Jumalallinen liturgia

Pari vuotta sitten lähellä joulua sain hienon kokemuksen. Olin menossa kastamaan lasta ja menin noutamaan albaa kirkosta. Jo hivenen talvinen ja pimenevä iltapäivä oli luonut rauhallista kajoaan ja rauhoittanut mieltäni. Kirkko oli himmeänä ja vähäinen valo, joka kajasti sakastin ovesta sisälle, tuli urkuparvelta, jossa kanttori harjoitteli seuraavan aamun jumalanpalveluksia varten.

Vietin hetken rukouksessa kirkossa, koska ymmärsin astuneeni toisenlaiseen paikkaan. Hämärtyvä kirkko on pyhitetty jumalanpalveluskäyttöön. Se on kirjaimellisesti Jumalalle annettu rakennus, jossa hänen siunauksensa ja läsnäolonsa on jopa fyysisesti tunnistettavissa. Olin astunut tuona iltapäivänä Jumalan valtakuntaan, Taivaaseen, ja kävelin sen temppelin käytäviä ja Jumalan kaupungin katuja pitkin Jumalan lämmössä. Kanttorin harjoittelu vain korosti tätä tunnetta – taivaallisen jumalanpalveluksen soitto täytti koko kirkon.

Lähdin kirkosta iloisella ja keventyneellä mielellä palvelemaan Jumalaa. Matkalla kastepaikkaan silmäni kostuivat muistellessani vaellustani Taivasten valtakunnassa. Ja kastepaikassa en päässyt sisälle ennen kuin minut oli toivotettu tervetulleeksi – ei ensin isäntäväen, vaan karvaisen hännenheiluttajan toimesta, jonka riemulla ei ollut rajoja. Niin aidompaa ja vilpittömämpää tervetulotoivotusta ei voi odottaa kuin koiralta. Kumarruin rapsuttamaan koiraa ja silmäni kostuivat uudelleen, koska ymmärsin olevani tervetullut toimittamaan pyhää palvelusta niin ihmisten kuin eläinten toimesta – koko luomakunta juhlisi pienen lapsen uudestisyntymää. Ymmärsin tuoneeni Jumalan siunauksen tuohon taloon, tuona pimenevä joulukuun iltapäivänä. Ja vietimme kauniin kastejuhlan.

Usein totean liturgian alussa, että ”…täällä (kirkossa) on Taivas maan päällä”. Voiko tosiaan olla niin? Voiko tosiaan messussa olla Taivas maan päällä? Lukija ymmärtää, että minä vastaan vain Kyllä!. Messu jos mikä on muutakin kuin pelkkä maanpäällinen jumalanpalvelus, koska se on enemmän – se on taivaallinen jumalanpalvelus.

Messua vietetään pääsääntöisesti (poikkeuspyhiä lukuun ottamatta) sunnuntaisin, joka on ylösnousemuksen, vanhastaan viikon ensimmäinen päivä sapatin jälkeen. Jo Uuden testamentin teksteissä ilmenee, kuinka ensimmäiset kristityt kokoontuivat Herran päivänä murtamaan leipää yhdessä ja rukoilemaan. Sunnuntaiaamun messu juuri aamulla on pääsiäisaamun palvelus joka kerta, pelastuksen ja Kristuksen ylösnousemuksen kunniaksi vietetty juhla.

Messu on seurakunnan kokoontuminen, jossa Kristus itse on luvannut ”Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään” (Matt. 18:20). Kirkon hengellinen elämä on Kristuksen todellista läsnäoloa ja Jeesuksen kanssa seurustelua. Miten hengellistä elämää kirkossa vietetään ja eletään, se on aina dialogia ihmisen ja Jumalan kesken, sosiaalista kanssakäymistä. Tällöin messussa rukous, tekstit, rippi, virret, ehtoollinen – kaikki ovat Jumalan ja ihmisen käymää vuoropuhelua. Vaikka messussa näkyvästi ihmiset ovat koko ajan äänessä, ei Jumala ole Taivaassa hiljaa. Jumalan puheenvuoro tulee esille mm. saarnassa, sillä onhan luterilainen kirkko eritoten sanan kirkko. Jumala puhuu seurakunnalle saarnaajan kautta (2. Kor. 5:20). Ihmiset ovat välineitä keskustelulle hänen kanssaan. Vuorotervehdyksissä Jumala puhuu milloin liturgin ja milloin seurakunnan suulla. Rukouksissa Jumala vastaa hiljaisuudessa joskus kovaäänisestikin.

Liturgin ja seurakunnan välinen vuorolaulu ei ole näiden kahden välistä keskustelua. Ei ollenkaan. Vuorolaulun sanoja ei lauleta vain maan päällä. Synninpäästön jälkeen seurakunta huutaa Jumalalta armahdusta koko elämänsä ajaksi. Tähän huutoon Jumala vastaa enkelikuoron laululla: Liturgin laulaessa Jumalalle kunniaa, jouluevankeliumista lainattuna, seurakunta vastaa. Jumala vastaa seurakunnan armahduspyyntöön joulunihmeellä, Kristuksen syntymällä – pelastaja on lähetetty maan päälle. Yhdessä Taivaassa ja maan päällä enkelit ja kristityt kohottavat kunnialaulun Jumalalle, Kunnia Jumalalle korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa…. Toinen vastaavanlainen vahvasti näkyvä taivaallisen ja maanpäällisen kuorojen yhteislaulu on Pyhä-hymni, johon yhtyvät myös edesmenneet kristityt. Ilmestyskirjan kuvauksessa taivaallisesta jumalanpalveluksesta enkelit heittäytyvät Jumalan eteen ja ylistävät Jumalan pyhyyttä sanoilla ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Jumala, Kaikkivaltias!” (Ilm. 4:8). Enkelit ja ihmiset laulavat jälleen kerran yhdessä.

Ihmisten ja enkeleiden yhteisestä palveluksesta minua on puhutellut vanha venäläinen, ortodoksinen kertomus. Kertomus on peräisin pappismunkki Ilarionin (Alfejev), tunnetaan nykyisin Volokolamskin metropoliitta Ilarionina (joskus myös Hilarion), teoksesta Uskon mysteeri. Johdatus ortodoksiseen dogmaattiseen teologiaan.

Vanhoilta ajoilta on säilynyt vielä kertomus siitä, miten piispa ja diakoni matkalla ollessaan menivät puolittain luhistuneeseen kirkkoon, joka oli hyvin syrjäisellä paikalla, ja päättivät toimittaa siellä liturgian. Kun he alkoivat toimittaa liturgiaa tyhjässä kirkossa ja diakoni lausui: ”Rauhassa rukoilkaamme Herraa,” he kuulivat yhtäkkiä näkymättömän kuoron vastaavan: ”Herra, armahda!” Enkelit veisasivat koko palveluksen ajan. (s. 217-218)

Heprealaiskirjeen ja Ilmestyskirjan kuvaukset taivaallisesta jumalanpalveluksesta antavat hienon kuvan, mitä tapahtuu ihmisten silmiltä näkymättömissä. Kristus toimittaa ylipappina palvelusta Isän edessä (Hepr. 8:1-2) ja tuo oman uhrinsa Jumalan eteen. Kiintoisaa on huomata, että Raamattu esittää Kristuksen palveluksen preesensissä, eli palveluksen hetki on juuri nyt. Kristus ei siis ole päättänyt tehtäväänsä, vaan jatkaa pelastustehtäväänsä edelleen Isän edessä. Hän puhuu ja rukoilee ihmisten puolesta (Hepr. 5:7, 7:25, 8:24).

Taivaallinen ja maanpäällinen jumalanpalvelus eivät ole erillä toisistaan, vaan limittäiset. Miksi? Koska Kristus itse on kirkossaan ja sen hengellisessä elämässä todellisesti läsnä. Ihmisten armonhuutoon Jumala vastaa lähettämällä Poikansa (viitaten jouluun) ja hän suorittaa uhripalvelusta ihmisten puolesta. Hän on läsnä koko messun ajan, puhuu niin liturgin kuin seurakunnan suulla, vie rukoukset Isän eteen uhrilahjanaan (Ilm. 5:8), toimittaa uhripalvelusta Isän edessä synninpäästössä tuoden oman uhrinsa Isän eteen. Jeesuksen todellinen läsnäolo konkretisoituu eritoten saarnassa ja ehtoollisessa, joissa molemmissa tapahtuu uudelleen joulunihme – Jumalan Pojan inkarnaatio, lihaksi tuleminen. Kristus on luetussa ja julistetussa Sanassa läsnä; hänen ruumiinsa ja verensä on läsnä ehtoollisen leivässä ja viinissä. Molempien armonvälineiden kautta Kristus tekee työtään pelastaakseen syntiset, antaen armostaan kaiken työnsä lahjaksi. Ehtoollinen kuvastaa mitä vahvimmin tätä Kristuksen pelastavaa työtä – ehtoollisvieras osallistuu Kristuksen sovitusuhriin ja ylösnousemukseen jopa fyysisestikin, ja vastaanottaa nämä tapahtumat. Kristuksen taivaallinen palvelus tulee niin lähelle kuin olla vain voi, jopa tapahtumaan kristityssä itsessään.

Ehtoollisen ulottuvuus on vieläkin syvempi, koska se on yhteysateria kristittyjen kesken. Yhteysateriana sen äärelle eivät todellakaan kokoonnu vain eri kristillisten kirkkokuntien ja yhteisöjen jäsenet, vaan myös edesmenneet uskovat yhtäläisesti. Vanhempien kirkkojen kaarella oleva alttarikaide symbolisesti kuvastaa tätä – toinen puoli alttarikaiteesta on ikään kuin tuonpuoleisessa, jossa kuolleet pyhät kumartuvat saman taivaallisen aterian äärelle.

Kun taas seuraavan kerran astun kirkkoon, kumarran totuttuun tapaan alttarin suuntaan ja siunaan itseni ristinmerkillä. Tiedän astuneeni Jumalan valtakuntaan, jossa minulla on tärkeä tehtävä suorittaa palvelusta, jossa kirkkokansa osallistuu taivaalliseen jumalanpalvelukseen. Siinä palveluksessa Kristus itse on liturgina ja seurakunta veisaa ylistystä Jumalalle yhdessä enkeleiden ja edesmenneitten uskovien kanssa. Seison liturgina seurakunnan edessä ja annan Kristuksen viedä. Hän palvelee ja johtaa messun, jossa on totisesti Taivas maan päällä.

4 kommenttia

  • Kimmo Jaatila sanoo:

    Näin se on! Aivan huikea asia on olla mukana jumalanpalveluksessa! Yksikään kirkkoon tulija ei ole toimeton eikä kenenkään osallistumista mitata sillä, pääseekö alttarille tai saarnatuoliin – jokainen jumalanpalvelukseen osallistuja on osa kuninkaallista papistoa uhraamassa kiitosuhria Jumalallemme!

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Ville Hassinen sanoo:

      Kimmo, aivan totta! Tuota puolta en ajatellutkaan! Jokainen messuvieras on osaltaan mukana toimittamassa liturgiaa, koska jokainen on osa kuninkaallista papistoa. Uhripalvelusta tehdään rukoilemalla.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Hieno todistus Ville. Nämä asiat ovat ikävä kyllä jo monelle seurakuntalaiselle vieraita. Sitä suurempi merkitys onkin avata kansalle yhä useammin, mitä kirkko on oikeasti aina opettanut.

    Rukoillaan, että kirkot pian täyttyvät… Tosin samalla taidetaan rukoilla vaikeita aikoja. Tärkeintä kuitenkin on juuri sielujen pelastus.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Ville Hassinen sanoo:

      Rukoillaan asiamme puolesta edelleen, että kirkot täyttyisivät, koska se tarkoittaa sanoman edelleen kutsuvan ihmisiä Jumalan luokse.

      Pitää tosiaan vähin erin opettaa seurakuntalaisia messun ulottuvuuksista. Taivaallinen jumalanpalveluksen samanaikaisuus on sen verran iso ajatus, ettei sitä pysty tarjoamaan isona palana kerralla. Se menee ihan ohitse.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ville Hassinen
    Ville Hassinen

    Kuopiolaissyntyinen, kolmen- ja neljänkympin puolikieppeillä oleva seurakuntapappi ja sivutoiminen tutkijanplanttu. Aikansa Pohjois-Karjalan laulumaita kierreltyään olen palannut kotiseuduilleni vaatimattomien (ja niitten oekeetten) ihmisten pariin Savoon Kuopion kupeeseen. Kirjoittelen osin seurakuntatyön näkökulmasta, milloin sitten eksyn naputtelemaan pohdiskellen ja sukeltelen syvempiin uomiin.