Jumalan peltotöissä kukaan ei korvaa ketään

Funtsatessani seurakuntalaisen roolia seurakunnassa törmäsin uudelleen isosti arvostamani papin ja teologin Teemu Kakkurin erääseen kommenttiin parin vuoden takaisessa blogikeskustelussa:

Kirkollamme on noin 20 000 koulutettua ammattilaista. Miksi heille annetaan koko ajan sitä viestiä, että osaamisesi on korvattavissa milloin tahansa innokkailla seurakuntalaisilla, kunhan vain saamme vähän asenteita pehmitettyä ja seurakunnan verotulot vähenevät?”

On aivan pakko pysähtyä kuulemaan. Eihän se näin voi mennä eikä olla. Ei seurakuntalainen voi korvata työntekijää. On harmillista, miten vapaaehtoispuheessa ollaan niin tiiviisti toiminnan organisoimisessa, hellinnollisessa ymmärtämisessä, rekrytoinnissa, taloudessa ym. ulkonaisessa. Tai sitten kritisoidaan (kuten esimerkiksi minä…) pappiskeskeistä toimintakulttuuria, joka pitäisi saada muuttumaan. Jotakin enemmän tarvittaisiin.

Yllättävästi löysin googlen uumenista Ruotsin kirkon (alä vielä ammu!) Strängnäsin emerituspiispan Hans-Erik Nordinin ”10 sanaa vapaaehtoisuudesta”, jossa kirjoittaja pyrkii luomaan teologisen pohjan ja motivaation seurakuntien vapaaehtoistyölle. Hänen mukaansa ”Ruotsin (ja Suomen!) kirkon kaltaisessa kirkossa, jossa on paljon palkattuja työntekijöitä ja jonka johtaminen muistuttaa hyvin pitkälti kunnallista hallintomuotoa, on aihetta pohtia teologisesti kirkon yksittäisen jäsenen roolia seurakunnassa”.

Ensimmäisenä sanana tai ajatuksena neuvotaan ottamaan oppia maanviljelijästä. Sen lisäksi että seurakuntaa verrataan Raamatussa Jumalan kansaan, Kristuksen ruumiiseen ja Hengen temppeliin, seurakuntaa voidaan ajatella myös Jumalan peltona (Mark. 4: 26–29 ja 1. Kor.3:9). Kysymys kuuluu, ”Minkä merkityksen johtaja voi saada mielikuvasta Jumalan valtakunta peltona? Maanviljelijä ei voi kontrolloida itämistä, kasvua ja satoa kokonaan. Jotkut johtajat ja johtokunnat haluavat täydellisen kontrollin. Kuva Jumalan valtakunnasta peltona merkitsee kohtuuden nimessä, että tarvitaan luottavaisuutta ja halua antaa luottamusta.”

Miten kauniisti ruotsalainen piispa osaa asettaa sanansa! Kukaan ei voi kontrolloida kokonaan, ja kohtuuden nimissä tarvitaan luottavaisuutta ja halua antaa luottamusta. Lopuksi vielä kysytään: ”Mikä sinun mielestäsi leimaa sitä seurakuntaa, jonka osa olet; kontrolli vai halu antaa luottamusta? Minkä sinä toivoisit leimaavan seurakuntaa?” Ei vastakkainasettelua, vaan yhteistä ymmärtämistä.

Seurakunnassa kukaan ei voi korvata ketään, ei seurakuntalainen työntekijää eikä työntekijä seurakuntalaista. Jokainen on ainutlaatuinen persoona, Jumalan ihminen, eikä ole vielä käynyt ilmi mitä kustakin tulee. Pappien ja muiden työntekijöiden koulutuksessa ja täydennyskoulutuksissa he saavat tärkeää rohkaisua ja tukea persoonalleen. Vastaavasti seurakuntalaisen olisi elintärkeää kuulla omasta roolistaan ja merkityksestään seurakunnan kokonaisuudessa. Saako hän riittävästi rohkaisua, kiitosta ja tukea?

Kun puhutaan seurakuntalaisen aidosta roolista seurakunnassa, on tärkeää että hänestä puhutaan ihmisenä, jossa on kasteessa saadut jumalalliset mahdollisuudet kasvaa vahvaksi aikuiseksi kanssaihmiseksi – kulkemaan jopa kaikkien työntekijöiden rinnalla ja kanssa. Häntä ei tule ajatella työntekijän kuokkana tai talikkona, apuvälineenä eikä edes avustajana, vaan ihmisenä, samanlaisena kuin itse olen. Kun minulle pappina kuuluu mahdollisuus tiettyyn aloitteellisuuteen, niin myös hän tarvitsee sellaisen.

Kukaan ei voi korvata ketään ja kaikki tarvitsevat kaikkia.

  1. Viranhaltian ja vapaaehtoisen ratkaiseva ero on siinä, että ensimmäinen kantaa tehtävistään vastuuta koko virassaolon ajan. Toinen kantaa vastuuta vain siihen asti, kun sanoo, ettei jatka. Joten pääasiallinen vastuu säilyy viranhaltijoilla. Silloinkin, kun vapaaehtoinen ottaa kokonaisvastuun jostakin toiminnasta. Se miten jatketaan vapaaehtoisen lähdön jälkeen, jää viranhaltian huoleksi. Joten vapaaehtoinen ei voi korvata kokonaan viranhaltiaa.

    • Aivan, on eri asia jos on kutsuttu Ef 4:11 palveluviran haltijaksi tai ns. yleiseen pappeuteen. Siksi on tyhmä sanoa, että kuka vaan voi tehdä mitä vain kirkossa. Ei varmasti voi, ja on erittäin tyhmää mennä sanomaan tälaista. Jumala antaa palvelulahjan ja varustaa sen haltijan, kukaan ei voi tällaiseen omin päin ryhtyä. Kaikissa hengellisissä viroissa olemme täysin Jumalasta riippuvaisia jos mielimme kantaa hedelmää iankaikkisuuteen.

  2. Käytännön sanelema raja kulkee siitä, ettei tiettyjä rajoja voi noin vain ylittää seurakuntatyössä. Asiasta tarvitaan avointa keskustelua, jollaista vielä en ole havainnut. Keskustelu joka synnyttää vastavuoroista luottamusta ja yhdessä tekemisen meininkiä on välttämätön. Ilman luottamusta ja kokemusta yhteiseen hyvään pyrkimisestä ei päästä tilanteeseen, jossa seurakuntalaisen ” toimenkuvaa” voi laajentaa avustajan tehtävistä toteuttajiksi.

    Tietenkin rajojen yli voi kävellä, mutta silloin syntyy väkisin vaikeuksia, jotka lopulta pakottavat palaamaan lähtöruutuun.

    • En osaa tuoosta muuta sanoa kuin että lakeja on tullut paljon lisää; yksityisyydensuoja, henkilörekistelilait, turvallisuutta lisätään Brysselistä saakka jne. Työntekijöitä ehkä näin pidetään varpaillaan (tai ei pidetä vaan kokemus sellaisesta lisääntyy), mikä tekee varovaisemmaksi. Kai se on sitä toimintaympäristön muuttumista monimutkaisemmaksi.

  3. Reino Suni

    ”Kaste antaa hänelle Pyhän Hengen jumalalta uuden ruumiin kirkon opin ikuiseen paratiisiin taivaaseen. ”

    Ei todellakaan anna, kyllä lapsella pysyy sama ruumis, mikä äidin kohdussa on luonto siihen kutonut. Ette voi muuttaa tyttöä pojaksi tai toinpäin.

    Tarkoitus on vain mitätöiidä naisen osuus lapsen kantajana ja synnyttäjänä.

    Äiti on vielä pitkään vastasyntyneelle kaikki mitä hän tarvitsee, äidin kasvot, äidin rinnat ravintona, hymy, lämpö, syli, puhtaus, turvallisuus, mitään muuta lapsi ei tarvitse vielä pitkään aikaan.

    Kirkosta tai sen kasteista, se ei tajua vielä mitään.

    • No, olisko se vain sitä että viranhaltija tekee työtään virkavastuulla – on vastuussa siitä mitä tekee. Hän on vastuussa myös muusta mitä hänen toimiallaan tapahtuu, eikä halua joutua vastaamaan jostakin mitä tyhmä seurakuntalainen/vapaaehtoinen on sählänny… Siis varmuuden vuoksi teen itse – kun se on muutenkiin helpompaa ja nopeampaa.

  4. Olisikohan viisaampaa etsiä toimintamahdollisuudet muualta, kuin niistä tehtävistä joita viranhaltiat hoitelee. Miksiköhän seurakuntalaisen pitäisi yrittää toimia seurakunnassa samoissa tehtävissä ja toimenkuvissa, kun semmoinen ei viranhaltijan näkökulmasta näytä ollenkaan hyvältä. Olen paljon miettinyt tuota mahdollisuutta, että tehtäviä ja toimintatapoja voisi ehkä olla muitakin, kuin ne joita olemme kirkossa tottuneet kohtaamaan.

    • Tämä kirjoittaminen mukavasti selvittää ajatuksia ja nyt tajusin se miksi seurakuntalaiset ovat niin tyytyväisiä niihin avustaviin tehtäviin joita heille annetaan. Juuri saman syyn tähden kuin viranhaltijakaan ei anna seurakuntalaiselle omaehtoisia toimintamadollisuuksia. Syyhän on selvä. Kiitos Hannu, että autoit tajuamaan tämän ratkaisevan kysymyksen.. Eli se on seurakuntalaiselle helppoa.

    • Pekka. ” Olen paljon miettinyt tuota mahdollisuutta, että tehtäviä ja toimintatapoja voisi ehkä olla muitakin, kuin ne joita olemme kirkossa tottuneet kohtaamaan”
      Näin on aivan varmasti. Ymmärtääkseen tämän ei täydy kun vähän miettiä, miten monella tavalla kristillistä elämää eletään eri kultuureussa ja mten monenlaisia seurakuntia maailmassa on. Kuitenkin, luulenpa, että sinun kannattais koettaa lähestyä koko kysymystä myös Jumalan valtakunnan perspektiivistä. Kun kykenemme tähän, tällaiset kysymyset muuttuvat oleellisesti erilaisiksi. Jumalan vapauttama, luova ja itseään luontevasti toteuttava ihminen löytää kyllä mahdollisuuksia ilmaista itseää. Tässä on oltava rohkea, koska elämää ei voi odottaa jonkun muun meille antavan, vaan se on kyllä ”otettava” ja elettävä itse.

  5. Seurakuntalaisen uusien toimenkuvien löytäminen edellyttäisi sitä, etteivät he tyytyisi pelkästään niihin avustaviin tehtäviin, joita heille tarjotaan. Ne kun voivat viedä kaiken liikenevän ajan ja tarmon. Eikä seurakuntaisilla ole niitä kovin runsaasti muutoinkaan. Näin avustavat tehtävät voivat olla esteenä jollekin paljon paremmalle toiminnalle. Siinä ei tule edes mieleen, että paljon tuloksellisempaa ja mielekkäämpää tekemistä voisi olla muissa tehtävissä, joilla voisi olla jopa iso merkitys seurakunnan toiminnan kannalta. Niitä muita tehtäviä ei edes pohdita, kun ollaan tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen.

    • Erinomaista Pekka. Luulen että ollaan keskeisessä. Jos halutaan avustajasta tekijäksi, kannattaa katsoa laajemmalle kuin perinteinen vapaaehtoistyö – sana jota me ollaan nyt jo jättämässä taakse.

      En tiedä onko puhe seurakuntalaisen toimenkuvasta hyödyllistä. Se puhe nojaa vanhaan kirkolliseen puheenparteen ja ajatteluun, että pitää olla valmiiksi kirjoitettu toimienkuva, jota sitten aletaan noudattamaan! Eihä se niinkään voi mennä! Mutta ”seurakuntalaisen toimenkuva”-sanan takana on jotai tärkeää, sitä aavistelen.

Kirjoittaja

Hannu Paavola
Hannu Paavola
Olen eläkeläisrovasti ja kirkon uskollinen poika. Uutena harrastuksena oman mielipiteen ilmaisemisen opetteleminen selkokielellä.