin unohdetun, että kun  lakitupaan mennään viranhaltijaa vastaan, asiat ratkaistaan virkamiesoikeudellisten näkökohtien mukaan. Työoikeus (jota virkamiesoikeuskin on) lähtee sekä työnantajalle että työntekijälle kuuluvan oikeussuojan antamisen näkökulmasta. Teologiset pohdiskelut eivät ns. maallisille tuomioistuimille kuulu, mutta oikeussuojan ja erityisesti työntekijän oikeussuojan toteutuminen kuuluu.

Vaikka piispan sanomalehdelle antamassa lausumassa olisi ollut kysymys vain tuosta avioliittoasiasta, kirkko ei voi samanaikaisesti olla lakituvassa kysymässä kymmenien tai satojen viranhaltijoittensa virkavelvollisuuksien hoitamisen perään. Ei sellaista asetelmaa mikään työnantaja, ei kirkkokaan, kestä. Varsinkaan, kun lopulliset ratkaisut saadaan ylimmistä oikeusasteista ehkä vuoden parin päästä.

Professori Urpo Kangas sanoi viisaasti puhuessaan aiheesta joskus puolisen vuotta sitten. Hän sanoi tuolloin, että ”kirkon olisi viisaampaa ratkaista suhteensa avioliittolakiin itse kuin jättää se syyttäjien ja tuomarien varaan. Ennen kuin kirkko ryhtyy minkäänlaisiin rankaisutoimiin avioliittolakia noudattavien pappien rankaisemiseksi, sen tulisi miettiä, onko se valmis kantamaan myös seuraukset”.

Kun kirkko on lakituvassa viranhaltijoittensa päätä vadille vaatimassa, se tekee sen heidän työnantajanaan. Hiippakuntien tuomiokapitulit, joita on yhdeksän, ovat ne kirkon hallintoviranomaiset, jotka ottavat ensimmäisinä kantaa mahdollisiin kanteluihin. Niiden linjauksista riippuu nyt paljon. Ne eivät ole kirkon riippumattomia tuomioistuimia, vaan työnantajan hallintoviranomaisia. Niiden päätökset menevät hallinto-oikeuksiin, jos päätöksiin haetaan muutosta. Ja niistä edelleen korkeimpaan hallinto-oikeuteen, jos vielä sinnekin vedotaan. Tuomiokapitulit ovat nyt – kun asiat on saatettu tähän pisteeseen – se viimeinen rintamalinja, jossa kirkon työnantajantaidot punnitaan. Sen jälkeen kirkolta ei kysytä.

En lakkaa ihmettelemästä, miksi tämän annettiin valua tähän asentoon. Viisaat miehet ja naiset! Olisikohan kannattanut takoa ne miekat auroiksi, ettei olisi nyt miekkaa, mihin tarttua!

  1. Tälle vihkimispolemiikille mielenkiintoinen vertailukohde on lähetyshiippakuntaan siirtyneiden pappien kohtalo. Osa on menettänyt pappisvirkansa Suomen ev.lut. kirkossa, osa ei. Jotkut vierailuja tehneet saivat varoituksia, toiset eivät. Arvatenkin näiden vihkikapinapappien kohdalla toistuu samankaltainen asetelma, riippuen kustakin tapauksesta ja asian toistuvuudesta.

  2. Kun nämä ev.lut. yhteisön ”papit” kerran ovat virkamiehiä, niin miksi he sitten osallistuvat viran puolesta uskonnon harjoittamiseen? Eivätkä nämä virkamiehet voisi toimia samoin kuin maistraatissa: lopettaa uskonnolliset rituaalit ja suorittaa avioliittoon vihkimisen ilman viittauksia uskontoon? Minimissään kyse voisi olla papereiden allekirjoittamisesta.

    Jotta oltaisiin loogisia ”pappien” pitäisi suorittaa myös siviilivihkimiset kirkkoon kuulumattomille.

    • Kovin kristillisesti ja rakastavassa ekumeenisessa hengessä Jari Haukka laittaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papit lainausmerkkien sisään.

      Avioliittolain näkökulmasta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien ja Suomen ortodoksisen kirkon pappien vihkimisoikeus on täysin identtinen.

      Suomen ortodoksisen kirkon papit eivät ole virkamiehiä. He ovat työsopimussuhteisia työntekijöitä ja siinä asemassa ja työnsä puolesta kirkkonsa työntekijöinä osallistuvat uskonnon harjoittamiseen. Ei se vähennä näiden pappien toiminnan arvoa.

    • Jari Haukalta mielenkiintoinen pointti.

      Kun taviksena seuraa tätä kirkomme toimintaa hankalissa tilanteissa, joihin se näyttää ajelehtivan milloin mistäkin syystä, sen kummallisemmalta touhu tuntuu. Joskus sitä ja sitten tätä. Jostain toiminnasta rankaistaan yhtä työntekijää, vaan samasta ei sitten toista.

      Sekin on mielenkiintoista, että ortodoksisen kirkon papit eivät ole virkamiehiä vaan ev. lut. kirkon ovat siis ainakin Suomessa. Kummallakinhan on esim. vihkimisoikeus. Mitenhän tuokin käytäntö on muotoutunut ja lieneekö sama muualla maailmassa ko. kirkkokunnissa? No mitäpäs tuosta. Näillä ainakin toistaiseksi mennään.

  3. On syytä muistaa ettei avioliitolainsäädännön muutos sukupuolineutraaliksi muuta kenekään avioliittoa sukupuolineutraaliksi. Osapuolet ovat edelleen miehiä tai naisia. Näin ollen ei myöskään pitäytyminen siinä avioliittokäsityksen että kihlaparin tulisi olla mies ja nainen ei ole mielivaltaista.
    Perustuslain mukaisesti ihmisten erilaiseen kohteluun tulee olla perusteltu syy ja täsä tapauksessa se on kirkon oppi.

    Kirkkolaki ja kirkkojärjestys sitovat yksittäisen papin toiminnan kirkon oppiin. Samoin kaikkien käytännöllisten toimintaohjeiden tulee kirkossa nojautua kirkon oppiin. Virkon virkamiesoikeudellisia säädöksiä tulee tarkastella tästä näkökulmasta. Pappi ei ole valtion eikä kunnan viranhaltija vaan toimii hengellisessä virassa.

    Tilanteessa jossa pappi poikeaa saamistaan toiminnalliseista ohjeista sellaisella perusteella että hänen opillinen kantansa pokkeaa kirkon virallisesta linjasta pappi rikkoo papislupaustaan samanaikaisesti kahdella tavalla. Opillinen linjaero ei siten ole lieventävä peruste vaan raskauttava.

    • Kaksi kommenttia:
      1) Pappi ei ole valtion virkamies eikä kunnan viranhaltija, mutta on – jos on kirkon palvelussuhteessa – kirkon viranhaltija. Siis ollessaan kirkkolain mukaisessa virkamiesoikeudellisessa palvelussuhteessa kirkkotyönantajaansa esim. seurakuntapappina. Vihittäessä papiksi pappi saa pappisviran, joka on ensisijaisesti teologinen käsite, mutta jolla on myös eräitä virkamiesoikeudellisia ulottuvuuksia, kuten muodollinen kelpoisuus tulla otetuksi papillisiin tehtäviin kirkkotyönantajan palveluksessa sekä velvollisuus pitäytyä kirkon opissa ja tunnustuksessa ja toimia ja käyttäytyä sen mukaan. Uhkana on, että pappisvirka eli oikeus toimia papin tehtävissä voidaan ottaa häneltä pahimmassa tapauksessa pois tuomiokapitulin hallinnollisella päätöksellä (josta on valitusoikeus hallinto-oikeuksiin).
      2) kirkon avioliitto-opetus on kirkon opetusta eikä kirkon oppia koskeva asia. Siinä on vinha ero.

    • Kirkon avioliitto-opetus juontt kirkon tunnustuksesta, eikä ole muutettavissa ilman että asiaa arvioidaan kirkon tunnustuksen näkökulmasta.

      Esimerkiksi monet Tulkaa kaikki liikeen edustajat ovat menossa asian suhteen ns. perä edellä puuhun. Köttitaustaisten aloite on tässä suhteessa rakentavampi, mutta ei selaisenaan tuo ratkaisua esiin nostettuun kysymyksen. Näin esimerkiksi siksi, että aloitteessa evankeliumin ytimeksi nostetaan asia joka luteilaisen tunnustuksen kannalta on vasta evankeliumin seurausta.

    • Milloin kirkon nykykäytäntö eronneiden vihkimisessä uusiin avioliittoihin (nykymallin mukaan, ilman minkäänlaista, seurakunnan tai maallisen viranomaisen toimittamaa, aviorikostutkintaa yms.) on kirkossa hyväksytty siten, että sitä on tarkasteltu kirkon tunnustuksesta käsin?

      Kirkkomme on mukautunut kulloiseenkin avioliittolakiin varmastikin paljolti siltä pohjalta, että luterilaisuuden pitkä linja on ollut se, että avioliitto on maalliseen regimenttiin kuuluva asia, josta kirkko voi lausua omia teologisia näkemyksiään (ja jota koskevaan lainsäädäntöön kirkko voi pyrkiä vaikuttamaan), mutta jota sen ei pidä pyrkiä ottamaan omiin käsiinsä. Pappien velvollisuus on vihkiä ja siunata silloin kun sitä (maallisen lain pohjalta) pyydetään.

    • Sarille huomioksi, että avioliittoa koskeva lainsäädäntö on toki maallisen regimentin asia, mutta avioliitto instituutio itsessään on Jumalan asettama. Näin ollen lakimuutokset eivät muuta itse instituutiota sellaisena joksi Jumala on sen alun alkaen asettanut.

    • Vähän oudoksun, kuinka pitkälle kohti yhteistä ja loogisesti ehjää näkemystä sitten tuolla Jukka Kivimäen toteamalla argumentaatiopolulla pääsee. Jumalan asettaman avioliiton edellytyksenä ei tietysti ole ollut se, että se kirjataan yhteiskunnan – mikä se milloinkin ihmiskunnan historiassa on ollutkaan – rekistereihin ja että valtiovalta – mikä se sitten kulloinkin on ollut – olisi sitä säädellyt. Kun valtiovalta on sitä sitten historian saatossa alkanut säädellä, normittaa ja kirjata, avioliitosta on tullut yhteiskunnallinen instituutio ja sikäli kuin kirkko asettaa sille eri kriteerit kuin yhteiskunta, nämä instituutiot eriytyvät toisistaan. Sari on siinä oikeassa, että yhteiskunta on vuosien saatossa uudelleenmääritellyt avioliittoa ja kirkko on seurannut perässä. Sarin monesti esillä pitämä näkökulma, että eronneen avioliittoon vihkiminen kirkossa johtaa teologisesti useampaan samanaikaiseen kirkolliseen avioliittoon eli moniavioisuuteen, nousee siitä valtiokirkollisesta jäänteestä, että kirkko hyväksyy sen, että maallisessa tuomioistuimessa tuomittu avioero katkaisee myös kirkollisen avioliiton voimassaolon ilman, että kirkko tekee mitään avioliiton perumista koskevaa päätöstä. Tässähän luterilainen kirkko eroaa ortodoksisesta ja katolisesta kirkosta.

    • Hyviä huomioita Ristolta. Seikka että kirkkomme on tähän saakka seurannut yhteiskunnallisen lainsäädännön muutoksia, ei kuitenkaan perustu luterilaiseen tunnustukseen, vaan on tapahtunut siitä riippumattomasti. Luterilaisuuden ydin ei ole toimia maallisen yhteiskunnan jatkeena taikka luoda maallisille instituutioille hengelliset puitteet.

      Nyt kun yhteiskunnan avioliittolainsäädäntö erkaantuu sekä kirkon avioliitto käsityksestä, että vakiintuneesta kulttuuriperinteestä, ollaan tilanteessa jossa yhteiskunnassa luodaan uudelle asialle uutta kulttuuria ja kirkossa luodaan uutta uskonnon harjoittamisperinnettä. Asoilla on tapana löytää uomansa, eikä sitä uoma ole tarkoituksenmukaista hakea lakitupien kautta. On syytä huomata että rukous puolesta ja kanssa on korostetusti uskonnonharjoittamista.

      on varsin todennäköistä, että jo aiemmin parisuhteen rekisteröintiin liittyneestä juhlaperinteestä jatkuu myös samaa sukupuolta olevien välisissä hääjuhlissa. Jotain uutta jotain vanhaa jne.
      Sitä vastoin on vaikea ajatella, että samaa sukupuolta olevien häistä yritettäisiin teennäisesti muotoilla mahdollisimman samanlaisia kuin perinteisissä miehen ja naisen välisissä häissä.

      Ongelmalliseksi asia muuttuu, jos samaa sukupuolta olevien väliset avioliitot pitäisi jotenkin erityisesti ottaa huomioon silloinkin kun yhtään sellaista avioparia ei ole läsnä. Sulhanen olkoon sulhanen ja morsian olkoon morsian jatkossakin ja morsian saakoon mennä jatkossakin miehelään.

    • Kivimäki: ”Sulhanen olkoon sulhanen ja morsian olkoon morsian jatkossakin ja morsian saakoon mennä jatkossakin miehelään.”

      Saiskos sulhanen sitten mennä tasapuolisuuden mukaan naisiin?

  4. Jukka Kivimäki,

    kirjoitat seuraavasti:

    ”Nyt kun yhteiskunnan avioliittolainsäädäntö erkaantuu sekä kirkon avioliittokäsityksestä, että vakiintuneesta kulttuuriperinteestä, ollaan tilanteessa jossa yhteiskunnassa luodaan uudelle asialle uutta kulttuuria ja kirkossa luodaan uutta uskonnon harjoittamisperinnettä.”

    Mielestäni sinä jätät nyt ottamatta huomioon luterilaisuuden olennaisia piirteitä. Näiden nyanssien ajattelemiseen auttaa esimerkiksi tämä prof. Risto Saarisen kirjoitus aiheesta (linkki alla). Kopioin siitä tähän yhden pätkän:

    ”Mutta miksi kirkko sitten on asettanut historiassaan niin suuren määrän
    erilaisia avioesteitä? Konservatiivi ehkä vastaisi, että ne ovat kaikki asetettu jo Raamatussa.
    Maltillinen liberaali, jollaiseksi itseni luen, ei tyydy tähän vastaukseen. Raamatun
    avioliittokäsitykset olisivat t oman pitkän messunsa aihe. Tässä riittäköön ensinnäkin sen
    toteaminen, että erilaisten turhien avioesteiden poistaminen on jo 500 vuoden ajan ollut
    luterilaisuuden pitkä linja, jota sitäkin on perusteltu Raamatulla. Tiettyjen nykyisten
    avioesteiden, kutenn juuri homoseksuaalisuuden, poistoa voidaan siksi ajatella luterilaisen
    perinteen pitkän linjan jatkamisena. Toinen samansuuntainen perustelu liittyy reformaatiossa tapahtuneeseen maallisen ja hengellisen valtapiirin erottamiseen. Avioliiton lainsäädännöllinen pohja siirtyi protestantismissa valtiolliseen lakiin, jota kirkot seuraavat. Maallisen vallan oli kirkkoa
    helpompi poistaa erilaisia avioesteitä ja luoda siten tasa-arvoa ihmisten välille. Kirkko
    arvostaa valtiovallan kykyä luoda kelvollisia lakeja. Homoseksuaalien oikeuksien
    parantaminen demokraattisella lainsäädännöllä jatkaa tätäkin pitkää linjaa.
    Kolmas ja kenties syvällisin perustelu homoliittojen puolesta liittyy juuri
    itsemääräämisoikeuden kasvattamiseen. Itsemääräämisoikeus avioliitossa voidaan nähdä
    syvästi kristillisenä perusarvona. Juuri sen tähden kristinusko katsoi roomalaisen oikeuden
    konsensusteorian sopivan parhaiten yhteen kristillisen opin kanssa. Nykykristityn kannattaa
    siksi vaalia käytäntöjä, jotka edistävät itsemääräämisoikeutta ja omantunnon vapautta.”

    https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/42069/saarinen_kanava_2010.pdf;jsessionid=2D14C641A30570396126D696DBFBB7D8?sequence=2

    • Luterilaisen reformaation tarkoitus oli vain ja ainoastaan palauttaa kirkko sille perustalle jolla kirkko oli alkukirkon aikaan. Luterilainen kirkko elää Sanassa ja ajassa, mutta luterilaisuuden idea ei kuitenkaan ole mukautua ajan virtaan.

    • Risto Saarinen puhuu avioesteistä ja viittaa ns maalliseen lainsäädäntöön eli käytännössä avioliittolakiin. Vuoden 1930 alussa voimaan tulleessa avioliittolaissa oli paljon avioesteitä ja suuri osa niistä on poistettu nykyään.

      Homoseksuaalisuus ei ole kuitenkaan koskaan ollut avioeste. Tohtorismies kirjoittaa artikkelin jossa on päin seiniä olevia asiatietoja. Kun hän ei tiedä näin keskeistä asiaa, suhtaudun muihinkin asiatietoihin epäilevästi. Ei varmaan kannata edes lukea koko artikkelia.

    • Risto Saarinen tarkoittanee avioliiton homoseksuaalisuutta, ei heteroseksuaaliseen liittoon vihittävän homoseksuaalisuutta.

    • Saarinen käyttää avioeste -sanaa toki tavalla, joka laukaisee lakimiehessä helposti eräänlaisen pavlovin reaktion kun käytetään sanaa, jolla laissa on spesifi merkitys. Lakimiehetkään eivät ole aina täysin vapaita siitä inhimillisestä rajallisuudesta, että elämän järjestys tuntuu menevän sekaisin, jos maallikko käyttää ”meidän termejämme” villisti. Me emme ole ainoita fakki-ihmisiä, joilla on tarjolla silloin vaara, että lapsi (itse asia) menee pesuveden mukana (jää hahmottamatta).

      Homoseksuaalisuus ei toki koskaan ole ollut itsessään avioliiton solmimisen este. Ei teoriassa eikä käytännössä. Ei, vaikka avioliiton molemmat osapuolet ovat homoseksuaaleja, kunhan ovat eri sukupuolta. Homoseksuaalisuus ei myöskään ole ollut avioeste juridisessa mielessä. Sen sijaan se on voinut olla avioliiton mitätöimisen tai avioeron taustalla, jos (katolisessa ajattelussa) avioliitto ei ole toteutunut lihallisen yhteyden puuttumisen vuoksi, tai, niin kuin aikanaan asia kuvattiin, toisen puolison vältellessä yhdyselämää. Tällöinkin se on ollut este avioliiton jatkamiselle vain, jos toinen osapuoli siihen vetoaa.

      Kirkollahan on ollut ja on omia, avioliittolainsäädännön ulkopuolisia vain kirkon itsensä tuntemia avioliiton esteitä. Kirkon täysikäiset terveet jäsenet eivät voineet avioitua kirkossa, vaikka olisivat rippikoulunkin käyneitä, jos vaikka vain toinen heistä ei ollut konfirmoitu. Diakonissathan eivät aikoinaan voineet mennä naimisiin ja ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa papiksi vihitty ei voi mennä naimisiin Nämä eivät tietysti olleet eivätkä ole avioliiton esteitä juridisessa mielessä, vaan laillisessa järjestyksessä vihitty avioliitto sinänsä oli/on pätevä, mutta työ ja oikeus koulutuksen mukaiseen työhön ao. kirkossa lähtee alta. Mutta on niillä joka tapauksessa merkitystä, kun määritellään, mikä on kristillinen avioliittokäsitys ja miten ja miten erilaiseksi se on kehittynyt tässä yhdessä, yhteisessä, apostolisessa ja katolisessa kirkossa, johon Suomen ev.-lut. kirkkokin osana joukkoa kuuluu.

Kirjoittaja

Risto Voipio
Risto Voipio
Helsinkiläinen juristi ja KTT h.c., joka toimii useiden apuraha- ja kulttuurisäätiöiden ja yhteisöjen puheenjohtajana tai vastuuhenkilönä.