Joutenolon sietämätön keveys?

Olen pysynyt blogistina vaiti yli kesän. Tahtomattani? Kevätkesän puutarhatyön pikku onnettomuus murti oiken käden ranteen. Kipsin ja kivun kera on ollut mahdoton kirjoittaa. Ranne ei ole parantunut vieläkään. Siinä ilmennyt voimakas nivelrikko edellyttää tukilastaa ja toimettomuutta. Vasen käsi ei tiedä, miten oikea käsi on toiminut.Siinäkin on nyt rasitusvaivana pahentunut nivelrikko.

Tämä ei ole valitusvirsi ikääntyvän ihmisen vaivoista. Olemassaolon hauraus on iän myötä aina vain selvempi käytännön tosiasia. Sen sijaan pohdin asiaa, jota aikoinaan pidin typeränä fraasina: luterilainen työmoraali. On ilmiselvää, että päivä päivältä enenevästi olen kohdannut joutilaaksi käyneen elämäni ahdistuksena ja huonona omatuntona. Miksi näin? Minullahan on lääketieteellinen perustelu toimettomuudelleni. Kaiken lisäksi olen ns. ansaitulla vapaalla eli ansiotyöni perusteella täydellä eläkkeellä oleva ikäihminen.

Voiko luterilaisuutta syyttää pahoinvoinnistani? Tuskin. Turha etsiä ongelman ratkaisua tietyn kristillisen kirkon etiikasta. Laiskuutta sodan jälkeisten suurten ikäluokkien kasvattajat yleisesti pitivät kansalaispaheena. Maa oli rakennettava uudelleen. Lapset kasvatettiin koulutyön lisäksi kotitöihin. Kesäloma maalla oli käytännössä myös työleiri.

Äitini oli opettaja. Lapsille jaettiin vastuualueet puutarhan hoidosta. Oli tiskausvuorot, omien tilojen siivoaminen, kaupassakäynnit, postinhaku, pikkusiskojen hoitaminen jne. Osin se verhottiin leikkiin ja kilpailuihin (ilman aineellista palkintoa). Osin se toimi suoranaisena vaatimuksena ja jopa rangaistuksen välineenä. Vaikka äitini oli uskonnonopettaja, ei hän luterilaisuuteen komentoaan perustanut. Hän oli itse tullut työtä kunnioittavasta opeusalan ammattilaisisän kurista ja nuhteesta.

Kuvaavaa on, että vanhoilla päivillään, kun uusi aviomieheni tuli perheeseemme ja ryhtyi käytännössä korjaamaan kesämökimme rapistuvia yksityskohtia, äitini muistutti isääni hivenen ilkeästikin kysymyksellä: "Ei kai sinusta nyt tule laiska?!" Ahkeruus oli muutakin kuin hyve. Se oli selvästi kunniakysymys. Äitini haastoi peliin isäni kunniantunnon ja kilpailuhalun.

Joviaali isäni ei lähtenyt mukaan peliin. Hän käänsi kuulolaitteensa pienemmälle eikä vaivautunut kilpailemaan mieheni, ikätoverinsa, kättentyön kanssa. Pianistimieheni osoittautui kyllä varsin taitavaksi puusepäksikin. Hän ei toisaalta ollut lukuihminen pappisisäni tapaan.

Olen Luojalta ja vanhemmiltani saanut kaksisuuntaisen verenperinnön. Olen kirjatoukka jos mikään, mutta myös varsin käytännönläheinen (vanhanajan tyttökoulunkin kasvatuksen höyläämänä). Jälkimmäinen minussa syyllistyy, kun en enää pysty fyysisesti samaan kuin ennen. En kutsuisi sitä kuitenkaan kristillisyyden aiheuttamaksi synnintunnoksi. Päinvastoin.

Mistä muusta syyllisyydentunto, kiusaantuneisuus joutenolossa nousee kuin sietämättömästä itsetunnon kolauksesta. Tätä nykyä kukaan kasvattaja ei vaadi minulta suorituksia, pätemistä. Vaadin sitä itse. Olen neuvottoman itsetuntoni vanki. Poden uudenlaista pätemättömyyttä ainaisen pätemiskilvan jälkeen, joka on koskenut kilpailua opinäytteitten areenalla ja työpaikoissa.

Ei siinä mitään erityisen luterilaista ole ollut. Se on ollut täyspäisen materialististakin ansion metsästystä saliina rahapalkka ja maallinen kunnia, ansioluettelo. Tosin työniloa en voi kiistää. Olen niitä onnellisia, joka olen saanut tehdä kaikkea, mitä olen halunnutkin, työelämässä ja vapaana toimijana. Olen saanut apurahoja tutkimuksiin ja jonkun hengellisiin kirjoihin (kirjastokorvausraha). Minua on luettu ja tuettu.

Ehkä onkin näin: kun teoilla päteminen on hankalaa, seuraa pätemättömyyden frustraatio. Jos itsetuntoni on pätemisestäni kiinni, eikö juuri pätemättömyydestäni seuraa itsetunnon kolausta pahempi häpeän tunne. Kun en ole saavutuksilla kunniaa keräävä menestyjä, olenkin ehkä kunniaton luuseri. Voi sen sanoa toisinkin: jos en voi ylpeillä teoillani, ylpeyteni saa todella pahan kolauksen.

Ylpeys käy lankeemuksen edelleä ja lankemus ylpeyden loukkaantumisen. Tulen siihen, mitä kirjoituksellani ajan takaa. Pohjimmaisena joutilaisuuden sietämättömyydessä on luterilaisen työmoraalin sijaan ylpeyden synti. Synti, joka langettaa. Synti, jota pidettiin vanhan kuolemansyntiluettelon yhtenä kohtana. Synti, joka on todella vaikea kitkeä länsimaisen kilpailukulttuurin menestyksen "teologiasta" ja käytännön elämästä.

Luterilainen teologia ("työmoraaleineen") on kristillisen nöyryyden teologian jatkaja. Ainakin, jos se noudattaa evankeliumin henkeä: Älä aseta itseäsi lähimmäisesi edelle. Rakasta häntä kuin itseäsi. Palvele häntä samalla kuin Jumalaa. Mutta ennen muuta evankeliumin hengessä on haaste: Antaudu sinäkin itse palveltavaksi, autettavaksi. Tunnusta heikkoutesi niin Jumalalle kuin lähimmäisillesi. He auttavat sinua, jos asetut vastaanottajaksi.

Tästä näkökulmasta joutilaisuus saattaa olla siedettävän keveä olotila. On vain heittäydyttävä olosuhteittensa mukaisesti tekijästä saajaksi. Jumalan edessä uskovalla ei muunlaista mahdollisuutta olekaan. Saa tunnustaa realiteetin: Isä, Sinä olet juuri heikoissa väkevä.

(Olen kirjoittanut tämän vasemmalla kädellä naputellen. Oikeasta ei ollut juuri apua. En voi kerskata suorituksella. Siitä tuli pidempi kuin uskoin jaksavani. Niinpä siis menitiin tässäkin oman voimani yläpuolelle. Tunnustaen luterilaisittain uskoani.)

 

 

 

4 kommenttia

  • Vuokko Ilola sanoo:

    Tuttuja tuntemuksia. Pitäisi vain osata ottaa ilo irti aina mistä sen kulloinkin erilaisissa elämäntilanteissa kykenee, eikä sen kummemmin potea asiasta huonoa omaatuntoa. Ilot iloina ja surut suruina siinä järjestyksessä kuin ne jonossa kohti tulevat kaikkina elämän eri aikoina.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Aarno Sainio sanoo:

    Toivotan teille, Päivi, rannevammanne tervehtymistä, jotta voitte suotuisasti jatkaa käsillänne jatkaa tekemisen välttämättömyyksiä ja iloja. Kuluneen kesän itsetilitykseenne sopii mainiosti oman bloginne ajatus: “On vain heittäydyttävä olosuhteittensa mukaisesti tekijästä saajaksi. Jumalan edessä uskovalla ei muunlaista mahdollisuutta olekaan.” Luterilaisen työmoraalin korvaisin kalvinistisella työmoraalilla. Lutherilla oli tuotannostaan päätellen huikea työmoraali, mutta mitä ilmeisemmin hän osasi nauttia ruoasta, juomasta, älykkäästä keskustelusta ja musiikista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Ajatuksia herättävä kirjoitus. Mikä uskossa on tärkeää. Onko se siinä, että voidaan teologisesti ymmärtää. Tästä seuraa usein se, että mikään ymmärtäminen ei riitä. Pitää ymmärtää vielä paremmin. Sitten on uskomisen mahdollisuus tai onni. Uskon, että hyvä tapa päästä Jumalaa lähemmäksi on siinä, että katsoo miten Hän ilmaisee Itseänsä. Tärkeitä asioita elämässä ei voi pakottaa, aivan kuten kirjoitit. Ne voi vain lahjoittaa tai ottaa vastaan. Sitten vanheminen. Siihenkin meidän tulisi alkaa valmistautua jo silloin kun olemme aktiivisia. Yhtäkkiset muutokset ovat usein voimakkaita. Toivotaan, että käsi paranee, että kirjoittaminen ja puuhastelu saavat uutta tekemistä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Kiitos kannustavista kommenteistanne! Minullakin oli kalvinismi taka-ajatuksena, mutta halusin vähän pöyhiä klisheistä “luterilaista työmoraalia”. Se on sanonta, joka toistuu useasti teologiaa lähemmin tuntemattomien kansalaisten keskuudessa. – Treenaan nyt rannetta niin railakkaasti kuin kykenen. Kipsissä lihakset ovat kadonneet, joten voimaharjoitusta ilman kiertoliikkeitä pystyn kyllä suht. hyvin tekemään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Päivi Huuhtanen-Somero
    Päivi Huuhtanen-Somero

    Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.