Jos sataa niin....

Sadepäivinä on hyvä muistaa tämä saksalainen periaate: "jos sataa, niin antaa sataa". Miksi pilata päiväänsä sadetta murehtimalla. Vielä kätevämpi on vanha itämainen sanalasku: " älä toivo, että asiat menisivät, niikuin haluat. toivo, että ne mevevät, kuten menevät. Nuo ajatukset tuntuvat perin mitättömiltä. Kuitenkin niissä on vinha perä.

Sovelsin äskettäin periaatetta rakaaseen vaimooni. Eli, en toivo hänen olevan kaikilta ominaisuuksiltaan juuri sellainen, kuin mitä minä haluaisin.Vaan toivoin hänen olevan juuri sellainen kuin hän on. Heti tuli aivan käsittämättömän hyvä olo. Aloin todella kokea juuri niinkuin toivoin. Murehtimalla vaimoni vähäisiä puutteita, en mitään tälläistä pääsisi kokemaan. Toivo avasi  silmäni näkemään miten hienoja ominaisuuksia rakkaallani on ja keskittymään niihin. Aloin oivaltaa, että minulla on juuri toivetteeni mukainen puoliso.

Uskosta ja rakkaudesta puhutaan melko usein. Toivosta paljon harvemmin. Onkohan toivolla jokinlainen päätöksen luonne? Päätän toivoa jotakin. Meneeköhän se näin? Muuten en oikein voi käsittää tuota kokemustani. Päätin toivoa, että vaimo on toiveitteni täytyymys ja koin hänen olevan juuri sitä.

Näiköhän iankaikkisen elämämme toivokin toimii? Päätämme tarttua tähän toivoon ja pitää siitä kiinni viimeiseen henkäykseen asti. Se päätös vetää meitä lähemmäksi ja lähemmäksi iankaikkisia asioita. Koska Vapahtajamme on noussut yös kuolleista, niin mekin nousemme. Tämä elämä on vain välivaihe. Aivankuin eteinen, josta siirrymme olohuoneen puolelle.

Ihanaa kesäistä luontoa katsoessa, ei voi kuin ihmetellä miten taitavasti kaikki on luotu. Mitä sitten onkaan siellä taivaassa. Siellä kun Jumala ja Jeesus on laittanut paikat viimeisenpäälle kuntoon. Mikä valtava ilo ja riemu meitä siellä odottaa.

Moni luulee toivoamme turhaksi. He eivät tiedä millainen ankkuriköysi meillä on. Meillähän on sanan ja Vapahtajan jatkuvan huolenpidon, sekä meissä vaikuttavan Pyhän hengen työn kautta, jatkuva tuntuma iankaikkisuuteen. Aivankuin köysi, joka päässä tuntee ankkurin painon. Meillä on toivon ankkuri taivaallisissa. Meidän Vapahtajamme Jeesus. Hänen rakkautensa vetää meitä kohti iakaikkisuutta.

 

Kirjoittaja

Pekka Veli Pesonen
Pekka Veli Pesonen

En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.

Kirjoittajan viimeisimmät blogit