Jumalakin tarvitsi äidin rakastavan katseen

Sain pikahälytyksen seurapuhujaksi jouluveisuihin. Hetken nikoteltuani päätin puhua jotakin siitä, mikä on myllertänyt mielessäni viime päivät. Olin keskiviikkona päivän mittaisessa seminaarissa nimeltä Vapauttava Katse. Siellä voimauttavan valokuvauksen filosofia ja teologia kohtasivat. Voimauttavan valokuvauksen äiti Miina Savolainen kertoi ensin syvällisesti menetelmästä. Sen jälkeen seurakuntien työntekijät kertoivat, miten ovat soveltaneet sitä työssään. Seminaari oli ravisteleva ja herätti minussa aivan valtavasti ajatuksia ja - yllätykseksi itselleni - myös jonkinverran vastalauseita. Tämän kaiken perusteellisempi jäsentäminen vaatii vielä aikaa. Jotakin olen luvannut seminaarista kirjoittaa myöhemmin Kotimaahan. Vielä en tiedä, mitä ja milloin. Mutta kokosin jouluiseen seurapuheeseen muutaman mietteen, jotka seminaari herätti ja jotka ovat edelleen kehittyneet ajatustenvaihdossa erään tätä menetelmää soveltaneen ihmisen kanssa. Hänelle lämmin kiitos. 

Voimauttavan valokuvauksen  taustafilosofian mukaan toinen ei saisi koskaan kuvitella tietävänsä toisen puolesta, mikä hänelle on hyväksi. Olisi toimittava niin, että jokainen ihminen, vaikka miten hurjassa elämäntilanteessa, saisi itse määritellä sen, mikä hänelle on hyväksi ja mihin suuntaan hän haluaa elämässään edetä. On tärkeää tajuta, että minun hyväni ei ole sama kuin sinun hyväsi. Ammatilliset valta-asetelmat tulisi purkaa ja ammattilaisen ja asiakkaan asettua vastavuoroiseen suhteeseen, jossa on mukana molemminpuolinen kiintymys, jopa rakkaus. Ammattilaiset siis luopuisivat yläpuolella olevasta paremmin tietämisestä. Toista ihmistä katsottaisiin pyyteettömästi ja vain hänen ehdoillaan, hellästi ja ystävällisesti. Ammatillinen etäisyys, oman persoonan ja tunteiden erottaminen työstä ei olisikaan oikea tapa toimia ja kohdata toinen ihminen. Olennaista on hienotunteisuus ja lempeä tapa katsoa, yritys ymmärtää toista kaikin tavoin hänen ehdoillaan, mutta samalla jotenkin vastavuoroisesti. Vielä syvempänä tavoitteena on, että jokainen ihminen katsoisi toista ihmistä kuin pyhää ja rakasta salaisuutta, jota hän ei koskaan tule ymmärtämään, mutta yrittää silti. Hänen pitää uskoa rikkinäisen ihmisen eheyteen, itsetuhoisen ihmisen elämänhaluun, syrjäytyneen ihmisen kykyyn löytää itselleen paikka yhteiskunnassa. Hänen pitää antaa toiselle viesti: olet arvokas juuri tuollaisena. Tällöin ihminen  on toiselle vilpitön ja korjaava peili. On tajuttava, että ulkopuolelta ei voi koskaan tietää, mitä toinen perimmältään tarvitsee ja millainen hänen maailmansa on. Toisen maailma hyväksytään sellaisenaan, sitä ei arvioida tai pyritä muuttamaan.

Ensimmäinen spontaani ajatukseni oli, että tämä ajattelu on kyllä kaunista ja osittain syvästi viisasta, mutta samalla ehkä liian ihanteellista. Meistä jokainen kai tarvitsee toisinaan myös sitä, että ajatuksiamme, uskomuksiamme, elämäämme ja toimintatapaamme ravistellaan ja arvioidaan ulkoapäin. Että meitä herätellään ja hoksautetaan tajuamaan, missä kenties olemme kulkeneet väärään suuntaan, itselle tai toisille vahingolliseen suuntaan. Pelkkä toisen loputon ymmärtäminen hänen ehdoillaan ei tässä rikkinäisessä maailmassa ja rikkinäisten ihmisten keskellä aina toimi. Voimauttavan valokuvauksen filosofiassa lähimmäinen ja ammattilainen tavallaan lakkaavat ottamasta ammattilaisen tai lähimmäisen vastuuta. He eivät neuvo, eivät ohjaa, eivät vaadi. Joskus se voi ilman muuta olla oikea ja paras tapa toimia. Aina ehkä ei.

MUTTA: se lienee totta, että meissä kaikissa on se perimmäinen tarve tulla katsotuksi pyyteettömän rakastavasti, hyväksyvästi,  vailla mitään vaatimuksia. Kaipaamme hellää katsetta, joka viestii meille kokonaisvaltaista hyväksyntää ja ikään kuin piirtää meidän ympärillemme suojaavat ja minuutta selkiyttävät, ainutkertaista arvoamme alleviivaavat rajat. Onko tämä itseasiassa se Jumalan katse, jota kaipaamme?

Entä voimmeko kokea Jumalan katsovan meitä näin, jos kukaan ihminen ei ole koskaan katsonut? 

Valitettavasti tässä elämässä tämä ihmisen syvä perustarve tuskin koskaan saa täydellistä täyttymystään. Elämä on sillä tavalla epäreilua, että jotkut saavat jo pikkuvauvana osakseen tämäntapaista katsetta vanhemmiltaan tai muilta hoitajiltaan,  toiset saavat sitä vähemmän ja jotkut eivät kenties ollenkaan.

On niin monia asioita, jotka ovat voineet estää vanhempiamme antamasta meille riittävästi tuollaista perimmäisen rakkauden ja hyväksynnän katsetta. Jonkun lapsuudessa on ollut sota. Aikuisten elämä on täyttynyt huolesta, murheesta, kuolemanpelosta ja kohtuuttomasta työmäärästä. Joidenkin aikuisten mieli meni sodassa rikki. Ei heistä ollut katsomaan lapsiaan tai ketään muutakaan Jumalan silmin. Jonkun äiti on ehkä suistunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen, jossa äidillä ei ole mahdollisuutta eikä voimavaroja vastata lapsen tarpeisiin ja katseeseen ja katsoa häntä rakastaen ja ihaillen. Joku on ehkä omassa lapsuudessaan jäänyt niin paljosta vaille, ettei pysty antamaan pyyteetöntä rakkauden katsetta omille lapsilleen. Hänellä ei ole mitä antaa tai mistä antaa.

Toisaalta ajattelen, että ihminen on taitava nappaamaan vaille jäämistensä paikkaamiseksi myös korvaavia kokemuksia, kun niihin on pienikin tilaisuus. Ihminen voi saada hyvin ohimenevissäkin kohtaamisissa kokemuksen siitä, että tulee nähdyksi ja hyväksytyksi varauksetta. Joskus vain joku, vaikka aivan puolituttu tai vieraskin, on sillä tavoin auki ja täynnä lämpöä, että pystyy välittämään sitä myös ohikulkijalle. Joskus yhteys syntyy ja jää kannattelemaan, vaikka myöhemmin ei enää edes kohdattaisi tai nähtäisiin vain hyvin harvoin. Niissä hetkissä olemme Kristuksia toisillemme. Ei Jumalalla ehkä ole juurikaan muita keinoja välittää rakastavaa katsettaan meille kuin toisen ihmisen silmät.

Toisaalta taas: Jos me kuvittelemme voivamme olla Jumalan katse toiselle, siihen kätkeytyy myös vaaroja. Voimme helposti "sairastua kristussyndroomaan". Jos kuvittelemme, että meidän on pystyttävä pelastamaan läheisten ja kaukaisten elämät ja koko luomakunta, me emme tunnista ja ymmärrä ihmisyyden rajoja. Paitsi että uuvutamme itsemme totaalisesti, saatamme tehdä myös hyvää tarkoittaessamme pahaa. Miten paljon maailmassa onkaan tehty pahaa hyvää tarkoittaen ja Jumalan nimissä!

Tuntuisi siis siltä, että todellinen kohtaaminen ja auttaminen vaatii aina paljon nöyryyttä ja oman minutensa rajallisuuden tiedostamista. Ihminen voi lopulta olla toiselle vain ihminen. Ja vaikka tämä ihmisyys on niin monin tavoin vaillinaista ja rikkinäistä se on juuri sellaisena aitoa ja parasta. Riittävän hyvä on ihan tosi hvvää.

Kun miettii Mariaa ja Jeesus-lasta, madonna-asetelmaa, on helppo kuvitella äidin katsovan poikaansa täydellisen ihailevasti, rakastavalla ja hyväksyvällä katseella. Minusta on jännä ajatella, että jopa ihmiseksi syntynyt Jumala tarvitsi sen, että ihminen katsoo häneen hellästi ja täynnä rakkautta, luo silmillään hänen ääriviivansa ja varustaa hänet niin suurella rakkaudella, että hän kestää lopulta kaikkein pahimmankin.

Joulu on kohtaamisten juhla. Se on ihmisen ja ihmislapseksi syntyneen Jumalan kohtaamisen juhla. Ja samalla se on mitä suurimmassa määrin ihmisen ja ihmisen kohtaamisen juhla. Kohtaamisiin voi liittyä ristiriitaa ja jännitteitä, pelkoakin. Niihin voi liittyä surua siitä, että kukaan ei näe minua juuri sellaisena kuin olen, täysin hyväksyen näkemänsä. Ja silti meillä on mahdollisuus ohikiitävän hetken ajan tarjota toiselle kokemus siitä, millaisin silmin Jumala meitä katsoo. Ja mahdollisuus saada vastalahjaksi takaisin samanlainen katse.

Jouluna meillä on mahdollisuus kuulla enkelin viesti aikain takaa: Älkää pelätkö! Älkää pelätkö katsoa toisianne silmiin, kohdata ja tulla kohdatuiksi. Jouluna meillä on mahdollisuus kuulla Jumalan viesti tässä ja nyt: Älä pelkää, minä olen sinut nimeltä kutsunut. Sinä olet minun, juuri tuollaisena, riippumatta mistään. Haluan uskoa hänen sanovan: riippumatta edes siitä, pystytkö uskomaan minuun. Sinä olet minun eikä minun rauhanliittoni horju. Sinun elämäsi voi vapista, koko maanpiiri voi järähdellä, mutta minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju. Näin sanoo Herra, sinun armahtajasi. Minun armahtajani. Meidän armahtajamme.

7 kommenttia

  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Kiitos! Hieno ja syvällisesti pohtiva kirjoitus.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Elias Tanni sanoo:

    Vahva kannanotto Kristuksen ihmisyyden puolesta. Jumala on Jeesuksessa ollut pieni ja avuton. Toisista täysin riippuvainen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seija Rantanen sanoo:

    Kiitos hienosta blogista!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Taas kerran hienoja ajatuksia. Varsinkin tuo Jumalan katse meissä. Me olemme hyvinkin usein Jumalan katseen välikappaleina sitä itse ymmärtämättä. Jumalan ainoat maalliset silmät ovat meidän silmämme.

    Voi olla tutumpaa olla Jumalan katseen kohteena jonkun lähimmäisen toimiessa välikappaleena. jolloin saamme kokea jotakin aivan erikoista.

    Siviiliammatissani katse oli yksi työkaluista. Sen merkityksestä tuli joka päivä tietoiseksi. Tämä kyllä koskee muitakin ja luulen että valtaosa meistä on hyvin tietoinen miten toisiamme katselemme ja mitä katse kertoo. Luulen että katse on niin paljastava, että sitä voi vain osittain manipuloida.

    Olemme alastomampia toinen toisillimme kun mitä yleisesti olemme tietoisia.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Emilia Karhu
    Emilia Karhu

    Olen Kotimaan toimittaja, joka palasi jälleen opintovapaalta töihin.