Jukka Hautala: Tulkinta paradigman muutoksen vaikutuksista kirkon avioliitto-opetukseen

Mielestäni kirkossa ei ole riittävästi pohdittu sitä syvää kulttuurillista paradigman muutosta, jota voi kuvailla siirtymänä patriarkaalisesta viitekehyksestä jälkipatriarkaaliseen. Sinällään muutos on huomattu yksittäisissä asioissa: kirkon yhteiskunnallisessa ja julkisoikeudellisessa asemassa, ihmisten uskonnollisuudessa ja sitoutumisen tavoissa sekä ihmisten arvostuksissa. Mielestäni kuitenkin laajempi ja kokoavampi tulkinta olisi paikallaan, jotta yksittäisiä muutoksia voitaisiin paremmin ymmärtää ja että kirkko voisi proaktiivisesti päivittää toimintaansa. Nyt kirkko toimii viivytystaistelun mentaliteetilla ja käyttäytymällä ikään kuin sillä olisi vielä sellaista valtaa ihmisiin kuin oli ennen. Jokaisesta muutoksen alla olevasta asiasta – etenkin jos se liittyy sukupuoleen tai (seksuaali)etiikkaan – käydään kuluttava erillissotansa.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on syventää ja jatkaa pohdintaa, jota aloitin ”Avioliiton siirtymä patriarkaalisesta kontekstista jälkipatriarkaaliseen” (Vartija/22.3.2019) -kirjoituksessa. Hahmottelen hieman tarkemmin ”patriarkaalisuusulottuvuutta”, sillä sen ymmärtämisen kautta moni kirkkoamme hiertävä ongelma saa hieman uutta valoa. Lisäksi avaan kirkollisen vihkimisen esimerkein sitä, millä tavalla jälkipatriarkaalinen kulttuuri näyttäytyy suhteessa patriarkaaliseen. Olen sisällyttänyt pohdintaani mukaan vielä arkkipiispa Tapio Luoman kirjoituksen (Kotimaa24/6.9.2016) avioliittoon liittyvästä ”yliyhteisöllisyyden ulottuvuudesta”.

Pohdin seuraavassa hieman eteenpäin näitä kolmea asiaa tässä järjestyksessä.

Patriarkaalisuusulottuvuudesta

Patriarkaalisuus on voimakas sana. Sitä ei lähtökohtaisesti käytä itse valtapositiossa oleva taho. Tästä johtuen niin kirkollisessa, ja ehkä suomalaisessa keskustelussa yleensäkin, sana mieltyy helposti negatiivisena. Patriarkaalisuudella voidaan tarkoittaa taantumuksellisuutta tai ”väärää valtarakennetta” (feministinen kritiikki) ja sanan käyttäjät koetaan uhkaaviksi. Kirkollisessa keskustelussa olen huomannut, että patriarkaalisuus (muuhun kuin Vanhan testamentin patriarkkoihin liittyen) on vaiettu käsite. Siksi keskustelussa sitä käyttävällä on riski maalata itsensä nurkkaan. Puheeseen patriarkaalisuudesta voidaan lyödä yksinkertaistava, sille vastakohdaksi luonnehdittu, feministisen puheen leima. Tällöin kritiikin sisältämän asian voi ohittaa olan kohautuksella ja todeta sen olevan ideologista vasta-ajattelua.

Patriarkaalisuus on kuitenkin tärkeä käsite, eikä sille tarvitse lähtökohtaisesti antaa moraalisia tai taantumuksellisia leimoja. Itse käytän sitä deskriptiivisenä – toteavana ja kuvaavana.

Patriarkaalisuus on ihmisyhteisöjen järjestäytymisen leimallinen piirre.

Vanhan testamentin kertomuksia ei oikeastaan voi ymmärtää ilman, että niihin liitetään patriarkaalisen yhteisöllisen elämäntavan tulkinta-avain. Yhteisöt tunnetaan isälinjaisena jatkumona (kantaisät/patriarkat). Pääsääntöisesti miehet ovat aktiivisia toimijoita ja heidän nimensä muistetaan, olivatpa he suvun päämiehiä, johtajia, pappeja tai profeettoja.

Patriarkaalisuus ei leimaa vain Raamatun aikaa, vaan voi hyvin perustein sanoa, että perheiden, sukukuntien, klaanien, yhteisöjen ja yhteiskuntien perustana patriarkaalisuus on ollut myös läntisessä ja eurooppalaisessa kulttuuripiirissä vallitseva aina 1960-luvulle saakka. Afrikkalaisissa, aasialaisissa ja Lähi-idän arabikulttuureissa patriarkaalisuus on itsestään selvä lähtökohta tänäkin päivänä. Miksi?

Siksi, että yhteisöjen perustavat asiat, eli ihmisten vanhuudenturva ja rikkaus ovat vain lapsissa, joita mies ja nainen (tai mies ja naiset) pystyvät tuottamaan. Tätä ikiaikaista lisääntymiseen perustuvaa (vanhuuden)turvaa ja yhteisön uusintamista kuvaa neljäs käsky: kunnioita isääsi ja äitiäsi. Sitä ei ole sanottu lapsille, vaan se velvoittaa työikäisiä huolehtimaan omista vanhemmistaan jättäen sen esimerkin myös lapsille. Tässä on yhteisöjen lähin, varmin ja konkreettisin perusturva. Tämä vankkumaton lähtökohta on projisoitu myös uskonnollisiin teksteihin ja muurattu yhteisön tapakulttuuriperimään – myös avioliittotraditioihin.

Mies fyysisesti voimakkaampana on tässä asetelmassa naista vapaampi ja vahvempi. Nainen on sidottu suvunjatkamiseen ja kodin piiriin. Mies edustaa perhettä julkisessa tilassa. Sen takia myös uskonnollinen aktiivisuus ja subjektius (vrt. juutalaisuus ja islam tänäänkin) kuuluu vain miehelle. Nainen kasvattaa lapsia uskontoon kodin tapojen kautta. Edellisten lisäksi miehen tehtävänä on elinkeinon sekä ulkoisen suojan ja turvan takaaminen perhekunnalleen. Mies on (sukupuolensa pohjalta) ikään kuin perhekunnan toimitusjohtaja toimitusjohtajan valtuuksin. Islamilaisissa maissa patriarkaalisuus näyttäytyy naista alistavana ja naista piilottavana tapakulttuurina. Juutalaisuudessa (osittain) ja kristinuskossa siitä on eurooppalaisessa kontekstissa hyvin pitkälle luovuttu ja tilalle on rakennettu sukupuolesta riippumattomampia tasa-arvoisia käytäntöjä, vaikka perustavaa valtarakennetta ei olisikaan kokonaan purettu.

Tähän yhteyteen kuuluu myös avioliitto miesten sukujen välisenä kaupankäyntinä. Siten on ohjattu ja ohjataan omaisuuden siirtymistä ja pysymistä sopivasti vahvistaen molempien yhteisöjen – miehen ja vaimon – sukujen intressejä. Tämä ohjaus on sitä vahvempaa mitä heikompia yhteiskuntarakenteet (tai kirkon rakenteet) ympärillä ovat.

Minulle itselleni nämä ulottuvuudet kirkastuivat ollessani työssä Botswanassa kahden vuoden ajan. Ymmärsin, miten voimakkaasti erityisesti Vanhan testamentin kertomukset kantaisistä, heidän useista vaimoistaan, karjastaan ja nautinta-alueistaan tulivat konkreettisiksi afrikkalaisessa mielenmaisemassa. Vanha testamentti kuvaa afrikkalaiselle ikiaikaista elinympäristöä ja sukujensa elintapaa (mikä tosin on modernisaation myötä joutunut haastetuksi).

Tämä asetelma ja ”lukutapa” avaa pitävästi myös Raamatun kuvauksia ja kertomuksia. Naisen elämä ja aktiivisuus kuuluvat kodin/yksityisyyden piiriin. Paavalin opetukset seurakunnan järjestyksestä (”naisten tulee olla vaiti…”, 1. Kor. 14:34) ja aviopuolisoiden suhteesta (mies heijastaa Kristuksen kunniaa, ja nainen miehen Ef. 5:21-24) saavat selityksensä. Kuten myös julkisten naisten – eli naisten, joilla ei ole miespuolista huoltajaa – rooli. He ovat joutuneet ottamaan sen ainoan oman paikkansa miesten hallitsemassa julkisessa tilassa toisaalta itsenäisinä, toisaalta alistettuina.

Hyvin samanlainen elämäntapa on tuttua suomalaisessa talonpoikaiskulttuurissa osin vielä tänäänkin. Tunnistan omissa juurissani jopa vanhempieni, mutta erityisesti isovanhempieni kohdalla tämän olleen luontevin tapa rakentaa itselleen perustuvaa, elämää, joka on omissa käsissä ja jota saman kulttuurin sisäistänyt lähiyhteisö tarvittaessa tukee ja avittaa. Patriarkaalisuus on siis erittäin luonnollinen, perustava ja olennainen tapa jäsentää yhteisön asiat: omaisuuden hallinta, työnjohto, yleinen turvallisuus ja suojelu sekä tulevaisuuteen liittyvä ”perusturva”/vanhuudenturva.

KUVA 1

Euroopassa kristinusko –patriarkaalisen kulttuurin rinnalla ja sisäkkäin – on merkinnyt naisille vähittäistä vapautumista, vaikka kirkko on ollut myös vapautumisen esteenä ja jarruna. Teollinen vallankumous ja naisten osallistuminen tuotantotyöhön synnytti 1800-luvun kuluessa vaatimuksen naisen tasavertaisesta asemasta työssä (samasta työstä sama palkka). Yhteiskuntien demokratisoituminen ja naisten vaatimukset nostivat toisen sukupuolen (nainen) miehen rinnalle julkisessa tilassa. Suomessa naiset saivat äänioikeuden vuonna 1906, vaikka kaikilta osin he eivät tuossa vaiheessa olleet vielä täysivaltaisia kansalaisia suhteessa miehiin.

Naisen tie yhteiskunnallisessa mielessä miehen rinnalle on ollut Suomessa pitkä. 1860-luvulta lähtien vähän kerrallaan nainen on tunnistettu autonomiseksi subjektiksi patriarkaalisen rakenteen sisällä myöntämällä hänelle tiputellen oikeuksia, jotka ovat kuuluneet perinteisesti vain miehille. Vasta esimerkiksi vuoden 1929 avioliittolain uudistus vapautti naisen miehen ”holhouksesta” Suomessa.

Toisen maailmansodan jälkeen länsimaat ovat pyrkineet rakentamaan tulevaisuutta, joka pohjaa rauhaan, yhteisiin sopimuksiin, vuorovaikutukseen ja ihmisoikeuksiin – ja näkemykseen sukupuolten tasa-arvosta.

Suomessa sukupuolten välisen tasa-arvon näkökulmasta merkittävin kehitysvaihe oli 1980-luku. Suomi nosti monia keskeisiä asioita kansainväliselle tasolle ja ratifioi YK:n naisten asemaa koskevan yleissopimuksen. Tuolloin kirkossa toimittiin yhtä jalkaa yhteiskunnallisen kehityksen kanssa (päätös naispappeudesta 1986).

Itse tulkitsen lähihistoriaa siten, että lainsäädännön tasolla 1980-luvun loppupuoli merkitsi suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnan siirtymistä patriarkaalisesta jälkipatriarkaaliseen. Lakejamme muutettiin niin, että kansalaisella oli sukupuolesta riippumatta samat oikeudet ja velvollisuudet. Esimerkiksi naisen miehen sukuun liittävä sukunimi (patronyymi) vapautui aviopuolisoiden keskenään sovittavaksi (sukunimilaki, 1985). Mutta symbolisesti vielä tätäkin merkityksellisempää oli mielestäni patriarkaalisen vallan ”viimeisten vartijoiden” virkojen avautuminen täysivaltaisesti myös naisille (papin virka 1986, poliisin virka täysivaltaisena 1988 ja puolustusvoimien avautuminen naisille 1990-luvulla).

KUVA 2

Mutta se, mitä lainsäädännön tasolla tapahtui 1980-luvulla ja siitä lähtien, ei välttämättä ole tapahtunut kokonaan käytännössä. Suomalaisten – sekä miesten että naisten – tavat, asenteet, oletukset ja käytännöt heijastavat perinteiseen patriarkaaliseen ajatteluun liittyvää todellisuutta. Paljolti kyse on siis tiedostamattomasta tai tahdottomasta tilanteesta. Hofsteden kulttuureja vertaileva malli paljastaa, että Suomi on arvoiltaan muita pohjoismaita ’maskuliinisempi’. Vaikka lainsäädännön tasolla asiat ovat kunnossa, ihmisten asenteet laahaavat jäljessä. Onko kirkolla ollut jokin rooli tämän asennemaailman vahvistamisessa tai ”silleen jättämisessä”?

Itselleni asenteiden ja lainsäädännön kuilu on tullut useasti vastaan niin yhteiskunnallisissa kuin kirkollisissa kuvioissa. Pohjoisessa Suomessa helposti päivitellään sitä, jos johonkin johtotehtävään on tarjolla ”vain” naisia. Päivittely on sitä kovempaa, jos tehtävän on perinteisesti katsottu kuuluvan miehelle (tekninen johtaja, kaupunginjohtaja, kirkkoherra).

Tässä tunnistan jotakin samaa, mitä arkkipiispa Tapio Luoma ehkä tarkoitti ”yliyhteisöllisyydellä” (Kotimaa24/6.9.2016). Vaikka yksilöiden ja yhteiskunnallisen lainsäädännön kohdalla muutokset on jo tunnistettu ja tehty, ja ne koskevat myös yksilöiden oikeuksien laajentumisia, silti ihmisten ajattelussa historian pitkä laahus (opittu kieli, perityt tavat ja arvostukset) eivät helposti muutu asenteissa, puheissa, oletuksissa ja tiedostamattomissa reaktioissa. Ja etenkin, jos yhteisössä tai yhteiskunnassa laajemmin kohdataan muutostekijöitä, jotka pelottavat ja uhkaavat, ihminen kääntyy luontaisesti taaksepäin: ”vanhassa vara parempi”.

Jälkipatriarkaalisen kirkollisen vihkimisen tuntomerkeistä

Mitä muita tuntomerkkejä olisi jälkipatriarkaalisella kirkollisella vihkimisellä kuin vain se, että vihkiminen voisi koskea myös samaa sukupuolta olevia? Lähden purkamaan merkistöä niiden alkupäästä, siis sieltä, mikä ennen pitkää johtaa myös tuohon viimeiseen tuntomerkkiin (eli sukupuolineutraaliin avioliittoon vihkimiseen).

Näen jälkipatriarkaalisen kirkollisen vihkimisen osalta ainakin seuraavia tuntomerkkejä:

  1. Avioliittoinstituution perimmäinen funktio suvunjatkamisen, vanhuudenturvan takaamisen sekä omaisuuden säätelyn osalta koki vähittäisen muutoksen yhtä aikaa ja rinta rinnan suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentumisen myötä (1950-luvulta lähtien). Kaupungistuminen, agraarista elämäntavasta ja ylipäätään sukujen otteesta irrottautuminen, ehkäisyvälineet yms. asiat vaikuttivat siihen, että yksilöt saattoivat suunnitella tulevaisuuttaan ilman välitöntä vaatimusta uusintaa omaa vanhuudenturvaansa lasten kautta. Pappien vihkipuheissa nykyään enää hyvin harvoin kuulee kannustusta ”avioliiton luonnollisten seurauksien” (lapsi) suuntaan. Kysymys lasten saamisesta jää pariskuntien omaksi asiaksi. Hyvinvointiyhteiskunta on luonut ihmisen ympärille kontekstin, jossa eletään ja johon voi nojautua elämän eri vaiheissa (kouluttautuminen, oma uravalinta, työttömyys, lapsettomuus, sairastuminen, vanhuus) ilman, että (perus- ja vanhuuden)turva rakentuisi omien lasten varaan, kuten patriarkaalisessa kontekstissa on välttämätöntä.
  2.  Olen pappisurani aikana nähdyt avioparien kohdalla muutoksen, että siinä missä vielä 1980–1990-luvulla hääjuhlassa kohtasi kaksi sukua, ovat 2000-luvun häät valikoidun ystäväjoukon keskeinen juhla. Niin ikään avioliitto on keskittyneesti ”kahden kauppa” – ei sukujen tai niiden odotusten – vaan kahden ihmisen ratkaisu sitoutua lain (ja Jumalan) edessä toinen toisiinsa.
  3.  Aviopuolisoiden sisäiseen dynamiikkaan jälkipatriarkaalinen kulttuuri on tuonut ajatuksen kahden ihmisen tasa-arvoisesta sitoutumisesta. Vaikka aviopuolisoita pääsääntöisesti ohjaa elämänsä jossakin vaiheessa miehen ja naisen, isän ja äidin roolit, ne eivät ole sellaisenaan annettuja, vaan enemmänkin valittuja. Tai vaikka paritanssissa ”mies vie ja nainen vikisee”, jälkipatriarkaalisen kontekstin avioliitto ei edellytä, sisällä tai alleviivaa näkemystä miehestä ”perheen päänä”. Muutoksen voi lukea myös kirkkokäsikirjahistorian (vihkimisen kaava) aikana tapahtuneista avioliittoa illustroivien raamatunkohtien muutoksista: naisen alamaisuutta ja kuuliaisuutta korostavia tekstejä (esim. Ps. 128; Ef. 5:21-24; 1. Piet. 3; 1. Kor. 11:7-11) kaavoissa ei enää ole, vain vastavuoroiseen ja tasa-arvoiseen keskinäiseen rakastamiseen ja kunnioittamiseen kehottavia kohtia (jotka sinällään eivät Raamatun kontekstissa liity mitenkään avioliittoon tai vihkitoimitukseen, esim. 1. Kor. 13).
  4.  Jälkipatriarkaalisessa avioliitossa korostuu parisuhteen laatu sen määrän (pituuden) sijaan. Vaikka luterilaisessa perinteessä avioero on ollut mahdollinen jo pidempään, ja myös sen jälkeinen uudelleen avioituminen, ovat omaisuus, lapset sekä yhteisön edessä koettu häpeä laittanut jatkamaan silloinkin, kun yhteiselo on molemmille puolisoille pakkotekemistä. Nykyään (joskus tietysti liian nopeasti) kävellään erilleen, jos suhteen laatu ei täytä odotuksia. Tämä näkyy siinä, että Suomi, ja siinä vanavedessä Pohjoismaat ovat avioerotilastoissa etunenässä. Jälkipatriarkaalinen konteksti turvaverkkoineen tarjoaa mahdollisuuden jatkaa elämää, vaikka avioliitto kariutuisikin.
  5.  Esimerkkejä jälkipatriarkaalisen kirkolliselle avioliittoon vihkimisen piirteistä voisi ehkä löytää muitakin, mutta jo näiden pohjalle voi rakentaa viimeisimmän askeleen kohti sukupuolineutraalia avioliittoa: se on kahden toisiinsa vahvasti kiintyneen ihmisen tahdonilmaus sitoutua yhteisön (ja Jumalan ja lain) edessä toinen toisiinsa. Avioliitto hyvinvointiyhteiskunnan kontekstissa ei yksilötasolla edellytä jälkikasvua. Myöskään sille ei kysytä lupaa suvuilta tai tehdä kompromisseja sukujen odotusten perustella, vaan se ilmentää kahden ihmisen yhteistä tahtotilaa.

Toisin sanoen, nämä jälkipatriarkaaliseksi nimeämäni kirkollisen avioliittoon vihkimisen merkit ovat viimeistä lukuun ottamatta olleet tulollaan ja paljolti arkipäivää jo vuosikymmenien ajan.

Viimeisimmän kohdalla, eli samaa sukupuolisten avioliiton, muutos on ollut ymmärrettävästi vaikea, koska homoseksuaalisuuteen on sisältynyt niin paljon torjuntaa. Patriarkaalisen kulttuurin näkökulmasta homoseksuaalisuus on käsittämätöntä. Homoseksuaaliseen käyttäytymiseen sortuva mies tuomitsee itsensä yhteisön ulkopuolelle, yksinäisyyteen ja turvattomuuteen. Naisten kohdalla vastaavaa – juuri patriarkaalisesta kulttuurista käsin – ei ole pantu merkille. Vanhoille piioille on löytynyt perheyhteisöissä erilaisia rooleja avustavista tehtävistä itsellisiin yrittäjiin, vaikka he jakaisivat kotinsa toisen naisen kanssa.

Homoseksuaalisuuteen ei suhtauduta torjuvasti siis vain joidenkin raamatunsitaattien perusteella, kuten konservatiivisessa tai fundamentaalisessa raamatuntulkinnassa tehdään. Asenne on laajempi ja yleisempi – patriarkaalista elämänjärjestystä koskeva. Homoseksuaalisuus ei kuulu terveenä, käsitettävänä tai merkityksellisenä osana patriarkaaliseen kulttuuriin. Sillä ei ole mitään virkaa ja pahimmillaan se olemassaolollaan halventaa miehen asemaa ja roolia.

Yliyhteisöllisyydestä avioliiton merkityksen kolmantena ulottuvuutena

Arkkipiispa Luoma kirjoitti Kotimaa24 -blogissa (6.9.2016) avioliittoon liittyvästä kolmesta tasosta: yksilön tasosta (keskinäinen sopimus), yhteisön tasosta (avioliitto yhteiskunnallisena ja juridisena sitoumuksena) sekä ”yliyhteisöllisestä tasosta”, joka ankkuroi avioliiton syvemmin yliyhteisölliseksi ja pysyväksi, kuin mitä se olisi muuttuvana yksilöiden tai yhteiskunnallisten järjestysten sopimuksena. Yliyhteisöllisyyteen liittyy ajatus (joko Jumalan asetus tai luonnon osoittama) ihmissuvun jatkumisesta ja sukupuolten toisiaan täydentävyydestä.

Olen patriarkaalisen kulttuuripiirin määrein mielestäni tullut hieman kuvanneeksi sitä, mitä voisi olla tuo kokemus ”yliyhteisöllisyydestä”. Ihmiskunnan historian pisin ja nykyäänkin laajin tapa tarkastella ihmistä, ihmisen selviytymistä, elämän uusintamista ja vanhuudenturvaa rakentuu sen varaan, että suvut jatkuvat ja keskinäisesti vahvistuvat avioliittosopimuksin luoden lasten kautta itselleen ja elannolleen jatkuvuutta ja uutta työvoimaa. Tämä on patriarkaalisen kulttuurin ydintä. Silti en tulkitse asiaa niin, että avioliitto olisi yliyhteisöllinen jotenkin siinä mielessä, että se olisi erityisesti tietynlaiseksi Jumalan asettama pysyvä muoto. Pikemmin avioliitto on patriarkaalisen järjestyksen sisälle asettunut tapa hallita omaisuutta ja varmistaa jälkikasvu vanhuudenturvaa varten. Ja itse tuo patriarkaalinen perusrakenne on ”yliyhteisöllinen”.

Jälkipatriarkaalinen konteksti, vaikkapa pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta, on luonut ihmisen elämänkulkuun liittyville asioille toisenlaisia, vaihtoehtoisia ehtoja. Niiden osalta lisääntyminen tai (perittävän) omaisuuden jatkuvuuden takaaminen eivät ole kahden toisiinsa liittyvän ihmisen yhteen menon välttämättömiä ehtoja. Tosin, hyvinvointivaltion puitteissakin useimmat avioparit iloitsevat luotuisuutensa mukaisesti sukupuolten toisiaan täydentävyydestä ja erilaisuudesta sekä saamastaan jälkikasvusta. Tämä on pääsääntö, vaikka Suomessa nyt aiheellisesti hätäillään pienestä syntyvyydestä ja tulevaisuuden hyvinvoinnin rahoittajien puuttumisesta. Silti tämä pääsääntö mahdollistaa myös sen, että kaikki parit eivät saa tai halua lapsia. Lähtökohtaisesti voi olla myös pareja, joiden avioliittoon lapset eivät kuulu mitenkään.

Tulkitsen niin, että tuo yliyhteisöllisyyden käsite sopii kuvaamaan avioliiton ”arkaaisen ja patriarkaalisen yhteiskuntajärjestyksen” arvopohjaa. Se on hyvin vahva ja vankkumaton. Se on vahva sielläkin, missä kristinusko ei ole opettanut sitä Jumalan asettamaksi. Tässä asiassa yliyhteisöllisyys on ihmissuvun luontainen nojautuminen sellaiseen, joka on samalla myyttistä, mutta samalla myös arkijärjelle jotenkin ilmeselvää: miesvaltaisessa rakenteessa miehellä ja naisella on omat selkeät luonnolliset ”avut”. Niiden kautta he voivat rikastua suurella määrällä lapsia. Ja jos, niin kuin Suomessa vielä 100 vuotta sitten ja monissa muissa maissa yhä, vaimo kuolee kesken jonkin lukuisan synnytyskertansa, mies hankkii uuden vaimon ja uusintaa hänen kanssaan tulevaisuudenturvaansa. Juuri ”arvoankkurina” patriarkaalinen järjestys on erittäin pysyvä tai ainakin hidas muutokselle.

Ja mitä tulee jälkipatriarkaalisen yhteiskunnan avioliittokäsitykseen, en väitä, että se olisi jotenkin avioliiton parempi tai evoluution korkeampi aste. Mielestäni se on pikemminkin vain seurausta siitä yhteiskuntamuodosta, jossa mies ja nainen on vapautettu sukujen odotuksista yksilöiksi, tasa-arvoisiksi ja täysivaltaisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Jälkipatriarkaalista kulttuuria pitää yllä vahva usko yhdenvertaisuuteen, tasa-arvoon ja sukua laajemman yhteisön rakentamiseen (=yhteiskunta). Näin rakentuva kulttuuri perustuu tulojensiirtoihin, jotka on hyväksytty tasamaan niitä kohtia, joissa muuten patriarkaalisen yhteiskuntajärjestyksen käytännöt ottaisivat paikan. Jälkipatriarkaalisessa kulttuurissa naista patistetaan töihin ja vuorostaan miestä hoitovapaalle. Se ohjaa hallintoelimiä ja työelämää niin, että ne rikastuisivat (molempien) sukupuolten panoksesta (jälkipatriarkaalisen) yhteiskunnan rakentamiseksi ja ylläpitämiseksi.

Voi myös olla niin, että tulevaisuudessa ilmastonmuutoksen viedessä Pohjoismaista hyvinvointiyhteiskunnan edellytykset, tai oman populismin tai kansainvaellusten täyttäessä yhteiskunnallisen kentän toisenlaisilla pyrkimyksillä, tai jonkin muun syyn takia tällainen ihmisten luoma jokaisen yksiön täysivaltaisuuteen ja yhdenvertaisuuteen perustuva järjestelmä kuihtuu tai romahtaa. Silloin myös jälkipatriarkaalisen kulttuuripiirin sisällä kehittynyt avioliittokäsitys, joka kattaa myös samansukupuoliset aviopuolisot, todennäköisesti hylätään varoittavana esimerkkinä tai häivytetään muistista pois hiljakseen.

Kun katson kirkkoa ja tätä aikaa, kokemus naisten aseman taantumisesta huolestuttaa. Ehkä myös vuoden tasa-arvopalkinnolla juuri palkitussa ”Taantuvan tasa-arvon kirkko” -teoksessa kiteytyy tämä huoli. Euroopassa nouseva nationalismi ja maahanmuuttovastaisuus kantavat mukanaan maskuliinisia arvoja ja voimapolitiikka, jotka perinteisesti liittyvät patriarkaaliseen toimintaan. Helmikuun lopulla vuonna 2019 joukko maailman tunnettuja naisjohtajia esitti huolensa naisten aseman heikentymisestä. (HS 1.3.2019) He katsovat, että sotien jälkeen rakennettu monenkeskiseen yhteistyöhön perustuva maailmanjärjestys on heikkenemässä ja se on jälleen uhka myös naisen asemalle.

Sukupuolten välinen tasa-arvo tarvitsee kontekstikseen todennäköisimmin rauhan, vakauden, yhteistyön, vuorovaikutuksen ja luottamuksen maaperän. Se voi syntyä vain sukupuolten välisenä yhteistyönä. Patriarkaalinen kulttuuri vahvistuu epäluulojen, kilpailun, voimannäytön ja -käytön konteksteissa. Kun puhutaan tasa-arvosta kirkossa tai yhteiskunnasta, joudutaan ottamaan samalla kantaa myös siihen, minkälaiseen maailmanjärjestykseen me uskomme yksilöinä, yhteisönä, yhteiskuntina tai globaalina yhteisönä. Tasa-arvon konteksti on työläs saavuttaa ja haastava ylläpitää. Mutta kun historian jälkiä tarkastelee, sen eteen kannattaa tehdä töitä hartiavoimin. Eikä vain naiset. Tai miehet. Vaan kaikki ihmiset.

Jukka Hautala

16 kommenttia

  • Markku Hirn sanoo:

    Erinomainen analyysi viime vuosikymmenien yhteskuntamuutoksista. Että kyeessä on prosessi joka kytkeytyy muuttuneisiin arvorakenteisiin tulee hyvin esiin. Naisten aseman muutos viimeisen sadanvuoden aikana on suurin sosiaalinen vallankumous sitten hallitsevien kuninkaallisten dynastien kaatumisen ja demokraattisen hallitusmuodon synnyn hallitsevana hallitusmuotona maailmassa.

    Olen kyllä nähnyt lehtien osakkeita siitä , että naisten asema olisi taantuassa mutta mitkä merkit tukevat sitä ajatusta? Päinvastoin, yhteiskunnan kasvot ovat vahvasti naisistuneet.Yliopistotason koulutuksessa on huomattavasti enemmän naisia kun miehiä. Naiset ovat valloittaneet terveydenhuollon, koululaitoksen ,palveluammatit ja jopa oikeuslaitokessa naisten panos on suuri. Kirkon sisällä kehitys on suorastaan huoletuttava, kun kaikki muut kirkolliset virat ovat lähes sataprosenttisesti naisistuneet ja pappien kohdalla on vain ajan kysymys kunnes tilanne on sama. Eli lapset kasvavat yhteiskunnassa jolla on feminiiniset kasvot.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Kivimäki sanoo:

      Viittaatko nyt ilmiöön jossa yhteiskunta muuttuu sellaiseksi, jossa mieheys on aliarvostettua suhteessa naiseuteen. Joillakin elämän osa alueilla näin on saattanut jo käydä.

      Yhteiskunta joka osaa arvostaa sekä mieheyttä että naiseutta omalaisenaan, ottaa herkemmin huomioon erilaisuuden kunnioittamisen muutoinkin. Erilaisuuden kunnioittaminen on jotain täysin muuta kuin “toleranssien” laajentamista.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Markku Hirn sanoo:

      En usko että miehisyys on virallisen yhteiskunnan naisistumisesta huolimatta olisi aliarvostettu. Koko yksityinen sektori on paljossa edelleenkin miesten käsissä. Tarkoitan ainoastaan sitä että yhteskunta on jakautunut ja jakautuu edelleenkin nais ja mies sektoreiksi. Itse olin vuosikymmeniä töissä naisvaltaisella alueella. Minulla oli useampia naisjohtajia. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia sopeutua heidän johtajuuteensa silloin kun koin heidät päteviksi töihinsä , mitä he useinmiten olivatkin. Mutta soisin kyllä että esimerkiksi koulumaailmassa, hoito – ja huoltotöissä olisi enemmänkin miehiä. Saa nähdä mitä siitä seuraa kun lapset kasvavat voittopuolisesti naisten maailmassa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Seppo Heinola sanoo:

      Olipa upea ja terävä kirjoitus ja ko. kehityksen kuvauksen kiteymä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Parkkila sanoo:

    Patriisit Roomassa.

    ” Patriisit (lat. patres tai patricii) olivat Rooman tasavallan perinnöllinen aatelisto.

    Ryhmä oli suljettu, eikä siihen otettu uusia sukuja.

    Toinen ryhmä olivat plebeijit. Patriiseille oli alun alkaen varattu monet valtion tehtävistä ja arvoasemista.

    Tasavallan aikana patriisisukujen määrä laski n. 50:stä ensin 22:een vuoteen 367 eaa. mennessä ja edelleen 14:ään tasavallan lopunaikoina. Patriiseja ei juuri enää ollut jäljellä 200 jaa. Patriisien ja plebeijien välinen jako menetti merkityksensä uusien jakolinjojen syntyessä tasavallan lopulla. ”

    Plebeijit

    “Plebeijit (lat. plebeii) olivat alempi Rooman valtakunnan kahdesta yhteiskuntaluokasta (toinen oli patriisit).

    He olivat vapaita, mutta jos he eivät maksaneet esimerkiksi velkojaan, he saattoivat joutua orjiksi.

    Ylempi yhteiskuntaluokka olivat patriisit, eikä avioliittoja luokkien välillä sallittu ennen vuotta 445 eaa. Plebeijeitä varten perustettiin vuonna 494 eaa. kansantribuunin virka, johon ei voitu valita patriisia. Tämä oli ainoa alemmalle luokalle avoin virka, mutta sillä oli suuret oikeudet.

    Uskonnolliset asemat olivat myöhemminkin rajattu vain patriiseille. Yhteiskuntaluokkien välille tuli joskus niin suuria erimielisyyksiä, että plebeijit ottivat perheensä ja tavaransa sekä lähtivät kaupungista leiriytyen sen ulkopuolelle, kunnes heidän vaatimuksiinsa suostuttiin.

    Näin kävi 494 eaa., 450 eaa. ja 287 eaa. Plebeijit olivat tavallista kansaa. Heillä ei ollut samanlaisia oikeuksia kuin patriiseilla mutta ei yhtä huonotkaan kuin orjilla] “

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Valaistumista tarvitsisi seuraava asia; on oikein ja kohtuullista opinnoissa eteenpäin pääsemisen katsovan koulussa esiintullutta motivaatiota ja yrittämistä.

    Kuitenkin poikien jääminen useissa opinahjoissa heikommalle valinnassa ei ajan pitkää ole hyvä asia tytöille jotka miehen itselleen haluaisi hyväksyä.

    Aiemmin olen kirjoittanut hitaammankin oppimisen hyväksymisestä missä tarvitaan enemmän aikaa kuin laitoksemme koulussa haluaa hyväksyä suoritteisiinsa.

    Poikamme eivät kulttuurissamme ole ehtineet usein tasolle missä tekemisen, suojelemisen, mahdollisuus myös katsoa tyydyttävää panosta parisuhteesta huolehtimiseen, olisi yhtyhtä kulttuurin vaatimusten kanssa.

    Edellisistä, ja niihin liittyvistä syistä, suuri joukko pojistamme hyvin voi olla alisuoriutujia, ja tähän tyttöjenkin pitää uskoa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Katselin kerran erään naispapin istuma-asentoa ja mieleeni tuli väkisin, jokin muisto siitä miten olen nähnyt jonkin vanhan mies-rovastin istumassa aivan samassa asennossa. Tuolla asennolla rovasti ilmaisi tahtomattaan valta-asemaansa muiden yläpuolella. Tästä tuli ajatus siitä, että naisten vallatessa miehille tyypillisiä virkoja, he saattavat omia myös niihin asemiin kuuluvia miehille tyypillisiä asenteita. Tai ehkä oikeammin asenteita, joita on perinteisesti pidetty miehisinä, mutta jotka oikeasti johtuvatkin vala-asemasta, eikä sukupuolesta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Hyvää pohdintaa blogissa. Muutama huomio on noussut mieleen mies /nais ja avioliittokeskustelua seuratessa. Yksi mierkittävä asia unohdetaan, kun tasa-arvon ajatellaan oikeuttavan miehen tai naisen aseman kohdalla hylkäämään isyyden tai äitiyden merkityksen yhteiskunnallisessa kontekstissa. Tämän unohtaminen aiheuttaa merkillisen vääristymän keskusteluun. Avioliiton tärkein rooli on suojata lapsen asema.

    Miehen rooli isänä ja naisen rooli äitinä ei koskaan asetu keinotekoisiiin määritelmiin, vaan niillä on Luomisessa määritellyt osat ja funktiot. Jos tämä todellisuus tietoisesti unohdetaan avioliittoa koskevassa keskustelussa, niin siinä ei oteta merkitykseltään tärkeintä asiaa lainkaan huomioon.

    Avioliittokeskustelua ei tuliskaan käsitellä mies ja nainen asetelmasta käsin, vaan isän ja äidin rooleista käsin. Näin otettaisiin myös biologiset tosiasiat huomioon. Nykyisin käytävissä debatteissa tämä erilaisuuden fakta jätetään usein kokonaan keskustelun ulkopuolelle.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ilmari Karimies sanoo:

    Kirjoituksessa on hyvää analyysia (partitiivi) yhteiskunnallisesta muutoksesta. Kuitenkin näyttää siltä, että pelko naisten saavuttaman tasa-arvoisen aseman menettämisestä on jonkinlaista yliherkkyyttä, joka liittyy siihen, että muutos on kovin uusi ja vielä lyhytaikainen. Tämä pelko johtaa äärimmäisiin reaktioihin, jossa erilaisilla tahoilla nähdään sitä uhkaavia mörköjä – jopa sukupuolijako itsessään. Kenties tämä äärimmäinen reaktio on itsessään suurin uhka tasa-arvolle.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Päivi Vähäkangas sanoo:

      On varsin ylimielistä kuitata toisten ihmisten kokemus yliherkkyydeksi (naisellista tunteilua?). Varsinkin, jos puhuu ongelmasta, joka ei kosketa itseä henkilökohtaisesti ja jonka laajuttaa voi siksi olla vaikea tunnistaa. Vähin, mitä voi tehdä, on kuunnella asianosaisia ja yrittää ymmärtää. Taantuvan tasa-arvon kirkko esimerkiksi on kokoelma kertomuksia siitä, miten hauraalla pohjalla saavutettu tasa-arvo on tai miten joillakin alueilla tasa-arvoon on vielä matkaa. Kirja ei ole marginaalien kokemusta, vaan jäävuoren huippu, jaetun huolen ilmentymä. Ihmisoikeudet ja tasa-arvo eivät ole stabiili tila, vaan yhteisten sopimusten tulos, jonka ylläpitämiseksi täytyy jatkuvasti nähdä vaivaa.

      Tasa-arvo-ongelmista puhuminenko on siis “äärimmäinen reaktio” ja “suurin uhka tasa-arvolle”?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Werner Janhonen sanoo:

    Suomessa asuu maailman itsekeskeisimpiä ja omaehtoisimpia naisia joille kaikki mikä on väärin johtuu tasa-arvosta. He luulevat olevansa maailman historian kehityksen huippua ja vaativat lisää ansiottomia etuja.

    Mutta missä ovat naisten perustamat yritykset jotka laskuttavat asiakasta ja tuovat hyvinvointia Suomeen.?

    Mitä naiset tekevät sen hyväksi, että puolet Helsingin bussikuskeista on naisia?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Risto Voipio sanoo:

    Hautalta erinomainen kirjoitus!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    eri kirjoittajia
    eri kirjoittajia

    VERKKOESSEE Kirjoituksia teologiasta, historiasta, tulevaisuudesta ja yhteiskunnasta.