Jospa te näkevät avaisitte silmänne ja näkisitte meidät näkövammaisetkin!

Kohta on kulunut neljä vuotta siitä, kun minulta meni näkö. Yritin olla optimisti ja ajatella, että vaikka näköhaitta luokiteltiin 85%:iin, minulle sentään jäi näköä 15%:n verran. Myöhemmin kuulin, että jo 90% määritellään sokeaksi. Laitan tuonne blogin loppuun linkin 2 minuuttia kestävään videoon, joka kertoo, millainen näkö minulla on. Siinä esitellään erilaisia näkövammoja, ja minä totesin, että herttiles sentään, Ruttopuiston rovastillahan on nuo kaikki, koko sarja.

Näkövammainen ihminen voi olla heikkonäköinen tai sokea. Et kuulu meihin näkkäreihin, jos näkökykysi pystytään korjaamaan rilleillä normaaliksi tai jos toisessa silmässäsi on normaali näkö.

Näkövammaisella on näkökyvyn alentumisesta huomattavaa haittaa jokapäiväisissä toiminnoissaan (totisesti!). Vamman aiheuttamaan haittaan vaikuttavat muun muassa vammautumisikä (59 v.), vamman kesto (loppuelämä, mennee vielä huonommaksi), henkilön psyykkinen sopeutumiskyky (huono, en ole vielä täysin pystynyt hyväksymään tylyä kohtaloani)  ja uusien asioiden omaksumiskyky (surkea, sillä näkö on ollut näihin asti korostuneen tärkeä osa elämääni).

Myös vammautuneen elämäntapa (nyt eläkeäkäisenä pistän hanttiin joka asiassa), hänen tehtäviensä näkökyvylle asettamat vaatimukset (pari vuotta sitten tuli tilanne, että papin työt oli pakko jättää, kun homma ei enää onnistunut muuten kuin hirmuisin ponnisteluin. Joka keikan jälkeen olin aivan rättiväsynyt) sekä ympäristöolosuhteet (asun vielä 10 vuotta jättityömaan naapurina) vaikuttavat siihen, kuinka paljon vamma haittaa hänen elämäänsä (voi hyvä tavaton, minähän olen kaikkien silmätikku valkoisine keppeineni!).

Joitakin haarukkapaloja siitä, mitä on olla heikolla näöllä varustettu luontokappale:

LIIKENNE. Näkövammainen on koko ajan mukana tässä suuressa showssa henkensä kaupalla. Olen suostunut ajatukseen, että jokainen reissuni voi olla viimeinen. Viime kesänä pyöräilijä jyräsi minut sairaalakuntoon keskellä tapiolalaista kävelyaluetta. Myönsi poliisille, että katsoi aivan muualle, kun yhteentörmäys tapahtui. Hän sai sakot, minulta murtui kylkiluu. Sen jälkeen vaihdoin valkoisen kävelykeppini suosiolla valkoiseen tunnustelukeppiin.

Pyöräilijät ovat näkövammaisille ykkösvihollisia, sillä he ajavat pääasiassa samoilla reiteillä, tulevat lujaa ja äänettömästi, ohittavat läheltä eivätkä ringitä kelloa, koska se on nykyään lisävaruste, ainakin pari kymppiä maksava. No, mitä ne hienot pyörät mahtavatkaan maksaa?

Autoilijoista on lopultakin näkövammaisille vähemmän riesaa kuin pyöräilijöistä. Eihän autoilijoihin törmää kuin seeprakäytäviä ylitettäessä. Ja suotavaa olisi, ettei törmäisi silloinkaan.

Alepa-pyöräily on villinnyt pääkaupunkiseudun. Jotakin hauskaa tuossa ilmiössä kieltämättä on, vaikka huristelevatkin ilman kypärää. Pyörätelineet on kuitenkin sijoitettu usein niin keskeisille paikoille, että me sokot löydämme ne pyytämättä ja yllättäen. Eli niistä telineistä on tullut uusi murheen kryyni nyt, kun siirrettävät mainostelineet kaduilta on saatu kuriin.

Näkövammaiset opettelevat ulkoa tuttuja ja turvallisia reittejä, joita voivat kulkea ilman avustajaakin. Vaan kesälläpä tuleekin aina paljon lisämutkia matkaan. Siis sellaisia, että jalkakäytävälle ilmestyykin huoltoauto, työkone, puomi, aita tai – kuoppa!

Juuri tänään (14.6.18)  avustajan kanssa selvitimme Tapiolassa kauppareissulla tällaisen esteradan: Korkea kivetys jalkakäytävälle, crocsit  jäivät kiinni pehmeään asfalttiin, mistä ei ollut varoitusta, Sitten liikenteenjakajalle taas korkea kynnys, siellä monttu, taas kynnys, sitten edessä jättikokoinen asfalttityökone, jonka kauhanvarren alta marssimme aivan pokkana. Muista aina liikenteessä, monta vaaraa ompi eessä…

Metroa olen opetellut käyttämään pakon edessä, kun suorat bussilinjat Kamppiin lakkautettiin. Karsinnan jälkeen jäljelle jääneet sisäiset bussilinjat saivat uudet numerot ja reitit, joten minulla ei ole hajuakaan siitä, minne ne bussit menevät.

KOTONA. Minulla käy kaksi kertaa viikossa avustaja, jonka kanssa hoidamme kauppareissut ja hän auttaa minua huushollin hoidossa. Toimii siis minun silminäni ja tekee niitä hommia, joita minäkin tekisin, jos näkisin.

Aika usein tuntuu, että kotona minulla ei ole kaikki ihan kotona. Jos joku paperi ei ole kädessäni, se on auttamattomasti hukassa. Ja niitä papereita on ihan hirmuisen paljon! Kohtalotoverini ovat opettaneet, että mitään paperia ei kannata etsiä tuntia kauempaa.

Aikaa kuluu siis etsimiseen ja muuhun perinpohjaiseen sähläämiseen. Työelämässä opin ostamaan miltei yksinomaan mustia vaatteita. Ne olivat silloin cool. Nyt kun etsin vaatekaapista kuteitani, en erota muuten kuin käsikopelolla, onko kyseessä musta T-paita, housut, kalsarit vai kaulaliina. Sukatkin ovat pääasiassa mustia tai tumman sinisiä. Siinähän sitä sitten ihmettelet, ovatko nämä samaa väriä.

LUKEMINEN. Teologina minulla on luonnollisesti iso kirjasto. Ideana oli se, että eläkkeellä sitten niitä kirjoja rauhassa tutkisin tarkemmin, mutta kissan viikset! Vieläkin käyn kirjastossa ja valitsen sieltä itseäni kiinnostavia kirjoja, jotka vien kotiin, hypistelen niitä käsissäni – ja vien takaisin lukemattomina. Ei onnistu enää.

Onni onnettomuudessa on iPad (taitaa mennä vähän tuotesijoitteluksi). Se mm. lukee minulle Hesarista ne jutut, jotka tahdon kuulla. Lisäksi Applen oma VoiceOver-ohjelma pystyy lukemaan miltei kaikki tekstit, jotka saan kuvaruudulleni. Celia-kirjaston kautta saa äänikirjoja lainaksi, mutta täytyy myöntää, että on melko lannistavaa, jos kirjan kuvailussa mainitaan, että tämän opuksen kuuntelu kestää sitten 25 tuntia.

Kännykkäkamerat ovat nykyään niin hyviä, että kelpo jälkeä syntyy, kun vain suuntaa kameran oikeaan suuntaan. Jäljellä olevalla näölläni haluan dokumentoida ympärilläni olevaa maailmaa. Joskus otan kuvan, että voisin sitä tutkia itse tarkemmin, useimmin kuitenkin laitan niitä Facebookiin kavereitteni ihmeteltäväksi. Rakastan antaa kuville nimiä ja kirjoitella lyhyitä kuvatekstejä tyyliin Lyhyestä virsi kaunis.

YSTÄVÄT. Pääasiassa kaikonneet. Eivät kai he luule, että näkövammani on jotenkin tarttuvaa laatua? Tai sitten arvelevat, että sitä ei kannata ottaa mukaan mihinkään yhteisiin rientoihin, kun se näkee niin huonosti. Sitä pitäisi vissiin opastaa ja neuvoa koko ajan niin kuin pientä lasta. Hei, ihan aikuisten oikeesti, mikä tässä vammassa niin paljon pelottaa?

SILMÄTIKKUNA OLEMINEN. Moni näkövammainen häpeää vammaansa niin paljon, että ei tahdo sitä tuoda ollenkaan esiin: ei näkövammaisten sinivalkoista keppiukkonappia rinnassa, ei valkoista keppiä. Joskus käy niinkin, että asiasta ei mainita töissä edes pomolle, koska pelätään, että kenkää tulee heti. Tai joudutaan ainakin  joihinkin toisarvoisiin hanttihommiin.

Eläköidyttyäni otin tuon pahamaineisen ”sokeain valkoisen kepin” käyttööni. Eikä vastaani ole tullut yhtään pientä lasta, joka ei olisi kommentoinut äidilleen tai isälleen keppiäni. ”Hei, miks tolla on toi keppi?” Jotkut äidit alkavat pitää lapselleen luentoa näkövammaisuudesta, toiset taas ovat ihan hiljaa ja antavat muksunsa mulkoilla silmät päästään, kolmannet sihisevät kuin vesihiisi hississä, että ole hiljaa, setä kuulee…

Minä luulin, että vain pöllö pystyy kääntämään naamansa miltei niskaansa, mutta totta on, että pikku skidit pystyvät siihen samaan. Tähän asti paras muksulta kuulemani oivallus on tämä:”Hei, toi tutkii tolla kepillä maata!” Totisesti, totisesti, minullahan onkin geiger-mittari!

Lienee turha mainita, että niin isot kuin pienetkin koirat ovat erittäin kiinnostuneita kepistäni. Tavakseni onkin tullut suureen ääneen ilmoittaa vastaan tuleville koirille, että turha luulo, en heitä keppiä.

Vaikka tätä nykyä osaankin jo laskea leikkiä tästäkin asiasta, niin saatte, näkevät, olla aivan halleluja siitä, että näön menettäminen on aina murhenäytelmä. Kun näkö menee, masennus tulee väkisinkin. Kaikki suunnitelmat muuttuvat, koko loppuelämä muuttuu. Ja voit jäädä aivan totaalisen yksin.

Niin hurjalta kuin se tuntuukin, moni sokeutunut antaa henkilökohtaisen todistuksen siitä, että täysin sokeana on helpompi ja stressittömämpi olla ja elää kuin silloin, kun he vielä pikkuisen näkivät. Sokeana ei tarvitse enää pinnistää ja niuhottaa. Omatoimisuus on hyvä asia, mutta totaalisesti toisten avun varaan jättäytyminen se vasta taito onkin. Sitä minä en osaa. Ja toivottavasti sellaista tilannetta ei ihan heti vastaan tulisikaan…

VAIKUTUS USKONELÄMÄÄN. Järisyttävä. Onko tämä testi, koettelemus vai mikä? No, toivottavasti ei ainakaan rangaistus huonoista saarnoista tai onnettomista blogeista. Kenen kädestä tämä kokemus tulisi ottaa? Pitäisikö rukoilla, että anna, Herra, minulle näköni takaisin vai sitä, että anna elämälleni uusi suunta ja tarkoitus tässä (kenties pysyväksi) muuttuneessa elämäntilanteessa.

Olen siirtynyt näkövaltakunnasta kuulovaltakuntaan. Jumalan valtakunta täällä maan päällä on onneksi juuri kuulovaltakunta. Usko tulee kuulemisesta, Jumalan Sanan kautta. Hirmuisen lohdullinen on Jeesuksen lupaus: Autuas se, joka uskoo näkemättä.

Tässä lupaamani linkki erilaisista näkövammoista kertovaan videoon:

https://youtu.be/kNZ2i3uLda0

Kuva: Tässä yksi tehokas tapa turvata näkövammaisen liikkuminen julkisilla paikoilla!

12 kommenttia

  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Kiitos, Hannu, haasteellisesta blogistasi! On totta, että näkövammaiset jäävät helposti huomaamatta, kun ns. vammattomat kiirehtivät ylipäänsäkin elämän moninaisuuksien ohi. Hienoa, että kuvaat perusteeĺlisesti oman kokemustodellisuutesi. Se pysäyttää. Se antaa myös omaa valoaan pimeään näköalaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Päivi: Kiitos kannustuksestasi. Joo, tämä juttu on liian monille näkövammaisille niin sanomattoman kipeä asia, että ehkä niitten, joilla niitä sanoja on, täytyy vain rohkeasti tuoda näitäkin asioita ikään kuin päivänvaloon.

      Toimisikohan tämä jonkinlaisen samaistumisen kautta: Näkkärit voivat sanoa, että hei, ihan kuin mun kokemuksiani. Ja näkevät voivat yrittää asettua ainakin hetkeksi meikäläisten asemaan. Mun mielestäni jo tuo pikkuinen video oli silmiä avaava, ettenkö sanoisi.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Samastuminen toisen tilaan on sympatian lähteitä. Hyvä, että kutsut juuri siihen havainnollisesti.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Risto Korhonen sanoo:

    Hieno kirjoitus. Kynä ja huumori pysykööt edelleen terävinä :)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Kiitos kirjoitusesta. Itse olin joskus aikoinaan pitämässä rippileiriä Hannes Tiiran kanssa, joka on näkövammainen. Hannes oli menossa nukkumaan ja kysyin sammutanko huoneen valot, johon Hannes vastasi, ei ole väljä. Silloin tajusin mitä olin kysynyt.

    Rippikoulun alussa kun Hannes piti oppitunteja suurin osa pojista viittasi kujeilakseen Hanneksen kanssa. Jouduin ohjeistamaan poikia, että täällä ei saa viitata.

    Eräänä yönä rippikoululaisista osa karkasi ja he juoksivat läheiseen pusikkoon, mutta kuinkas ollakaan Hannes oli siellä. He ihmettelivät kuinka Hannes voi olla täällä aamuyöstä. Selitys oli siinä, että Hannes oli suuri lintuasiantuntija ja äänitti lintujen ääniä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jossain elämänvaiheessa olin näkövammaisten kanssa tekemisissä, kun tein hiukan vapaaehtosduunia. Monta tarinaa olen kuullut ja lähes kaikki erilaisia. Ikääntymisen myötä tuleva näön huononeminen on siitä ikävä asia, että se yleensä etenee täydelliseen menetykseen saakka, jos kerran pysäyttävää toimenpidettä ei ole. Nuorella homma on yhtä ikävä, mutta voi olla mahdollista, että tekninen kehitys auttaa ja jäljellä olevaa aistia voi hyödyntää. Mielestäni on kaksi ryhmää jotka poikkeavat toinen on syntymäsokeat, jotka vasta ajan myötä huomaavat, että maailma on heille vaikeahko paikka, kun mäenlaskussakin tulee esteitä eli puihin törmäämisiä. Sitten oli joitakin, jotka menivät illalla näkevinä nukkumaan ja heräsivät sokeina. En tiedä mitä siinä tapahtui, mutta sopeutuminen oli haastavaa. Useasti kuuli kahvipöydässä muisteltavan mikä oli silloin illalla se kuva, joka jäi muistiin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ei tuo näkövammaisten huoli polkupyöräilijöitten törttöilyistä ihan tuulesta temmattu juttu ole. Poliisikn hikeentyy, kun pyöräilijät eivät tunne liikennesääntöjä tai eivät niistä piittaa tai…:

    https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005721488.html?utm_medium=social&utm_content=ios.is.fi&utm_source=facebook.com&utm_campaign=fb-share

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (63 v., 117 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa24.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121