Kaikki ovat pohjimmiltaan ateisteja

Ajatukseen ateismi ja uskonnottomuus ovat uskontoja, heitän vasta-ajatuksen, että kaikki ovat ateisteja ja uskonnottomia. Ateismi ja uskonnottomuus - näkyväiseen perustuva maailmankuva - ovat kuin elämän peruspalikka, jonka päälle ja lisäksi ihmisellä voi olla jotain muuta, ehkä ylevämpää, erityistä, itseä ja näkyväistä maailmankuvaa enemmän, jotain, mikä antaa elämälle tarkoituksenmukaisuutta, tuo toivoa ja lohtua, luo iloa mielenmaisemaan.

Kun lapsi syntyy, hänen elämänsä on kiinni täysin konkreettisista asioista: ruuasta, hoivasta, lämmöstä, suojasta. Hänen kasvaessaan, hänelle opetetaan ympäröivää maailmaa: äiti, isi, sisko, veli, maitoa, ruokaa, vettä, kuuma, kylmä, kaatuu, sattuu ja niin edelleen. Kun ymmärrys vielä iän myötä lisääntyy, hänelle saatetaan elämän perusasioiden lisäksi opettaa näkymätöntä maailmaa: Jumala, Jeesus, enkelit, taivas ja kadotus. Lapsi ohjataan usein myös mielikuvitusmaailmaan satujen kautta. Oma juttunsa on myös ”harhauttaminen” joulupukkiin ja tonttuihin. Pieni lapsi on helppo saada uskomaan lähes mitä tahansa, etenkin jos käyttää tehosteena pelottelua.

Jokainen vanhempi opettaa lapselleen ennen kaikkea konkreettista maailmaa, mikä on mikin, mistä seuraa mitäkin, mikä on turvallista ja mikä vaarallista. Jos vettä on paljon, siihen voi hukkua, kallionkielekkeeltä voi tippua, tuli on polttavaa ja jos se leviää hallitsemattomasti, vaarallista. Tietoa, tietoa, tietoa, lapselle annetaan ensin kotona, sitten koulussa ja sitä voi lukea kaikenlaisten julkaisujen lisäksi netistä.

Iän myötä ihminen sitten ymmärtää suurin piirtein, mikä tieto on faktista ja mikä ei, niissä rajoissa kuin se ikinä voi olla mahdollista. Jos laitat kätesi nuotioon, voi sanoa faktisesti, että käsi alkaa hetimiten kärventyä siellä ja että se sattuu. Osa tiedosta on vain osittain faktaa, koska se muuttuu kun tieto asiasta lisääntyy. Suurin osa ihmisistä ajattelee asioista pitkälle samalla tavalla ja antaa mahdollisuuden myös sille, että tutkimusten kautta tieto tarkentuu ja faktistuu tai sitten muuttuu kokonaan vanhaksi tiedoksi ja uusi tieto asiasta saa jalansijaa.

Huolimatta siitä, omaako ihminen näkyväisen maailman lisäksi näkymättömän maailman, hän ajattelee ympäröivän näkyväisen maailman suunnilleen samanlaiseksi kuin muutkin ihmiset. Eli ateistinen, näkyvään, konkreettiseen, tietoon – muuttuvaan tai muuttumattomaan – perustuva maailmankuva on pitkälle samanlainen kaikilla maapallolaisilla, riippuen tietty siitä, miten paljon tietoa on itse kenelläkin saatavilla.

Joillekin näkyväiseen ja tutkittuun tai hutkittuun tietoon perustuva maailmankuva riittää tai he eivät osaa ajatella sen lisäksi mitään muuta. Osalla on aina ollut näin ja osa on vain päätynyt ajattelemaan asioista niin, se riippuu paljolti siitä, minkälaisessa ympäristössä on kasvanut ja mitä opetusta asiasta on saanut.

Jotkut ihmiset ovat jo aika pieninä lapsina ajatelleet eritavalla kuin vanhempansa näistä asioista. Joku vahvasti hengellisen kodin lapsi on saattanut jo alle kymmenvuotiaana olla ajatuksiltaan ateisti ja ateistikodin lapsi on saattanut uskoa Jumalaan vanhempiensa käsityksistä huolimatta. Joskus tällaiset asiat ovat aiheuttaneet suoranaisia välirikkoja vanhempien ja lasten välille asioidentilan paljastuttua. Tiedän tarinoita molemmista tilanteista.

Eräs ihminen niin sanotusti kielsi vanhoillislestadiolaisen uskonsa, oli vähän aikaa liikkeen ulkopuolella ja tuli kohta takaisin helvetinpelossaan. Hän teki tätä useaan kertaan, eikä välttynyt mielenterveysongelmilta hommassa. Aina helvetti ajoi hänet takaisin liikkeen pariin. Hän ei olisi halunnut olla vanhoillislestadiolainen, mutta hänen oli pakko, koska hän ajatteli ilman sitä uskoa joutuvansa helvettiin, mikäli kuolisi.

Mitä mieltä olet, pystyikö tuo ihminen päättämään tietoisesti, että ”nyt en ole enää uskovainen”? Minusta ei, minusta hän ei missään vaiheessa lakannut uskomasta, että vanhoillislestadiolainen usko on maapallon ainoa oikea usko. Hän ei kyennyt tekemään sitä nappia painamalla tai ry:n oven jälkeensä kiinni laittamalla. Tällaisia ihmisiä on edelleenkin olemassa; he ajattelevat vl-liikkeessä olevan autuuden avaimet, mutta he eivät halua silti kuulua liikkeeseen ja yrittävät olla ajattelematta koko asiaa tai ajattelevat joskus myöhemmin palaavansa liikkeen helmoihin takaisin. Heistä voisi sanoa hyvällä syyllä uskonsa kieltäjiksi, eli he kieltävät itseltään sen uskon, mihin oikeasti pohjimmiltaan uskovat. Niin kuin Raamatun Pietari kielsi Jeesuksen, vaikka uskoikin häneen.

Uskon kieltäjäksi ei voi mielestäni sanoa sellaista, joka ei millään tasolla usko esimerkiksi just vaikka vanhoillislestadiolaisen uskon opetuksineen olevan autuaaksitekevä, pelastava ja totta – niin totta kuin uskonasia nyt voi olla. Kyse voi olla myös muusta uskosta tai uskonnosta; joka ei pidä mitään uskoa, uskontoa, uskomusta ”lujana luottamuksena, jota ei näkymättömistä epäile”, ei myös kiellä sitä kohdallansa, koska ei usko koko juttuun. Tyhjää on vaikea kieltää itseltä, kun sitä ei ole olemassakaan. ”Tuossa on suklaata, mutta en ota sitä”, eli voin kieltää sen itseltäni. ”Tuossa ei ole suklaata, en kuitenkaan ota sitä”, eli minun on mahdotonta kieltää itseltäni sellaista, mitä näköpiirissäni tai mielessäni ei edes ole olemassakaan.

Entä sitten toisinpäin, miten uskoa, jos uskoa ei vain ole ja löydy, vaikka kuinka haluaisi? Tällaisiakin ihmisiä on olemassa. Jotkut kiertävät eri uskonyhteisöjä, josko alkaisivat uskoa, osa löytää, osa ei vaikka kuinka yrittää ja kiertää. Varmasti joka uskonyhteisössä on sellaisia ihmisiä, jotka kertovat pitkään etsineensä rauhaa ja Jumalaa ja löytäneet sen lopulta ”juuri tästä laumasta”. Nämä tarinat ovat sitten muille ryhmäläisille merkkinä oikeasta uskosta ja laumasta.

Olen sitä mieltä, että ihminen voi yhtä huonosti päättää uskostaan tai uskonnottomuudestaan, kuin siitä, mistä asioista tykkää tai ei. Ajatusten, mielipiteiden ja mieltymysten on mahdollista ajan saatossa tai joidenkin tapahtumien johdosta muuttua, mutta ne tapahtuvat harvoin jos koskaan ”nappia painamalla”. Eilen tykkäsin punaisesta, tänään päätän vihaavani sitä ja tykkääväni sinisestä. Eilen olin ateisti, mutta tänään päätän alkaa uskoa kuten Jehovan todistajat. Päätän olla uskomatta enää mihinkään. Ei taida mennä näin, vai mitä?

Tulevaa ajatustaan ei voi tietää, tiesitkö?

Ihminen on enempi ja vähempi ”laumaeläin”, yhteisöllinen ja useimmista tuntuisi hyvältä kuulua johonkin laumaan, koska silloin kokee olevansa osa jotain itseä suurempaa. Kyläyhteisöllisyyden vähenemisen myötä, tarve kuulua johonkin porukkaan tuntuu monilla kasvavan. Joskus yhteisö on oma perhe ja suku, joskus työpaikka, kaveripiiri tai harrastusryhmä. Kaikille tällainen ei riitä tai sellaista ei edes ole ja silloin voi kuvioihin tulla mukaan kaikenlaiset muut, eri ”ilosanomien” ympärille muodostuneet ryhmät. Joissakin rummutetaan terveellistä elämänmenoa ruuan, liikunnan tai joidenkin hoitojen, esimerkiksi eteeristen öljyjen haistelun kautta.

Eipä niissä mitään, ellei ihmisiä kiusata sen perusteella, omaksuuko kyseessä olevan elämäntavan, uskomuksen tai käsityksen. Tämä elämä on monelle niin vaikea selviytymislaji, että kaikenlaiset keinot, jotka auttavat ”mummoa hangessa” eteenpäin, lienevät hyviä.

Mutta se, mistä koko tämä tähänastinen sepustukseni lähti liikkeelle, on väite, jonka mukaan ateismi ja uskonnottomuus olisi uskonto. Minulle ajatus on käsittämätön. Pidemmälle vietynä tuo ajatus jatkuisi niin, että vain sellaiset, jotka eivät ajattele minkään näkyväisen olevan totta – en ole tässä, omena ei ole omena, tuli ei polta, vesi ei sammuta ja vie janoa – on uskonnoton, eli ei usko mihinkään.

Vielä käsittämättömämmäksi tuon käsityksen ja väittämän tekee se, että sen takana ovat johonkin uskontokuntaan kuuluvat ihmiset, esimerkiksi kristinuskoa tunnustavat. Raamattu on pullollaan juttua uskosta ja epäuskosta, uskovista ja epäuskoisista, jumalallisista ja jumalattomista ja silti he kieltävät sellaisen olemassaolon.

Mitä enempi juttelee itseään uskoviksi/uskovaisiksi/jumalisiksi/kristityiksi itseään tituleeraavien ihmisten kanssa, sitä hullumpi kuva uskosta ja uskonnoista muodostuu. Kuka mitäkin oppeja ja ohjeita ottaa oppinuorakseen ja käsitystensä perusteiksi Raamatusta ja taas vastaavasti jättää sieltä kokonaan pois ja huomiotta. Koko Raamattu perustuu ajatukseen uskovista ja ei-uskovista, miten siis kristitty kiistää ei-uskovien, uskottomien, uskonnottomien olemassaolon tyystin?

Jos Kristukseen uskova lokeroi epäuskoisen, uskonnottoman, ateistin samaan lokeroon itsensä kanssa, se on sama kuin hän sahaisi sitä oksaa poikki, millä itse istuu. Koko puhe uskosta ja uskonnosta vesittyy käsityksellä, että jokainen maapallolainen uskoo ja kuuluu johonkin uskontoon, uskoi sitten minkä tahansa asian olevan totta, lähes totta tai totta kunnes toisin todistetaan.

Jotta tähän keskusteluun saataisiin joku tolkku, sanaa usko, ei pitäisi käyttää missään muussa asiayhteydessä kuin hengellisessä. Muulloin pitäisi käyttää sanoja luulla ja arvella.

Jos tiedät, että vesi on kylmää, voit sanoa: vesi on kylmää, jos sinulla ei ole siitä varmaa tietoa, voit sanoa luulevasi tai arvelevasi sen olevan kylmää. Mutta älä sano koskaan: uskon veden olevan kylmää, sillä silloin sinun uskosi on kylmä vesi.

Jos näet talon, voit sanoa: tuossa on talo. Jos et näe sitä mäennyppylän takaa, voit sanoa: mielestäni tai luullakseni tuolla mäen takana on talo. Älä sano koskaan: uskoakseni tuolla on talo, sillä silloin uskosi on talossa, olet uskovainen ja kuulut talo-uskontoon.

Voitaisiinko jo päättää, ettei väärinkäytetä sanoja usko ja uskonto? Annetaan niiden pysyä hengellisessä viitekehyksessä, eikö vaan? Ai ei. No ei sitten. Kunhan vain ehdotin selkeyden vuoksi. No voitaisko edes hyväksyä sana maapallolainen viralliseksi nimitykseksi maapallolla tepastelevalle ihmiselle, kun se on niin hauska sana? Tämä Word ei meinaa millään hyväksyä sitä, vaan alleviivaa punakynällä joka kerta kun kirjoitan sen ja mulle tulee paha mieli. Yhyy!

Joku sanoi toisaalla käydyssä keskustelussa, että koska ateismissa, uskonnottomuudessa, ”ruokauskonnoissa”, ”öljyuskonnossa” ja muissa ryhmittymissä on samoja ilmiöitä (”uskoon” tuleminen, ehdottomuus, vaahtoaminen, ”ilman tätä ei ole hyvää elämää” – ajattelu) kuin hengellisissäkin uskonnoissa, sillä perusteella ateismia ja uskonnottomuutta voidaan kutsua uskonnoiksi.

Noh, jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, ei siinä mitään. Itse kuitenkin ihmettelen sitä, että koska hengellisen uskonyhteisön, uskonnon ydinajatuksia ovat kuoleman jälkeinen elämä, usko tuonpuoleiseen, henkimaailmaan ja näkymättömiin henkiolentoihin, ne olisivat niitä tärkeimpiä määritelmiä uskolle ja uskonnolle. Mutta ei sitten, jos niillä ei ole niin merkitystä.

Joku toinen taas oli sitä mieltä, että ateismia ja uskonnottomuutta täytyy kutsua sen takia uskonnoksi, jotta voidaan ajatella, että usko, uskominen ja uskonto on paikallaan ja tarpeellista. Eli asia on niin kuin ajattelin alun alkaenkin tässä hommassa olevan takana: ateismin ja uskonnottomuuden määrittely uskonnoksi johtuu uskovan tarpeesta vahvistaa maailmankuvaansa, uskoaan, uskontoonsa kuulumisen tärkeyttä.

Eli kristitty tai jokin muu uskovainen ei koe olevansa naurettava, hölmö, hurahtanut voidessaan ajatella: kaikkihan nyt johonkin uskovat. Onko näin huonosti marjat uskovan ämpärissä? Tyhjältä näyttävä ämpäri on ihan turhaan kädessä. Ja jotta ei näyttäisi hölmöltä, pitää ajatella, että naapurillakin on tyhjä ämpäri kädessään vaikka kovasti väittääkin vastaan. Jokaisella on tyhjä ämpäri kädessään; en siis ole hullu viisaiden joukossa tai sitten olemme kaikki yhtä hulluja ja hurahtaneita. Kukaan ei voi vedenpitävästi todistaa ämpärinsä sisältöä. Mutta ämpäri on kaikilla, se on varmaa.

Kristittynä pitäisi kuitenkin hyväksyä se, että Raamatussa sanotaan seuraavasti: ”Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.” (1. Kor. 1:18)

En tiedä, mistä tämä termisota uskonnosta on alkanut, mutta epäilen vahvasti vanhaa ”kunnon” hiekkalaatikkotappelua. Ensin on ateisti tai uskonnoton määritellyt uskonnot saduiksi ja henkiolennot satuolennoiksi ja uskova on sitten siitä suuttunut ja määritellyt ateismin uskonnoksi. Potut pottuina, niinhän se menee. Molemmat tietty menettelevät tyhmästi näin toimiessaan.

Jos sanoma Kristuksesta, Jumalasta, henkimaailmasta enkeleineen piruineen, tuonpuoleisineen ja kuoleman jälkeisine elämineen onkin ateistin ja uskonnottoman mielestä satua, se ei ole niihin uskovalle sitä ollenkaan. Jokainen puhukoon omasta puolestaan. Voit sanoa: minulle kristinusko on satua, mutta et voi sanoa: sinä uskot satuihin ja satuolentoihin. Sillä sinä et voi tietää asiaa täydeltä varmuudelta kuin ainoastaan omalta kohdaltasi.

Jos taas ateisti tai uskonnoton ei ”kykene” uskomaan näkymättömään, on rumaa ja jopa kiusaamista väittää häntä uskonnolliseksi. Sanat usko ja uskonto eivät saisi olla kenellekään lyömäaseita toisiansa vastaan, oli sitten kyseessä uskova tai ei-uskova.

Molemmat, ateistit ja uskovat, voisivat olla enempikin kiinnostuneita toisistansa ja ajatuksistansa ja kunnioittaa niitä. Halveksunta, mitätöinti, nimittely ja vääntäminen johtavat harvoin haluttuihin lopputuloksiin. Ellei sitten haluta vain haavoittaa ja vahingoittaa toista ja vähän alun kolmattakin.

Jos miettii vielä tähän lopuksi kristinuskon perusajatusta uskon lahjaluontoisuudesta, senkin perusteella tuntuu käsittämättömältä, mutta toki inhimilliseltä se, että yritetään kyseenalaisin keinoin saada usko ja uskonto näyttämään tarpeelliselta ihmiskunnalle. Ei uskon ”elintärkeyttä” vahvista käsitys tai ajatus, että kaikkihan johonkin uskovat, päinvastoin, se vesittää sitä.

Mutta maapallolainen, hyväksytäänhän sana suomen sanakirjaan, jooko? Se on ihana sana! Se tunkkasee kaikki, ihan kaikki ihmiset samaan lokeroon! HEH!

51 kommenttia

  • Vuokko Ilola sanoo:

    “En itse jaa sellaista käsitystä, sen sijaan uskon jokaisessa olevan tavalla tai toisella kaipaus kokea Jumalan läsnäoloa ja hyvyyttä ja löytää jotain syvempää tarkoitusta näkyvän rinnalle.”

    En tiedä, onko väittämässäsi perää. Jokainen voi puhua oikeastaan vain omasta puolestaan. Kerran kun eräs pieni lapsi pelkäsi illalla nukkumaan mennessä, hänen äitinsä lohdutteli enkelin suojelevan häntä ja sittenhän lapsi vasta pelkäsikin. Hänen mielestään näkymätön henkiolento oli pelottavinta ikinä. Myäs minä pelkäsin lapsena näkymätöntä henkimaailmaa, niin Jumalaa, Jeesusta, enkeleitä kuin pirujakin. Aina niistä sai kuulla seuroissa ja pyhäkoulussa plus kotona juttuja ja sitten kun vielä kuuli tarinoita, kuinka joku ihminen oli oikeasti nähnyt enkelin tai pirun, niin voi että pelotti että jos itsekin joutuu heidät kohtaamaan! Rukoilin aina Jumalaa, etti hän näyttäisi minulle niitä ikinä, kun en luultavasti kestäisi sellaista kokemusta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Sorry, en minäkään ole jaksanut lukea pitkää kirjoitustasi ja sen monia vastineita kokonaan. Kiinnitän kuiten huomiota sanaan ateisti/ateismi. Ei kukaan syntyessään voi olla minkään ismin kannattaja. Ateismi viittaa opilliseen teismin vastustamiseen. Vastasyntynyt on uskonnoista neutraali, vapaa. Jos opillisesti halutaan sanoa, hän on lähinnä “tietämätön” agnostikko. Hän voi olla siunattu uskon piiriin jo ennen syntymäänsä, mutta tietysti se ei tee hänestä ns. uskovaista. Uskoon kasvatetaan, kasvetaan tai tullaan käänteen kautta. Kaste liittää hänet kirkkoon ja siunaa Pyhällä Hengellä. Toiset tiedostavat sen ennemmin tai myöhemmin, toiset eivät.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Vuokko Ilola sanoo:

      Pohjimmiltaan, jota sanaa otsikossani, vasta-ajatuksessani käytin, ei tarkoita samaa kuin vastasyntynyt. Kerroin vain, kuinka pienelle lapselle opetetaan ensin ihan konkreettisia asioita, eli näkyväistä maailmaa. Eli jokainen maapallolle syntyvä lapsi opetetaan ymmärtämään näkyväistä maailmaa. Jos joku ajattelee elämän ja olevan näkyväisessä, tässä ja nyt, ilman näkymätöntä ja tuonpuoleisuutta, häntä kutsutaan ateistiksi. Minun keksimä termi ei ole.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    “Jos joku ajatteee elämän olevan näkyväisessä, tässa ja nyt” määrittelet ateismin lapselle ominaiseksi. Tämä ei ole ateismia, joka merkitsee tietoista aatteellista valintaa ismien joukosta. Siihen lapsi ei pysty. Hän on siinä “viaton”, tietämätön, mihin Jeesuskin lasten kaltaisuus -vertauksellaan viittaa. “Ignorantti” olisi parempi vieraskielinen termi, jos näitä termejä nyt tarvitaankaan! Minusta tulkintasi on ontuva aatehistoriallisesti, terminologisesti ja teologisesti.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Vuokko Ilola sanoo:

      Varmasti ontuukin, jos lähdetään piiruntarkasti hienoilla termeillä konstailemaan. Mutta ehkä ymmärrät kuitenkin pointtini – kapulakielestäni huolimatta :)

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Vuokko Ilola sanoo:

      Epäilen myös tuota TIETOISUUTTA ateismin yhteydessä. Voiko ihminen päättää olevansa ateisti tai alkaa ateistiksi? Voiko ihminen myöskään päättää alkaa uskoa vaikkapa kristinuskon mukaisesti?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Ateismi on aatteellinen termi. Se on tietoinen vastaanasennoituminen. Usko on mielestäni nim. omaan uskon asia, ei aatteen eikä ismin. Kun puhut ateismista, mielestäni olisi parempi puhua uskonnottomuudesta.(Uskottomuus olisi taas väärinymmärrettävissä, mutta ilman uskoa oleminen terminä olisi kai asiaasi). Myönnän, että pointtisi on ymmärrettävä, mutta ateismiin viittaaminen ei ole vain kapulakieltä vaan vesittää juttuasi, koska termillä on vakiintunut yleinen merkityksensä. Ei se ole hienoa terminologiaa. Ystävällisin terveisin. P.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Vuokko Ilola sanoo:

      Jeps, siin tekstissä puhuin myös uskonnottomuudesta ja se onkin parempi ilmaisu, olet oikeassa. “Ignorantti” oli mulle outo sana, täytyy käydä tsekkaan, mitä se tarkoittaa :)

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Vuokko Ilola sanoo:

    Ateismista ja ateistista on monenlaisia selityksiä. Kaikki ateistit eivät ole – miten sen sanoisi – aktiivisesti ateisteja. He eivät selittele tai mieti, eivät kuulu mihinkään ryhmään, heiltä vain puuttuu elämästä usko jumaliin, tuonpuoleiseen jne. Silloin ei tietoisesti sodi uskoa tai uskontoja vastaan, omasta elämästä vain puuttuu jumalusko. Ja kyllä tällaiseen malliin pystyisi pieni lapsikin lokeroitumaan, jos hänelle ei ole puhuttu mitään näkymättömästä maailmasta. Ja onko ihmisiä edes tarpeeksi haastateltu, esimerkiksi just ateistikodeissa kasvaneita, joilla ei ole koskaan ollutkaan jumaluskoa, että mitä ajatuksia heillä oli lapsena aiheesta?

    Mullahan on ollut tosi vahva usko kaikkeen tuonpuoleiseen aina, joten kiinnostaa kovasti, minkälaista ateistiperheen lapsen ajatusmaailma on ollut. Mulle usko toi paljon pelkoa, koska pelkäsin henkimaailmaa. Toisaalta siihen hädissään myös turvautui. Vasta pikkuveljeni kuolinvuoteella aikuisena henkimaailmapelkoni katosi jostain syystä. Veljen nukahtaminen rauhallisesti ilman henkipallojen leijumista vierellä, normalisoi mielenmaisemani.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Tunnen läheltä ateistiperheiden lapsia. Olen nähnyt, miten vanhempien uskonnoton kasvatus ei suinkaan ongelmitta siirry lapsille “ateismiksi”. Päinvastoin. Nykykulttuurissamme vielä on laajana taustatekijänä valtionkirkon olemassaolo ja uskonnolliset jäljet kaikkialla. Kun vanhemmat eivät kerro enkeleistä, lapset näkevät kiiltokuvia, satuja yms., joissa niitä ilmeneee. Vanhemmat joutuvat protestoimaan monia “toisten lasten” uskomuksia vastaan suojellakseen omiaan. Ateistiperheen lapset voivat suorastaan kadehtia toisten lasten uskonnollisia “mielikuvitushahmoja”. Vanhempien ratkaisu on yrittää poistaa suvivirren laulaminen kouluista, ettei “hapatus” vain tartuttaisi heidän lapsiaan.

    Kerron sinulle yhden esimerkin: oli sisareni lapsen lapsen kastetilaisuus heidän kotonaan. Ukki, isäni, suoritti kasteen. Mukana oli myös toisen siskoni ateistinen tytär ateistisine puolisoineen. Kun varsinainen kastetilaisuus alkoi, ateistit lapsineen poistuivat kiireen vilkkaahuoneistosta pihamaalle. Kesäsäässä ikkunat olivat auki. Ulos kantautui kastetilaisuuden ääniä. Suojellakseen lapsiensa uskonnottomuutta he aloittivat kovaäänisen leikin, jonka olisi pitänyt suojata lasten korvia “saastutukselta”.

    Kuinka ollakaan lapset kuitenkin pienestä pitäen ovat olleet kiinnostuneita etenkin siitä, mistä heitä on yritetty pitää erossa: mumminsa/siskoni kotoaan saamasta uskonnollisesta “rekvisiitasta”,i koneista, kuvakirjoista jne. Ateistiset vanhemmat ovat kieltäneet siskoani pitämästä mitään kristilliseen liittyvää esillä…

    A-teismi on jo terminsä mukaan jumaluskon kieltämistä. A-gnostikko on tietämisen kieltämistä mitä tulee uskonnollisiin ilmiöihin. I-gnorantti on tietämättömyyttä. Gnosis on tietämiseen liittyvä sana. Aikanaan (Jeesuksen aikoihin esiintyneet gnostisistiset suuntaukset olivat yliluonnolliseen tietoon perustuvia uskonnollisia/filsofisia liikkeitä). Tämä kuulostanee sanojen kaivelulta, mutta ateismi on kuitenkin yleiskielen aika tarkkarajainen termi: asettuminen uskoa vastaan, siitä irti. Tavallaan sitä ei ole olemassa ilman suhdetta uskoon, irtiottoa siitä. Näin se viittaa jonkinlaiseen protestiin, joka ei voi olla kovin tiedostamatonta.

    Kokemani mukaan ateistit ympärilläni (muutkin kuin siskoni lapsi perheineen) ovat varsin asenteellisesti uskontoa vastaan. Siihen liittyy myös tietoinen eroaminen kirkosta, lasten lähettäminen Prometheus-leirille jne. Tiedepiireissä ateistinen fyysikko kieltää kaiken uskonnollisesti yliluonnollisen, mutta silti kohtaa avaruuden tutkimuksessa sunnattomia selitttämättömyyksiä, joita joutuu kuvaamaan kuvakielellä, metaforisesti, kun eksakti matemaattinen laskelma ei muuten ole ilmaistavissa (kvarkkien tanssi, musta aukko, sumea tieto/älä kysy minulta niiden selitystä!).

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Vuokko Ilola sanoo:

      Joo, puhut ääriesimerkistä. Tunnistan sen, mutta se on onneksi harvinaisempaa. Onkohan se niin, että tuollainen ateistinen ääriajattelu ja -toiminta syntyy vastaliikkeenä uskonnolliselle ääriajattelulle ja -toiminnalle. Sitä kautta kykenen itsekin sitä nimittäin ymmärtämään.

      Fundamentalistinen, mustavalkoinen, ehdoton, sulkeutunut uskonyhteisö pitää usein sisällään epäterveitä asioita ja suojelisin itsekin mielelläni sekä itseäni että lapsiani sellaiselta. Niihin kuuluu nimittäin usein tosi taidokasta ulkopuolisten sisäänvärväystä, voidaan puhua jopa aivopesusta, mutta joskus pelkkä rakkaudella houkuttelu riittää tietynlaisessa mielentilassa olevaa saamaan hänet yhteisöön mukaan. Joskus pienen viattoman koukun saaminen kiduksiin, vie mennessään että viuhkista vaan. Se koukku saattaisi ilmestyä juuri tällaisessa vaarattoman oloisessa tyyliin kastetilaisuudessa vaikka, näin voi vanhempi ajatella ja usein ajatuksen takana on tosissaan pelottavia kokemuksia uskonnosta.

      Samoin terroristijärjestöihin saadaan aivopestyä ihan tavantaallaajia kaduilta ja kohta he ovat täysin eri ihmisiä ja valmiita tappamaan uskon nimissä ja ovat ihan olevinaan hyvän puolella pahaa vastaan.

      Myös muut uskomusyhteisöt voivat viedä ystäviä mennessään ja muuttaa heitä totaalisesti ja entisten ystävien mielestä ihan järkyttävään suuntaan.

      Tietty ihminen ei näe omassa uskonsuunnassaan, yhteisössään mitään pahaa ja pelottavaa, mutta näkee sitä kyllä muissa uskonyhteisöissä ja etenkin “maailmassa”. Niin kuin itse tein ollessani vl-liikkeessä. Lapsena kun olin mukana hoitokokouksissa, vaikka ne pelottivat, ajattelin niiden olevan välttämättömiä sodassa perkeleen henkivaltoja vastaan. Sehän tietty näkyi minusta ulkopuolisillekin ja voi taivas, mitä kirjeitä esimerkiksi kirjoittelin joillekin “epäuskoisille” ystävilleni niihin aikoihin :( Jonain päivänä joku tuo sellaisen julkisuuteen, pelkään mä :( Jos minun lapseni saisivat sellaisia kirjeitä, kehottaisin heitä pitämään etäisyyttä sellaisten kirjoittajiin.

      Mitä Päivi jos naapurissasi asuisi skientologi tai Koivuniemen kulttilainen ja sinulla olisi pieniä lapsia ja he toisivat terveisiä naapureiltaan, jotta heidän uskoonsa kannattaisi kääntyä ja lapsiasi olisi puhuteltu? Haluaisitko suojella lastesi korvia moiselta “saastutukselta”?

      Kokeeko “aktiivinen” ateisti kaikenlaisen uskonnollisen julistuksen samalla tavalla vaarallisena, kuin sinä ja minä terroristin, skientologin, Jehovan todistajan tai Koivunuemen kultin “ilosanoman”? Mitä ajattelisit liioin siitä, jos henkisesti heikoilla oleva sukulaistyttösi tekisi parannuksen vl-liikkeeseen, menisi naimisiin jonkun vl-miehen kanssa ja alkaisi saamaan ihan putkeen lapsia ja näkisit, miten uupunut hän olisi, ramppaisi välillä psykiatrisella osastolla ja jokainen ihminen näkisi, miten huonosti perhe voi?

      Olen usein miettinyt itseäni, kun olin pahimmassa vaiheessa perherumbaani. Olin mielestäni onnellisessa asemassa, kun synnit olivat anteeksi ja rauha Jumalalta, vaikka toivoin lähes joka ilta kuolemaa vapautukseksi tukalasta ja ahdistavasta tilanteestani. Onnettomassa asemassa oli se kirkkouskovainen ystäväni, joka eli tasapsinoista elämää pienperheellisenä, sillä hän oli vääräuskoinen ja kadotuksen oma. Vaikka en kyennyt huolehtimaan hänen tavoin niin hyvin perheestäni, saati itsestäni, me olimme kuitenkin taivastiellä ja hän ei. Mitä liikkeen ulkopuoliset ajattelivat tilanteestani?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Vuokko, olen polestasi onnellinen, kun olet löytänyt henkisen tasapainon ja vapauden kaiken kokemasi jälkeen! Kiitos ajatusten vaihdosta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    En pidä todenmukaisena otsikon väitettä. Niin kauas menneisyyteen kuin historian ja esihistorian tutkimus on voinut ulottua näyttää eräs ihmislajin ominaispiirteistä olleen uskomukset jumaliin tai henkivaltoihin. Vasta valistusajan Euroopassa sai merkittävämpää jalansijaa käsitys, että Jumalaa ei ole. Jopa vakaumuksellisten ateistienkin sisimmässä taitaa olla tukahdutettua jumalakaipuuta, koskapa on kehitelty esim. uskonnollisille siirtymäriiteille semmoisia korvikkeita kuin esimerkiksi nimiäiset ja Prometheus-leirit.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

      Samaa mieltä!

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Vuokko Ilola sanoo:

      Tuo ei kelpaa mielestäni todisteeksi siitä, että jumalia ja henkimaailma on olemassa, koska ihmisellä, varmaan ihan jokaisen sisimmässä (oletan ajatustani yhtä vahvasti kuin sinäkin teet) on myös vahva epäilys niiiden olemassaolosta. Varmasti yhtä vahvasti kuin uskonnotonkin torjuu ajatuksenpoikasetkin tuonpuoleisen ja jumalien olemassaolosta, myös uskonnollinen torjuu mielestään sen mahdollisuuden, että kaikki jumalat henkimaailmoineen olisi huuhaata.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Yrjö Sahama sanoo:

      Eihän kommenttini ollutkaan mikään todistelu tai perustelu Jumalan tai henkimaailman olemassaolon puolesta, vaan ainoastaan sen toteaminen, että ateistinen ajattelu ei ole ihmiselle lajityypillistä, vaan on filosofisen pohdinnan eräs mahdollinen ja koko ihmiskuntaa ajatellen jokseenkin harvinainen tulos. Itse tosin kyllä uskon Jmalaan, mutta se käsitys ei ole filosofisen pohdinnan tulos, vaan perustuu muutamaan vakuuttavaan kokemukseen Jumalasta. Näyttää tosin myös siltä, että uskonnonvastaisuuskin usein johtuu joistakin kielteisistä kokemuksista ns. uskovien joukossa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Vuokko Ilola sanoo:

      Jos uskonnollinen ajattelu/henkimaailmoihin ja jumaliin uskominen on lajityypillistä ihmiselle, niin se vaikuttaa siltä, että uskonnot ovat ihmisten itsensä kehittelemiä. Yhtälailla epäilyt niitä kohtaan ovat lajityypillisiä ja siitä kertovat miljoonat eri näkökulmista lähestyvät “todistuspuheenvuorot” uskonasioista. Niin kuin sinäkin, useimmat ihmiset tarvitsevat jonkin oman henkilökohtaisen enempi ja vähempi konkretian tai konkretiaksi kokemansa asian tai ilmiön uskonsa vahvistukseksi. Moni uskoo juuri näiden kokemustensa takia.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Vuokko Ilola
    Vuokko Ilola

    Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suvanteissa, pyörteissä, myrskynsilmissä ja sen opetuksen läpivärjäyksessä rapiat nelikymppiseksi kasvanut naisimmeinen.

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit